ajatuksia ujoudesta

olen aina pitänyt itseäni suhteellisen ujona, mutta mitä vanhemmaksi(nuori kuitenkin, 21 vuotta) olen tullut sitä vähemmän olen siitä välittänyt, ja tuntuu että olen kasvanut ujoudesta aikalailla eroon.
vaikka oudot ja uudet tilanteet saattavat jännittää, haluan kohdata niitä kasvaakseni vahvemmaksi onnistumisien tai epäonnistumisien kautta. en edes välitä vaikka en ujoudesta ikinä täysin pääsisikään,koska se ei vaikuta mitenkään elämässä etenemiseeni ja voi kuulua persoonallisuuteni hyvälläkin tavalla. olen aina ollut hyvä käsittelemään omia tunteitani ja antamaan itselleni anteeksi tilanteet joissa olen ollut pettynyt itseeni. haluan joskus melkein rääkätä itseäni menemällä uusiin ja pelottaviin tilanteisiin, jotta tulisin vahvemmaksi ja elämää pelkäämättömämmäsi ihmiseksi. ja mielestäni tähän asti olen onnistunut siinä, mutta paljon ovat auttaneet hyvät vanhemmat ja ystävät.
olen perheen ainut lapsi, joka on kasvatettu niin että olen saanut hyvän itsetunnon. toisaalta ainoana lapsena oleminen aiheutti ehkä ujouttakin. peruskoulussa en ollut varsinaisesti koulukiusattu, mutta pysyin ikään kuin varuillani koko yläasteen välttääkseni satuttavaa huomiota. ja koulukiusaajien toimintaa seuratessani pystyin vain halveksumaan heitä ja muistutin itselleni ettei heistä luultavasti ikinä tule mitään(ja myöhemmin olenkin kuullut kuinka pahimmat heistä ovat nykyään juoppoja ja narkkareita, vaikka en siitä iloa tunne)yläasteen ajan olin kuitenkin vihainen itselleni siitä kuinka piilottelen persoonallisuuttani ujouden vuoksi, ja kuitenkin tällä varovaisuudella yläasteella toisaalta säilytin ehjänä sen hyvän itsetunnon jonka lapsuuden aikana sain.
minulla oli yläasteella kaksi sydänystävää, jotka olivat hekin melko ujoja, mutta vahvistimme toisiamme ja tunsimme olevamme vahvoja omassa porukassamme. yläasteen haavoittavana aikana on tärkeintä että on ystävä/ystäviä jotka antavat vahvuutta. olen iloinen että itselläni oli.
on monia asioita jotka ovat vahvistaneet minua ihmisenä. lukioaikana aloin saada ulkonäöllisen itsetunnon saadessani huomiota vastakkaiselta sukupuolelta, ja ensimmäinen pitkä parisuhde( pari vuotta) poisti kutakuinkin kaiken miespelon mitä minulla oli, ja parisuhde teki minusta muutenkin vahvemman). lisäksi olen muutaman ihmisen kanssa onnistunut kehittämään ystävyyssuhteen jota voi pitää ainutlaatuisena, täydellinen yhteisymmärrys joka heijastuu ystävän silmistä on parasta mitä elämässä voi saada). mitä avoimempi itsestäni olen ihmisille ollut ja mitä heikompana olen heidän eteensä mennyt, sitä rakastavammin ihmiset ovat minut ottaneet koska näkevät ja kuulevat minussa ne asiat jotka itsessäänkin tunnistavat. pystyn nykyään sanomaan tuntemattomalle ihmisryhmälle olevani ujo enkä häpeä sitä. ei haittaa vaikka punastelen esiintyessäni, kyllä siitä toipuu. suvussani on paljon paniikkihäiriötä, joka on yksi syy että yritän kasvattaa itseäni avoimuuteen ja kohdata uutta elämässä.
en tiedä onko tässä tekstissä mitään tolkkua,en ehkä saanut kovin hyvin selitettyä asioita joita olen pohtinut. mutta toivon että me enemmän tai vähemmän ujot saisimme uusia voittoja elämässä ja pystyisimme kasvamaan peloistamme pikkuhiljaa. ja ei kaikista peloista tarvitse päästäkään, kunhan pääsisi vain elämän ihaniin puoliin kiinni hyväksyen samalla oman arkuutensa:) mukavaa syksyä!