Onko muita lyhythermoisia??

Täällä yksi. Olin nuorena tasainen, sain nuorena lapsen ja muutuin äkkipikaiseksi aikuistuessa. Sellaiseksi jäin (synnytyksistäkin toistakymmentä vuotta) ja näin jälkeenpäin epäilen sairastaneeni synnytyksen jälkeisen masennuksen. Minulla oli myös koliikkilapset, en millään tavalla nauttinut vauva- tai pikkulapsiajasta ja olin koko ajan pinna kireällä tai räjähtämispisteessä. Asia korjaantui lasten kasvaessa eräänlaisen laiisez-faire -ajattelun myötä, pakko oli opetella päästämään lankoja käsistä sillä kaikkea ei voi hallita.
Nykyään minulla on kaksi valloittavaa, ihanaa ja hirveää teiniä :) Äkkipikaisuus kohdistuu vain elottomiin asioihin, mistä syystä perhekin jaksaa minua edelleen, tuotan heille ilmeisesti loputonta hupia. Kunnon raivarit ovat joskus melkein terapeuttisia, ne ehkäisevät sen tulivuorenpurkauksen.

Eräässä elokuvassa (Anger management) verrattiin, että ihmisiä on kahdenlaisia; on kassajonon asiakkaita, jotka räpättävät kaupan kassalle pahaa tuultaan ja ovat sen jälkeen tyytyväisiä ja seesteisiä. Kaupan kassa puolestaan kuuntelee päivästä toiseen hymy huulilla kaiken, kunnes ottaa tiskin alta esiin haulikon ja ampuu kaikki matalaksi.

Jotenkin tiedän sen tunteen ;)

Sitä niittää mitä kylvää.
Lapsi lukee enemmän silmien ilmeestä, kun sanoista tai suun virneistä.
Ainoa hyvä asia on että tiedostat asian. Nyt olisi seuraava askel, ottaa vastuu itsestään ja alkaa käyttäytyä sen mukaan.

Sinä itse olet täysin toissijainen alle 10 v. lapseesi nähden.

Ei kyse ole edes omasta häpeästäsi, saat käytöksesi piiloon muilta aikuisilta lapseltasi et.

Lapsi ,joka saa paljon moitteita, oppii tuomitsemaan.
Lapsi, joka joutuu kohtaamaan vihamielisyyttä, oppii tappelemaan.
Lapsessa, jota pilkataan, kehittyy epävarmuutta.
Lapsessa, joka saa jatkuvasti kokea häpeää, kehittyy syyllisyydentunteita.
Lapsi, jota kohdellaan kärsivällisyydellä, oppii auliutta.
Lapsessa, jota rohkaistaan, kasvaa itsetunto.
Lapsi, jota kohdellaan ystävällisesti, oppii tuntemaan luottamusta.
Lapsi, joka saa kokea reilua peliä, oppii oikeudenmukaisuutta.
Lapsi, joka hyväksytään ja jota arvostetaan, tuntee TURVALLISUUTTA."

Nyt kun olet lukenut tämän ja ymmärtänyt lukemasi, voit korvata kaikki "lapsi"-sanat sanalla ihminen. Ja kun ymmärrät taas lukemasi, on sinun aikasi toimia.

Ota esikoinen pois karusellista anna lapsellesi enemmän kun itse sait lapsena.

täälä kans yks lyhytpinnainen. poika täyttää kohta 2 ja ei usko sitten mitään. saa päivän aikana sanoo sen miljoona kertaa ei.. pojan kans mennyt todella hyvin aikaisemmin nukku hyvin ja muutenkin käyttäyty hyvin.. nyt sit on aivan mahoton.. heittelee tavaroitaan jnejne.. tässä odottelen toista lasta ja tunteet muutenkin myllertää niin poru tulee vähemmästäkin :/ raskaus loppumaisillaan.. saa nähä miten sitä sitten kahden kanssa. toivottavasti tyttö yhtä helppo vauva ku poika :) ja onhan tuo mies tossa ja hän kyllä auttaa minkä voi.. välillä vaan tarvis saada sitä omaa aikaa ja et pääsis nollaan pään.. jaksais kummasti paremmin.

