Ruumiiden pilkkomista on kahta eri sorttia: dissektioita ja obduktioita. Dissektiot alkavat ensimmäisen vuoden keväällä osana anatomian suotavaa – joskaan ei pakollista – opetusta. Dissektiosalien ruumiit ovat verenkierron kautta formaliiniliuoksella balsamoitujen vapaaehtoisten ja tietyt kriteerit täyttävien (esim. ei vakavia infektioita) maallisia jäännöksiä. Joskus aiempina vuosikymmeninä avauksia oli enemmän ja avattavat olivat ”valtion varoin haudattuja”, käytännössä siis pulsuja ja vankeja.
Nämä nykyisin käytössä olevat heput ovat ensimmäisen vuosikurssin opiskelijoiden eli alfojen kohdalle tullessaan olleet kylmiöissä jo liki vuoden, mitä ennen toisen vuosikurssin opiskelijat eli beetat ovat jo peranneet vatsa- ja rintaontelon ja nuorempia hämmentääkseen vaihdelleet elinten paikkoja. Obduktiosaleissa leijailee tympeä haju, joka ei tahdo lähteä käsistä kuin kulumalla, etenkään, jos onnistuu rikkomaan jo parasta ennen –päivämääränsä ylittäneet ohuet kumihanskat. Ruumiit ovat kylmiä, harmaita, mahallaan makaamisesta naamastaan aivan lytyssä, osin kivikovia ja osin täynnä säilöntänestettä. Aika vastenmielisiä siis. Toisaalta kaltaistani herkkämielistä ihmistä helpotti huomattavasti se, että ruumiit olivat erittäin konkreettisesti kuolleita ja melko vähän ihmismäisiä.
Dissektiot ovat puhtaasti opetustilanteita, joissa reilu kymmenen ihmistä piipertää yhden vainajan kimpussa ja yrittää kerros kerrokselta kuoria ruumista ja bongata anatomisia rakenteita. Jokaiselle ruumiille on omat vihreät roskakorit, joihin irtonaiset osat heitellään, jotta mahdollisimman paljon kyseistä vainajaa ja mahdollisimman vähän vieruskaveria voitaisiin sitten polttohaudata. Ei uskoisi, miten vaikeaa voi olla erottaa rasvan ja selkälihasten välistä rajaa tai tunnistaa hermoa laskimosta. Obduktioiden tuoreilla ja vähemmän kankeilla ruumiilla se on huomattavasti helpompaa. Dissektioissa tulee hyvä motivaatio terveisiin elintapoihin, kun tajuaa, kuinka paljon rasvaa vain hieman pulleassakin ihmisessä on, kun sen alta tai seasta yrittää kaivella jotain.
Nämä nykyisin käytössä olevat heput ovat ensimmäisen vuosikurssin opiskelijoiden eli alfojen kohdalle tullessaan olleet kylmiöissä jo liki vuoden, mitä ennen toisen vuosikurssin opiskelijat eli beetat ovat jo peranneet vatsa- ja rintaontelon ja nuorempia hämmentääkseen vaihdelleet elinten paikkoja. Obduktiosaleissa leijailee tympeä haju, joka ei tahdo lähteä käsistä kuin kulumalla, etenkään, jos onnistuu rikkomaan jo parasta ennen –päivämääränsä ylittäneet ohuet kumihanskat. Ruumiit ovat kylmiä, harmaita, mahallaan makaamisesta naamastaan aivan lytyssä, osin kivikovia ja osin täynnä säilöntänestettä. Aika vastenmielisiä siis. Toisaalta kaltaistani herkkämielistä ihmistä helpotti huomattavasti se, että ruumiit olivat erittäin konkreettisesti kuolleita ja melko vähän ihmismäisiä.
Dissektiot ovat puhtaasti opetustilanteita, joissa reilu kymmenen ihmistä piipertää yhden vainajan kimpussa ja yrittää kerros kerrokselta kuoria ruumista ja bongata anatomisia rakenteita. Jokaiselle ruumiille on omat vihreät roskakorit, joihin irtonaiset osat heitellään, jotta mahdollisimman paljon kyseistä vainajaa ja mahdollisimman vähän vieruskaveria voitaisiin sitten polttohaudata. Ei uskoisi, miten vaikeaa voi olla erottaa rasvan ja selkälihasten välistä rajaa tai tunnistaa hermoa laskimosta. Obduktioiden tuoreilla ja vähemmän kankeilla ruumiilla se on huomattavasti helpompaa. Dissektioissa tulee hyvä motivaatio terveisiin elintapoihin, kun tajuaa, kuinka paljon rasvaa vain hieman pulleassakin ihmisessä on, kun sen alta tai seasta yrittää kaivella jotain.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Mutta se alkoholistin maksa:Lisäksi ruumiinavauksista oppi oikeasti paljon, kun näki terveitä ja sairaita elimiä ja pääsi pohtimaan kuolinsyitä (Ei hätää, emme me niitä lopullisia potilaspapereita silti kirjoita). Lisäksi erilaisissa demonstraatioissa, videoiduissa avauksissa ja 1700-luvun valistuksen aatetta henkivässä rauhoitetussa amfiteatterin mallisessa salissa pääsi näkemään vielä enemmän tapauksia kuin itse avasi. Kyllä se kummasti syöpyy mieleen, kun näkee alkoholistilla lähes viisikiloisen kirkkaan keltaisen rasvamaksan, joka oikeasti täyttää puolet vatsaontelosta ulottuen sen puolelta toiselle ja jättää siivutettaessa veitseen inhottavan rasvaisen lähmän.
Mutta ei se mitään, tuon kaiken kestän kyllä kun ajattelen kuinka kohta rahastan hyvätuloisia potilaitani kalliilla yksityisklinikalla. Diagnoosien osumatarkkuudellakaan ei ole niin väliä, sillä kukapa minun erehtymättömyyttäni muka pystyisi kyseenalaistamaan.
Minähän olen tuleva lääkäri, siis jumalasta seuraava.
Köyhät kyykkyyn, röyh!