Minkä takia skitsofreniaan tai muuhun mielenterveyden häiriöön sairastunut alkaa tuputtaa omaa diagnoosiaan muille sen jälkeen, kun on saanut sen itse? Haluaisin kuulla kokemuksia tuputtamisen kohteilta ja kenties tuputtajilta itseltäänkin.
Minulla on yksi tuttu, jolle diagnosoitiin skitsofrenia. Ajattelin alusta lähtien, että minä en ainakaan ala tätä henkilöä sen mielenhäiriön takia hyljeksimään, vaan yritän olla mahdollisimman pitkälle niin kuin aina ennenkin. Jotenkin vain on alkanut suhde rakoilemaan, kun hän yrittää jatkuvasti "narauttaa" minua ja paria muuta ihmistä skitsofrenian oireista, eli kyttää meidän käyttäytymistä ja tulkitsee sitä sillä silmällä, että josko meillekin saisi omat skitsofreniadiagnoosit aikaiseksi. Hän ikään kuin puolitahallaan väärintulkitsee pieniä arjen sattumuksia, jotta ne näyttäisivät skitsofrenian oireilta ja hän pääsisi todistamaan meille sitä meidän oletettua skitsofreniaamme.
Jotenkin se rassaa tunnetasolla, että miten joku voi toivoa, että läheiselle ihmiselle tulee sama vakava mielenhäiriö kuin itselle, vaikka on itse kokenut, mitä tuskaa sen kanssa eläminen voi olla. Olen ajatellut, että ehkä hänellä on jokin kummallinen ajatuskuvio siinä taustalla, jota hän ei itsekään täysin tiedosta. Hän kenties kokee sen oman diagnoosinsa ikään kuin turvaa luovana asiana, koska sen saamisen myötä monet ongelmat hänen elämässään ovat lähteneet järjestymään kuin itsestään. Kokeeko hän nyt sitten niin, että hänellä olisi vieläkin turvallisempi olo, jos meillä läheisilläkin olisi sama diagnostinen "turvariepu"?
Vai onko siinä taustalla vain jotain niin absurdia kuin halu sopia joukkoon? Haluaako hän meille muillekin saman diagnoosin, jottei tuntisi itseään ulkopuoliseksi? Jos hän ei voi olla terve, niin kukaan muukaan ei saa olla?
Minulla on yksi tuttu, jolle diagnosoitiin skitsofrenia. Ajattelin alusta lähtien, että minä en ainakaan ala tätä henkilöä sen mielenhäiriön takia hyljeksimään, vaan yritän olla mahdollisimman pitkälle niin kuin aina ennenkin. Jotenkin vain on alkanut suhde rakoilemaan, kun hän yrittää jatkuvasti "narauttaa" minua ja paria muuta ihmistä skitsofrenian oireista, eli kyttää meidän käyttäytymistä ja tulkitsee sitä sillä silmällä, että josko meillekin saisi omat skitsofreniadiagnoosit aikaiseksi. Hän ikään kuin puolitahallaan väärintulkitsee pieniä arjen sattumuksia, jotta ne näyttäisivät skitsofrenian oireilta ja hän pääsisi todistamaan meille sitä meidän oletettua skitsofreniaamme.
Jotenkin se rassaa tunnetasolla, että miten joku voi toivoa, että läheiselle ihmiselle tulee sama vakava mielenhäiriö kuin itselle, vaikka on itse kokenut, mitä tuskaa sen kanssa eläminen voi olla. Olen ajatellut, että ehkä hänellä on jokin kummallinen ajatuskuvio siinä taustalla, jota hän ei itsekään täysin tiedosta. Hän kenties kokee sen oman diagnoosinsa ikään kuin turvaa luovana asiana, koska sen saamisen myötä monet ongelmat hänen elämässään ovat lähteneet järjestymään kuin itsestään. Kokeeko hän nyt sitten niin, että hänellä olisi vieläkin turvallisempi olo, jos meillä läheisilläkin olisi sama diagnostinen "turvariepu"?