Googletitko tuplaati tupla?

Tässä asui alakerrassa äiti tyttären kanssa synnytyksestä siihen kun lapsi n. 1,5 v. mies oli kokopäivä työssä nainen kotona. Itse teen kahta vuoroa.
Äiti huusi tytölle kaiket ajat; turpa kiinni, syö saatana, pidä paskas jne. huuto oli niin kovaa, että oma radioni ei kuulunut piti lisätä ääntä.
oli siellä vinossa muutkin asiat, nainen lihoi varmaan 40 kg tuossa ajassa.
Kävin kysymässä jos veisin lasta vaunuilla ulos tunti pari lenkillä ruokailujen välissä. Ei käynyt, mutta muuttivat pois..
Tajusin ettei nainen ollut ymmärtänyt minun olevan päivällä kotona.

Hei,et oo ainoa..ite oon samanlainen,ollut aina.En tiedävaikuttaako mulla se ku oon ollu koulukiusattu koko peruskoulun ja aikuisena sekaantunu väkivaltasiin miehiin niin tullu hermoraunio..mene ja tiedä mutta nyt oon ollu ihanan miehen kans aviossa 5 vuotta jameillä on kaksi lasta,1v3kk ja 3v.Mulla on ollu noita raivareita aina ja varsinki lasten synnyttyä,oon vaan oppinu purkamaan pahimpia kohtauksia esim.just hetkeks pihalle rauhottuun tai kuuntelen nappikuulokkeilla hetken musiikkia,jotain rauhottavaa,yks keino mullon hyväks todettu,crossrainerin hommasin ja sillä saa purettua hermoja yllättävän tehokkaasti,myös kävelylenkit on auttanu,fyysisen rasituksen lisääminen yleensäki auttaa kun ne mielihyähormoonit kropassa lisääntyy ja paineensietokyky kasvaa ja kestät veemäiset tilanteet paremmin:)

Tarvii varmaan itsekkin hankkia tekarit ennenkuin täyttää 50... Jonain päivänä tulee purtua hampaita yhteen niin että ääni kuuluu... Se on kai normaalia. Itselläni on käsittämättömän kiltti lapsi mutta jonain päivinä vaan hermot on kireemmällä.

Alottaja täs vielä...
Onpa hyvä, et on muitakin. Oon luultavasti sen verran itsekäs, etten millään luopuis iltaisin omasta ajasta siks, että lapsella ei huvita nukahtaa. Jotenkin olen nyt käsittänyt, että jos lapsi ei päivällä syö paljon mitään, niin se syö sit illalla. Tai seuraavana päivänä. Mut meidän suvussa on niin lyhytpinnaisia ihmisiä, ettei tää tod.näk. oo ees ihme et mun hermot menee niin nopeesti.
Ja jottei kukaan säikähtäisi, niin en todellakaan tekis siis lapselle mitään :).

Saat sen muutettua siten, että lakkaat vaatimasta täydellisyyttä. Minun lapsi on 3 v ja on päiviä kun häntä ei saa syömään juurikaan mitään. sitten on päiviä kun hän pistelee poskeen vaikka mitä. Anna lapsen olla. Syö tai ei. Jos hänen on nälkä ja hänen tekee mieli syödä niin sitten syö, jos ei tee mieli, niin sitten ei syö. Eikös hän sen verran sentään saa päättää itse? Muutahan hän ei voi päättää elämässään kuin syökö vai ei.
Minä olen lyhythermoinen mutta olen oppinut, että ei se kiukku mihinkään johda...ainakaan hyvään. Parempi vaan vaikka nauraa koko jutulle (usein me isomman lapsen kanssa vaan naurammekin pienemmän uhmalle...on se välillä aika huvittavaa kyllä). Sillä se kiukkukin sitten katoaa. Kuka voi kiukuta jos suupielet on käännetty ylöspäin? Eli se on niin, että tunne tulee ilmeen mukana. Väännä ilme iloiseksi niin johan mielikin tyyntyy. Varo niitä otsaryppyjä. Minä olen jo lähes kokonaan päässyt eroon otsan "viharypystä" kun en vaivaudu enää kovin usein hermostumaan.

