Heips vaan teille kaikille! :) Mua on alkanu huolestuttaa oma suhtautuminen ruokaan ja syömiseen. Haluisin tietää miten teillä on teijän syömishäiriöt alkanu? Oonks mä riskis sairastuu anoreksiaa tai bulimiaan? Kerton vähän taustaani ja nykytilannetta.
Eli oon nyt 25 vee ja 19- vuotiaana laihduin 50 kilosta 43 kiloon ihan vaan liikumalla hurjan paljon. Voin tuolloin tosi hyvin ja söin normaalia kotiruokaa ja pidin yhden karkkipäivän viikossa. Söin siis kaikkea mitä halusin ilman ruoka-ainerajoituksia. Oon aina ollu hyvin pieniruokainen. Lenkille oli kuitenkin pakko päästä, muuten tuli huono omatunto! Eli tollasta pakkomielteistä liikuntaa silloin harrastin..
Vuosien saatossa sain painoa vähän lisää ja paino pysyikin aika pitkälti tuolla 47-48 kilossa. Viime vuonna lihoin väsyttävän työn takia (ei tullu todellakaan katottuu mitä suuhun pistin) yli viiskyt kiloseks. Oon aina ollu pieni ja siro rakenteinen, joten tää tuntu musta kauheelta. Ei mahtunu farkut yms enää jalkaan ja oli vähän plösö olo, vaikka normaaleissa painoissa vielä olinkin.
Nyt syksyl mun elämä heitti härän pyllyy ja menetin surun takia ruokahaluni. Paino tippui kahdessa kuukaudessa 10 kiloa. Eli nyt oon taas tosi hoikas kunnos. Nautin olostani ja laihuudestani. Vanhat vaatteet mahtuu ihanasti päälle jne.... Mut tosissaan mun suhde ruokaan on muuttunu täysin. Pelkään sitä. Lasken kaloreita ja heti jos syön ylimäärästä pelkään lihovani samoin tein... Vaikka järjel osaan aatella, ettei yhden päivän ylimääräset kalorit näy vielä missään. Varsinkin kun syön muuten niin vähän. Nautin nälän tunteesta, mutta kahden koiran omistajana en voi lähteä lenkille pyörtyilemään. Eli syödä on pakko. Tykkään edelleen herkutella, mutta suklaatakin syön palan tai pari lihomisen pelossa...
Kuulostaako tutulta? Onko jollain ollu samat ajatukset esim. anoreksian alus....? En haluu sairastuu... Vai oonko jo sairastunu..? Ja miten tästä eteenpäin? Kun tuntuu niin nololta lähtee pyytää apua mistään. Eihän mun ongelma oo niin iso.....
Eli oon nyt 25 vee ja 19- vuotiaana laihduin 50 kilosta 43 kiloon ihan vaan liikumalla hurjan paljon. Voin tuolloin tosi hyvin ja söin normaalia kotiruokaa ja pidin yhden karkkipäivän viikossa. Söin siis kaikkea mitä halusin ilman ruoka-ainerajoituksia. Oon aina ollu hyvin pieniruokainen. Lenkille oli kuitenkin pakko päästä, muuten tuli huono omatunto! Eli tollasta pakkomielteistä liikuntaa silloin harrastin..
Vuosien saatossa sain painoa vähän lisää ja paino pysyikin aika pitkälti tuolla 47-48 kilossa. Viime vuonna lihoin väsyttävän työn takia (ei tullu todellakaan katottuu mitä suuhun pistin) yli viiskyt kiloseks. Oon aina ollu pieni ja siro rakenteinen, joten tää tuntu musta kauheelta. Ei mahtunu farkut yms enää jalkaan ja oli vähän plösö olo, vaikka normaaleissa painoissa vielä olinkin.
