Hei kaikille!
Olen 23-vuotias nuorimies, jolla on ollut lapsuudesta asti mielenterveysongelmia. Minut sijoitettiin perhekotiin ollessani 5-vuotias, koska vanhempani olivat alkoholisteja. Asuin perhekodissa 13 vuotta.Sairastuin ensimmäistä kertaa masennukseen 17-18 vuotiaana. Minulla oli itsetuhoisia ajatuksia ja minusta tuntui etten jaksa tehdä mitään. Silloin jouduin osastohoitoon, jossa minulle aloitettiin mielialalääkitys senoril ja seroquel. Osastolla seurattiin lääkkeiden vaikutusta ja mielialani vaihteli voimakkaasti. Osastolla olin noin viikon ja halusin pois sairaalasta. Osastohoidon jälkeen mielialani oli tasoittunut ja minut kotiutettiin. Minulla diagnosoitiin tuolloin keskivaikea masennus. Pian tultuani täysi-ikäiseksi muutin mielenterveysongelmaisille nuorille tarkoitettuun kuntoutumiskotiin, jossa asuin 3 vuotta. Lääkitystäni muuteltiin kuntoni mukaan. Välillä lisättiin ja välillä vähennettiin. Sitten itsenäistyin kuntoutumiskodilta ja muutin omaan asuntoon. Minulla jatkettiin terapiakeskuksessa avohoitoa, jossa kävin kerran kuukaudessa. Kun itsenäistyin omaan elämään pääsin myös määräaikaisesti palkkatöihin ensimmäistä kertaa. Työt kesti kolme kuukautta. Olin hakenut töitä aktiivisesti jo oltuani kuntoutumiskodilla. Tuolloin en töitä saanut. Kävin kuitenkin työharjoitteluissa ja valmennuksissa joissa olin ylläpitokorvauksella. Hain jatkuvasti töitä mutten päässyt mihinkään. Hain uudestaan työvalmennukseen, jonne sain kolmen kuukauden sopimuksen. Käytyäni työvalmennuksessa kävin samalla myös kuukausittain terapiakeskuksessa ns. kontrollikäynneillä. Mielestäni minulla oli kaikki asiat hyvin ja olin tyytyväinen elämääni. Kuljin samalla säännöllisesti eräässä nuorille aikuisille tarkoitetussa verkkotoiminnassa. Lääkitystäni oltiin tuolloin lopettelemassa. Minulla meni vain iltaisin 25mg seroquel uneen. Halusin että lääkitys lopetettaisiin. Sittten päästyäni taas työvalmennukseen, jossa olin kolme kuukautta mieleeni alkoi tulla taas itsetuhoisia ajatuksia. Aloin stressata asioilla kuten lääkityksen lopettaminen, saanko töitä, pärjäänkö tulevaisuudessa jne. Tuntui että olin umpikujassa. Päivä päivältä tuntui entistä raskaamalta ja yritin kertoa asiasta myös nuorisotyöntekijöille. Minusta oli vaikeaa kertoa, että minulla on taas itsetuhoisia ajatuksia ja itsemurha-aikeita. Kerroin vain että olen väsynyt ja en jaksa tehdä mitään. Halusin lopettaa työvalmennuksen. Muut eivät ymmärtäneet mitä tarkoitin sillä että olin väsynyt ja että en jaksa. Sitten eräänä iltana tultuani työvalmennuksesta tein ensimmäistä kertaa itsemurhayrityksen teräaseella. Tämän jälkeen lojuin asunnossani kaksi päivää ennen kuin minut löydettiin. Sitä ennen minulle soitettiin ja vastasin puhelimeen tosin en pystynyt puhumaan mitään. Minulle hälytettiin apua ja paikalle tuli ambulanssi. He veivät minut Oulun yliopistolliseen sairaalaan. Siellä jouduin leikkaukseen ja teho-osastolle jossa olin viisi päivää. Teho-osastolta minut siirrettiin jatkohoitoon vuodeosastolle jossa olin kaksi viikkoa.