Onpa täällä tuomitsevia ihmisiä.

Jos pienen lapsen äiti kertoo ärsyyntyvänsä, kihisevänsä raivosta, purevansa hampaita ja hillitsevänsä kuitenkin itsensä, jo ollaan heittelemässä kiviä ja manaamassa lapselle kauheaa tulevaisuutta. "Älkää hankkiko lapsia, hommatkaa lääkitys." Eikö näillä tuomitsijoilla ikinä mene hermot lapsiensa kanssa (jos sellaisia on) tai eivätkö itse saaneet vanhempiaan koskaan hermostumaan???

Kiukku, ärtymys ym. on normaaleja tunteita joita äitikin saa tuntea, jopa lapsensa takia. Itselläni lapset 1v6kk ja 2v9kk ja kyllä, on päiviä ja tilanteita jolloin todella hermostun lapsiini. Kihisen, puren hampaita ja korotan ääntäni. Kun rauhoitun, selitän miksi äiti hermostui. (Äiti on väsynyt jne.). Melestäni annan esimerkin miten tunteita ilmaistaan ja kuvataan sanoin eli tunnistetaan ja tunnustetaan. Pyydetään tarvittaessa anteeksi jos on oikein huudettu.
Uskon ihan vilpittömästi että omalla esimerkilläni opetan lapsia tunnistamaan ja käsittelemään myös ikäviä olotiloja, koska niitäkin elämään mahtuu.

En räjähtele ennustamattomasti (usein olen kieltänyt monta kertaa ennen kuin hermostun todella), en käy käsiksi. En käytä ivaavaa tai alentuvaa puhetapaa, mihin jotkut ihmiset kanavoivat negatiiviset tunteensa. Minusta se vasta on julmaa. En jää negatiivisen tunnetilan valtaan enkä muistuttele lapsia tilanteista joissa nämä toimivat tavalla, josta hermostuin (esim. riitelevät, lyövät sisarusta, tekevät jotain kiusaa ns. tahallaan) Lapsetkin saavat meillä itkeä, huutaa ja olla hankalia. Sitten odotellaan että aurinko taas paistaa risukasaan :)

Lapset ovat mielestäni normaalisti kehittyneitä, iloisia, seurallisia ihmistaimia, ovat enemmän äidin perään kun heitä pääasiassa hoidankin. Eli eivät pelkää minua tai turvaudu isäänsä/isovanhempiinsa tms. aikuiseen. Äiti saa halausia, pusuja ja kiukunpuuskia, niinhän se menee elämässä.

Tottakai olen pyrkinyt tunnistamaan tilanteet joissa oma hermostumiseni ei johdu niinkään lasten tekemisistä; näitä ovat syömistilnteet (kun itsellä on verensokeri alhaalla) ja lähtemiset jonnekin (on tuhannen tulipalokiire, auto umpijäässä, nuorempi kaataa koiran vesikupin eteisen lattialle justiin kun meinataan päästä ovesta ulos). Tilanteiden ennakointi auttaa mutta ei aina. Sitten vaan selitän miksi äiti poltti päreet ja pyydän anteeksi jos olen korottanut ääntä suhteettomasti tilanteeseen nähden.

Nimim. tulivuoriko
Sinulla saattaa olla synnytyksen jälkeistä masennusta ja loppuunpalamista. Eikä se ole mitään uutta tai ihmeellistä. Vauvan hoito on raskasta sekä fyysisesti että psyykkisesti. Esimerkkinä masennuksesta ovat nuo raivokohtaukset, jotka kertovat siitä, että olet jaksamisesi äärirajoilla, loppuunpalanut.