Nyt syksyl mun elämä heitti härän pyllyy ja menetin surun takia ruokahaluni. Paino tippui kahdessa kuukaudessa 10 kiloa. Eli nyt oon taas tosi hoikas kunnos. Nautin olostani ja laihuudestani. Vanhat vaatteet mahtuu ihanasti päälle jne.... Mut tosissaan mun suhde ruokaan on muuttunu täysin. Pelkään sitä. Lasken kaloreita ja heti jos syön ylimäärästä pelkään lihovani samoin tein... Vaikka järjel osaan aatella, ettei yhden päivän ylimääräset kalorit näy vielä missään. Varsinkin kun syön muuten niin vähän. Nautin nälän tunteesta, mutta kahden koiran omistajana en voi lähteä lenkille pyörtyilemään. Eli syödä on pakko. Tykkään edelleen herkutella, mutta suklaatakin syön palan tai pari lihomisen pelossa...
Kuulostaako tutulta? Onko jollain ollu samat ajatukset esim. anoreksian alus....? En haluu sairastuu... Vai oonko jo sairastunu..? Ja miten tästä eteenpäin? Kun tuntuu niin nololta lähtee pyytää apua mistään. Eihän mun ongelma oo niin iso.....
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kuulostaa tutulta. Mulla alkoi niin, että tein fyysisesti raskasta työtä, jonka myötä laihduin itsestään. Olen aina ollut normaalipainoinen, mutta tuon työn takia laihduin normaalipainon alarajoille. Ja se tuntui hyvältä!
Tämän työn jälkeen lihoin jonkin verran muutamiksi vuosiksi. Kun sitten elämässä tapahtui vaikeita asioita, mun päässä napsahti: "Jos laihdutan, se helpottaa oloa". Mitään syytä laihduttamiseen mulla ei ole ollut... En ole ollut lihava.
Tässä ollaan. Häiriö aika pitkällä. Syömiset kutistuneet naurettaviksi. Paino putoaa. Saan kyllä apua, käyn terapiassa, lääkäreillä jne. mutta häiriön ote on vahva. Tuntuu, ettei mikään muu kuin alhainen paino tuo mulle mielihyvää, että tässä on kaikki.
Suosittelen avun hakemista. Noin se just alkaa. Mielestäni oot jo sairastunut. :(
Oon vähitellen yrittäny tottuu ajatukseen, ettei tää mun syöminen oikeesti oo normaalii ja et mul ehkä on oikeesti ongelma. Painan nyt siis 45 kg ja syön n. 600-700 kaloria päivässä. Ahdistun jos syön enemmän, vaikka tiiän etten liho vaikka söisin vielä pari sataa kaloria lisää. Ongelmani on herkuttelu. Tykkään herkutella, mutt herkuista kertyy äkkiä nuo kalorit täyteen. En ahda itteeni ähkyn partaalle vaan napsin pitkin päivää jotain pientä. Leipä palan, suklaakonvehdin, omenan ja ihan ministi ruokaa yms... Aattelen, et jos saisin nuo pienet suklaat pois päivästäni, niin voisin syödä niitten kaloreitten tilalle oikeaa ruokaa.. En edelleenkään halua myöntää et sairastasin syömishäiriöö, mut samal tiiän ettei tällänen lihomisen pelko ja kaloreitten laskeminen oo normaalii... Varsinkin kun oon aikuinen nainen ja tää 45 kilookin on jo ihan naurettavan vähän! Juon tosi paljon teetä. Mahan täytteeks ennen ruokaa ja jos iltasin meinaa nälkä iskeä..
Tää on oikeesti älytöntä, kun aattelen et oon aikuinen nainen ja syön noin vähän, painan noin vähän ja käytän pienimpii vaatteita mitä kaupoista löytyy. Tunnen silti oloni aika ajoin pulleeks. Toisaalta nautin suuresti hoikkuudestani ja tykkään olla näin laiha. Pelottaa vaan, kun en halua laihtua enempää. En halua sairastua anoreksiaan. Siitä huolimatta en voi syödä ahistumatta ja tai liikaa, eli yli tuon sallitun kalorimäärän. Vaikka tällä kalorimäärällä ja mun liikkumisella laihdun varmasti... :/ Hirveetä ristiriitaa mun pään sisäl...