Vai onko siinä taustalla vain jotain niin absurdia kuin halu sopia joukkoon? Haluaako hän meille muillekin saman diagnoosin, jottei tuntisi itseään ulkopuoliseksi? Jos hän ei voi olla terve, niin kukaan muukaan ei saa olla?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Itselläni on skitsoaffektiivine häiriö joka on helvetillinen sairaus. Skitsofrenia on lääkäreiden mukaan sitäkin pahempi ja raastavampi. Koska kyseessä on konkreettisesti vakavin mielenterveyden ongelma sinun kannattaa pohtia millaista kärsimystä ystäväsi on joutunut ja joutuu varmasti kokemaan. Normaali ihminen ei sellaista kärsimystä voi kuvitellakkaan koska se repii usein itsetunnon ja elämänhalun monilta ihmisiltä, kukaties jos itse saisit tämän sairauden varmasti olisit huolissasi elämäsi jatkamisesta ja arjesta. Diagnoosin saaminen on varmasti hämmentänyt häntä ja saanut hänet tuntemaan outoja asioita itsestään. Skitsofreenikosta saattaa usein tuntua mielen, ajattelutavan ja persoonan muuttumisen takia että hän on ainoa normaali ja että muut ovat niitä outoja, juuri tässä asiassa häntä tulisi auttaa ja valaista mutta hyvin varovaisesti. Ulkoisesti ystäväsi voi vaikuttaa muiden silmissä ihan normaalilta toimintakykyiseltä höperöltä joka haluaa huomiota, mutta se huomionhaku ja sairaudesta jatkuva puhuminen ja esille otto voi olla hänen anova oljenkortensa. Skitsofreenikoille on hyvin vaikea ilmaista tunteitaan ja koska hänestä tuntuu varmasti hyvin turvattomalta olisi velvollisuutesi kaverina ottaa osaa hänen sairauteensa ja kyetä asiasta keskustelemaan milloin tahansa hän tuntee tarvetta siitä puhua. Vaikka hän toisi puheenaiheen oudolla ja väsyttävällä tavalla esiin se voi hänen mielessään olla täysin normaalia.
Todella tuttua puolison osalta. Hänellä on diagnosoitu skitsofrenia, mutta omasta mielestään hänellä on ollut vain aikanaan psykooseja.
Hänen mielestään myös minulla on skitsofrenia ja ihmettelee etteivät minun työpaikallani huomaa kuinka hullu olen.
Myös vanhempani ovat hänen mielestään sairaita.
Naapuritkin ovat järjestään skitsoja, samoin lapsen kavereiden vanhemmat sairaita ja lapsen kavereiden äidit pettävät miehiään minun kanssani. Myös tarha-aikana päiväkodin hoitajat makasivat kanssani kuten myös hänen psyk.klinikan hoitajansa.
Ei ole helppoa, ei..
Muutama vuosi sitten hän lähti pakkolähetteellä suljetulle muutamaksi kuukaudeksi. Voi siinä olla narsistinkin piirteitä, mutta sielläkin kyseli että mistä tunnen osaston naishoitajat ja että ne käyvät meillä kun hän on osastolla..
Outoa että tuosta on tullut skitsofreniadiagnoosia.
Narsistit käyttäytyvät juuri noin.
Itse olen "tuputtanut diagnoosiani" avautumalla sairaudestani ja antaen selitystä käytökselleni jota myös olen tietyissä tilanteissa pyytänyt anteeksi. Vieras ajatus että haluaisin toisille tätä samaa piinaa, enkä myöskään kaiva toisista esille mitään oireita todeten jtkin diagnosoivaa.
Melko kylmää on ollut vastaanotto.
Aluksi epäuskoisia naurahduksia ja lyhyitä tokaisuja, sitten jotain yleisluontoista kysymystä joskus mutta siihen ovat myötätunnot jääneet. No en mitään sääliä ja voivottelua haluakaan mutta kumma kun kukaan ei ole halukas keskustelemaan asiasta eikä kiinnostunut miten pärjään vaikka minulla on vielä ollutkin ystäviä joihin olen tähän asti voinut luottaa. Minulta kuitenkin odotetaan samaa "suoritusta " ja "aktiivisuutta" arkihommissa vaikka luulisi tyyppien ymmärtävän etten tule enää pystymään samaan. Rajoitustani ei ymmärretä.
Kaippa se on vain oltava vaiti ja jatkettava elämää sikäli kun sitä voin normaalina elää. Kukapa nyt skitsoista välittäisikään..