Sinun pitäisi päästä välillä vähän hengähtämään, menemään yksin jonnekin, levähtämään jne. Olisiko sinulla lähisukulaisia tms jotka tulisivat vähän helpottamaan sinun arkeasi. Päästämään sinua vähän ulos lenkille, kauppoihin tms.

On tärkeää tietää, että äidin ei tarvitse olla täydellinen ja että tuon ikäinen ei vielä ole kiusallaan tottelematon. Äidin ei saa vaatia itseltään liikaa. Ei kannatasyyllistää liikaa itseään eikä yrittää olla yli-ihminen.

Vauvan(1 v 2 kk on vielä vauva) kanssa pahaiten pärjää kun on se sama päivärytmi.

Et todellakaan ole ainoa heikkohermoinen. Luonne on luonne ja toiset ovat "heikkohermoisia". Erittäin hyvä, että tiedostat itsesi, ettet esim. laita asiaa lapsen syyksi.

Tässä on nyt sinulle hyvä tilaisuus muuttaa itseäsi, ts kasvattaa luonnetta rauhallisemmaksi, ja varmasti se tapahtuukin, koska lapsihan on 18 v perheessä.

Rauhallisemmat voivat opetella suhtautumaan huumorilla "heikkohermoisiin" ja heikkohermoiset huumorilla rauhallisempiin. Itselleen voi oppia nauramaan kun huomaa, miten "taas" reagoi. Sitten voi ennakoida reaktiotaan ja opetella reagoimaan toisin.

Voit pohtia, miksi reagoit niinkuin reagoit, esim. millainen oma äitisi oli.

Syötkö niin, että saat kaikkea mitä tarvitset, mieleen tuli lähinnä b- vitamiini.
Onko sinulla joskus mahdollisuus vapaa-aikaan lapsen hoidosta.

Minä olen myös melko lyhytpinnainen, joissain asioissa. Olen myös jonkinasteinen kontrollifriikki joka ymmärtääkseni aiheuttaa paljon tuota pinnan kiristystä.

Esikoisen kanssa pinna oli vielä ihan ok, puuskia tuli harvoin. Nyt hän on 4vuotias. Kuopus on 2 vuotias, molemmilla on uhmaikä ja molemmat tyttöjä eli ns. valittajia (monesti tytöt valittavat enemmän kuin pojat). Heidän temperamenttinsa on myös vaativat, kuten äidilläänkin.

Aamut menee ok, aamupäivät myös mutta iltaa kohti kun on sanonut jo miljoona kertaa ei, puuttunut nujakointiin tai jankuttanut jostain tekemisestä (mm. pukemisesta) 20x/tekeminen, alkaa pinna kiristyä ja sen yleensä kuulee. Olen siis räpättäjä. :-)
Muuksi tuskin pystyn. Mutta olen huomannut että olen aika kyllästynyt olemaan kotona, töihin olenkin palaamassa juuri. Oman ajan ottaminen helpottaa, kun saa tehdä omia asioita ilman että joku koko ajan puuttuu tai vinkuu vieressä. Ulkoilu helpottaa.

On todella jännä tajuta itsessään kuinka paljon rakastaa lapsiaan, enemmän kuin mitään muuta, eikä halua heille koskaan pienintäkään pahaa. Silti menee hermot ja räpätystä kuuluu. Se on ristiriitaista. Toisaalta jossain määrin lasta opettavaa koska lapsen pitäisi saada oppia että myös ikävät fiilikset saa purkaa kotona.

Tuossa eräänä päivänä kun katsottiin jotain lastenohjelmaa ja siinä puhuttiin kiukuttelusta, nostin hymyilevänä esiin että äitikin aina kiukuttelee ja huutaa. Vanhempi lapseni katsoi minua ja sanoi ettei se äiti haittaa. Kysyin että eikö oikeasti johon hän pienemmän kanssa totesi että ei. Jotenkin se tuntui kuuluvan heidän mielestään elämään.

Kannattaa yrittää opetella luistamaan hommista ettei niitä ole paljon koska ainakin minulla pinnaa kiristää kotihommien kuormautuminen.