Olen 23-vuotias nuorimies, jolla on ollut lapsuudesta asti mielenterveysongelmia. Minut sijoitettiin perhekotiin ollessani 5-vuotias, koska vanhempani olivat alkoholisteja. Asuin perhekodissa 13 vuotta.Sairastuin ensimmäistä kertaa masennukseen 17-18 vuotiaana. Minulla oli itsetuhoisia ajatuksia ja minusta tuntui etten jaksa tehdä mitään. Silloin jouduin osastohoitoon, jossa minulle aloitettiin mielialalääkitys senoril ja seroquel. Osastolla seurattiin lääkkeiden vaikutusta ja mielialani vaihteli voimakkaasti. Osastolla olin noin viikon ja halusin pois sairaalasta. Osastohoidon jälkeen mielialani oli tasoittunut ja minut kotiutettiin. Minulla diagnosoitiin tuolloin keskivaikea masennus. Pian tultuani täysi-ikäiseksi muutin mielenterveysongelmaisille nuorille tarkoitettuun kuntoutumiskotiin, jossa asuin 3 vuotta. Lääkitystäni muuteltiin kuntoni mukaan. Välillä lisättiin ja välillä vähennettiin. Sitten itsenäistyin kuntoutumiskodilta ja muutin omaan asuntoon. Minulla jatkettiin terapiakeskuksessa avohoitoa, jossa kävin kerran kuukaudessa. Kun itsenäistyin omaan elämään pääsin myös määräaikaisesti palkkatöihin ensimmäistä kertaa. Työt kesti kolme kuukautta. Olin hakenut töitä aktiivisesti jo oltuani kuntoutumiskodilla. Tuolloin en töitä saanut. Kävin kuitenkin työharjoitteluissa ja valmennuksissa joissa olin ylläpitokorvauksella. Hain jatkuvasti töitä mutten päässyt mihinkään. Hain uudestaan työvalmennukseen, jonne sain kolmen kuukauden sopimuksen. Käytyäni työvalmennuksessa kävin samalla myös kuukausittain terapiakeskuksessa ns. kontrollikäynneillä. Mielestäni minulla oli kaikki asiat hyvin ja olin tyytyväinen elämääni. Kuljin samalla säännöllisesti eräässä nuorille aikuisille tarkoitetussa verkkotoiminnassa. Lääkitystäni oltiin tuolloin lopettelemassa. Minulla meni vain iltaisin 25mg seroquel uneen. Halusin että lääkitys lopetettaisiin. Sittten päästyäni taas työvalmennukseen, jossa olin kolme kuukautta mieleeni alkoi tulla taas itsetuhoisia ajatuksia. Aloin stressata asioilla kuten lääkityksen lopettaminen, saanko töitä, pärjäänkö tulevaisuudessa jne. Tuntui että olin umpikujassa. Päivä päivältä tuntui entistä raskaamalta ja yritin kertoa asiasta myös nuorisotyöntekijöille. Minusta oli vaikeaa kertoa, että minulla on taas itsetuhoisia ajatuksia ja itsemurha-aikeita. Kerroin vain että olen väsynyt ja en jaksa tehdä mitään. Halusin lopettaa työvalmennuksen. Muut eivät ymmärtäneet mitä tarkoitin sillä että olin väsynyt ja että en jaksa. Sitten eräänä iltana tultuani työvalmennuksesta tein ensimmäistä kertaa itsemurhayrityksen teräaseella. Tämän jälkeen lojuin asunnossani kaksi päivää ennen kuin minut löydettiin. Sitä ennen minulle soitettiin ja vastasin puhelimeen tosin en pystynyt puhumaan mitään. Minulle hälytettiin apua ja paikalle tuli ambulanssi. He veivät minut Oulun yliopistolliseen sairaalaan. Siellä jouduin leikkaukseen ja teho-osastolle jossa olin viisi päivää. Teho-osastolta minut siirrettiin jatkohoitoon vuodeosastolle jossa olin kaksi viikkoa.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Et ole.
No eihän kukaan ole sehän on selvä.
Ei vaan olet suosikki hulluni eli tää kylmät kädet. =)
Droppasit vaan ikäs vähän alas.
Ja mikäs sen parempi elämänkokemus kuin maata henkihieverissä letkujen ja monitorien keskellä teho-osaston vuoteella kovissa kivuissa ja hirmuisessa lääketokkurassa elämän ja kuoleman rajamailla. MUHAHAA!
Et kai ole enään ajatellut yrittää itseäsi hengiltä toista kertaa? Ehkä tuossa selviytymisessäsi oli jokin tarkoitus. Voimia sulle jatkoon! :)
Lueppa tuo epäonnisen itsemurha paniikkihäiriö palstalta.
Ei siinä ollut muu tarkoitus kuin kuolla verenhukkaan. Sekään ei kovin kaukana ollut. Viilsin itseltäni kaulan ja mahan auki puukolla ja odotin kuolemaani. Verta mulla oli valunut helvetisti ja muistan kuinka suoleni tulivat ulos haavoistani. Näin kaiken mitä minulle tapahtui koska olin tajuissani ensihoitajien tuloon asti.
