Onnellisuuden kaksjakoinen elämä...

Juu oon kärsiny "masennuksesta" jo 5 vuotta..oon kuustoist vuotta.
Se alko joskus ala asteen viidennellä luokalla.
Siitä kun menetin silloset kaverini.
Aloin oleen surullinen.
Sitte sain pari uutta kaveria ja aloin oleen niitten kanssa ja olin ehkä onnellisempi ku koskaan.
Mutta sitte tulin kuuennelle luokalle ja
aloin kuvitteleen, et ne ei haluu olla mun kanssa
ja semmosta, vaikka se ei ollu totta.
Mä karkotin ne pois.
Aloin oleen todella surullinen, enkä paljoa puhunu ihmisille.
Kaikki sano että olen anorektikko,
koska olin laiha.
Mutta ei mulla ollut, olin hoikka
koska olin aina harrastanut paljon liikuntaa.
Pelasin lentopalloa ja siellä kaikki sano mua vitsillä luukasaksi.
Sillon aattelin, että
en elä niin kauaa että menen yläasteelle.
Ei mua mitenkään kiusattu, olin nätti ja
mukava ihminen, mutta kiusasin itte itteeni.
Sillo ajattelin ensimmäisen kerran
elämän jättämistä.

Sitte menin kummiskin seiskaluokalle.
Ei ollut kunnollisia ystäviä, mutta selvisin.
Olin hiljainen ja syrjäänvetäytyvä.
Lentopallossa pelasin itteeni monta vuotta vanhempien kanssa.
Entinen valmentajani oli sanonut nykyiselle,
että vahdi ton tytön syömistä.
Suutuin.
Sitten kasin alussa sain mukavan kaveriporukan ympärilleni. Tunsin kuuluvani joukkoon.
Olin onnellinen.
Olin kavereiden kanssa ja minulla oli hauskaa.

Mutta ysin alussa, rupesin taas ajatteleen,
että eivät ne haluu olla mun kanssani
ja karkotin taas ystäväni poijes.

Masennuin aivan täysin olin surullinen.
sisältä rikki.
Mutta aloin näytteleen iloista energistä
ihmistä.
Nauroin paljon ja olin äänekäs ja hauska.
Kaikki luokallani olevat ihmiset pitivät minusta
ja olivat kavereitani.
Aloin puhumaan paljon kaikkea hassua
ja ihmiset aina sanoivat, että mistä
mä aina keksin noin hassuja juttuja.
Nauruoin ja olin luokan hauska pelle.
Mutta se kaikki ol vain näyttelemistä.
Oikeasti masennuin aina vain enemmän
ja olin surullinen.
Kotona esitin samaa onnellista ihmistä.
Se iloisen onnellisen ihmisen
esittäminen masensi minua vain enemmän.
Kotona kun olin yksin,
purskahdin helposti kyyneliin ja
olin onneton.
Sitten loppui koulu.
Minulla oli aina ollut hyvät välit äiteen
kanssa ja hänen ei ollut tarvinnut suuttua minulle ollskaan pitkiin aikoihin.
Sitten kerran mulla tuli sanaharkka isän kanssa.
Normaalisti äite oli aina ollut
minun puolella.
Niin nyt hän kääntyi minua vastaan.
Sinä iltana olin todella vihainen.
Raavin seinää ja olisin halunnut lyödä jotain.
En saanut suuttumusta pois.
Sitten otin terävän esineen ja viilsin sillä
itseeni käteen ja nilkkaan.
Se auttoi.
Viha oli poissa ja oli enään suru.
Sillon tuli itsemurhan aate ja tuona iltana olisin se saanut tehtyä.

Olen kyllästynyt tähän ainaiseen masennukseen
tai mitä nyt onkin.
En ole pystynyt olemaan pitkiin aikoihin onnellinen.
Olen tavannut vanhemman pojan,
joka sanoo todella pitävänsä minusta
ja on ihana,
mutta en pysty olemaan iloinen.
Yritin karkottaa hänetkin
pois lähettyviltäni.
Mutta se ei onnistunut.
Hän on jo vuoden verran pitänyt yhteyttä.
Joten mietin , että
hän taitaa todella välittää minusta,
mutta en silti pysty olemaan onnellinen.

En tiedä, mutta olen ruvennut kammoamaan ihmisiä
en pysty olemaan kauaa ihmisten seurassa
ja vältän mahdollisimman paljon
ihmisten kanssa olemista.
Ajattelen aina että ehkä seuraavassa elämässä
olisin onnellinen ja että silloin ei olisi tälläistä kärsimystä.

Haluaisin että tämä loppuisi..mikä mua oikeen vaivaa?? masennus??mikä
Miten pääsen tästä eroon??
AUTTAKAAA