Ensihoitajien tullessa paikalle verenvuoto tyrehdytettiin, ambulanssissa minulle laitettiin tiputus, ekg-seuranta, verenpaineen mittaus, happisaturaatiomittari, happimaski ja kipulääkitys. Oli kyllä ihme miten olin pysynyt tajuissani koko ajan. Sitten kun pääsin sairaalaan minut vietiin suoraan leikkaussaliin jossa tehtiin kaikki tarvittavat toimenpiteet. Minut nukutettiin, haavat tutkittiin ja ommeltiin kiinni. Sain lisävertakin ainakin pussillisen. Mulla oli käynyt kuitenkin melkoinen tuuri koska sisäelimet olivat säilyneet vahingoittumattomina. Leikkaus kesti 2,5 tuntia ja lääkärin mukaan oli onnistunut ongelmitta. Sitten heräsin teho-osaston vuoteella jossa olin kytkettynä letkuihin, seurantalaitteisiin ja monitoreihin. Olin sekava ja hämmästynyt siitä että missä olin. Olin vetänyt niitä letkuja käsivarsistani ja minut jouduttiin laittamaan lepareihin, totta vie. Siinä ku alkoi tajunta palautua kohilleen ja rauhoituin niin kaikki hoitotoimet sujuivat hyvin paitsi aloitettiin antibioottihoito josta tuli ripuli.Minulle oli leikkauksessa laitettu ruokintaletku, virtsakatetri ja intubaatioputkea varten kanyyli. Teho-osastolla minulta otettiin paljon erilaisia kokeita ja kaikki ne näyttivät negatiivista. En ollut myöskään saanut sairaalainfektioita muuta kuin helvetillisen tulehduksen. Crp 200. Hengityskoneessa olin kaksi ensimmäistä päivää teholla ja siitä ku mut vieroitettiin seurasi voimakkaat hengenahdistukset. Tuntui että vetelin viimeisiäni. Siitä hengityskin pikkuhiljaa tasautui ja pystyin hengittämään normaalisti. Fysioterapeutti kävi välillä seuraamassa vointiani ja auttoi jaloilleen mikä tuntui vaikealta voimakkaassa lääketokkurassa. Myäs psykiatri kävi välillä konsultoimassa. Tehohoidon jälkeen sitten vietiin jatkohoitoon vuodeosastolle missä vointini koheni päivä päivältä. Tulehdus lähti laskemaan aika nopeasti ja vatsakin alkoi toimimaan hyvin. Kävin aamu ja iltapesulla hoitaja mukanani sekä kävelemässä osaston käytävillä. Päivittäin oli lääkäriaika jossa tutkittiin parantumistani. Sitten kun koitti kotiutus päivä ja sain epikriisin käteeni, lääkäri sanoi vakavasti: " Olitpa vähällä onnistua itsemurhayrityksessä" ja toivotti vaan hyvää jatkoa.
En suosittele kenellekään itsemurhaa. On sitä parempiakin ratkaisuja vaikka olisi kuinka vaikeaa elämässä.
"intubaatioputkea varten kanyyli."???!!!
Suolet pihalla ei kyllä kahta päivää lojuta tajuissaan, mahan auki viiltämisestä ja suolten haavoista ulostulosta saa sellaisen käsityksen että ne suolet tosiaan olivat sananmukaisesti sylissä...
Onneksi selvisit yrityksestäsi, kaikkea hyvää sinulle pian alkavalle uudelle vuodellle!
"Intubaatio on toimenpide, jossa tajuttomalle tai nukutetulle potilaalle asetetaan kurkunpään tähystimen eli laryngoskoopin avulla intubaatioputki äänihuulien välistä henkitorveen. Toimenpiteen tarkoituksena on pitää ylähengitystiet avoimena ja sen kautta voidaan turvata potilaan hapensaanti. Intubaatio ehkäisee myös aspiraatiota. Intubaatioputken pitää olla tiivis ja sopivan kokoinen potilaan rakenteeseen nähden."
Kanyyli laitetaan sitten ihan muualle. Pinnalliseen laskimoon, keskuslaskimoon tai keuhkovaltimoon.
Siis tarkoitin trakeostomiakanyylia. Meni mulla vähä sekaisin nuo jutut.
No oliko kaikki kokemasi sen arvoista, että kannatti kokeilla itsaria? En halua olla ilkeä, mutta toi sun tempaus tuli yhteiskunnalle aika hintavaksi.
Itse olen ollut kohta masentunut kaksi vuotta, eikä tunnu helpottavan.
Mutta kun minä teen itsarin, se onnistuu takuulla. Siihen suunnitelmaan ei kuulu ensihoitoryhmä tai teho-osastot; kun ratkaisuni toteutan teen sen niin että se onnistuu eikä siitä tule yhteiskunnalle kustannuksia.
Eipä siinä tule ajatelleeksi mitään seurauksia kun itsemurhaa yrittää. Siinä joko onnistuu tai ei. Ikävä kyllä on paljon sellaisia tapauksia jossa asianomainen löydetään viime hetkellä. Niin kävi minulle. Tiesivät soittaa minulle apua mikä oli myös tuuria. Ensin vuokraisäntä tuli avaamaan oven ja sen jälkeen tulivat ensihoitajat. Olivat vain sanoneet muille että ei tule kyllä selviämään. Tilanne oli erittäin kriittinen. Toisin kuitenkin kävi. Itsemurhasta sekä itsemurhayrityksestä koituu yhteiskunnalle isot kulut.
Ja tarkoitin että niitä yhteiskunnallisia seurauksia ei tule ajatelleeksi itsemurhaa tehdessä. Ei sellaiset asiat käy mielessäkään saati se että mitä seurauksia siitä muille jää.
No siinä itellä kävi vaan huonoa tuuria siinä mielessä että selvisin kun minut löydettiin. Takuulla olisi aika tehnyt tehtävänsä jos kukaan ei olisi sattunut tulemaan paikalle. Periaattessa mulle on ihan sama olisinko kuollut tai en.