Ulkonäön sairaalloinen tarkistelu

Elämäni on ajautunut kamalaksi. Vältän lukuisen paljon tilanteita, joissa tulisin nähdyksi kirkkaissa valoissa. Sosiaalinen elämäni on kaventunut onnettomaksi. Olen aiemmin kärsinyt vuosia sairauspeloista ja pakonomaisesta lääkärillä ravailusta erilaisten sairauksien tiimoilta. Olin aina kärsimässä jotain vakavaa sairautta, kuten erilaisia syöpiä ja muita tauteja. Kävin monilla lääkäreillä koska en kyennyt vakuuttumaan, että olen terve. Olin ahdistunut ja tarkistelin kehoani kokoajan mustelmien (leukemia) kuumeen (lymfoomat) ja imusolmukkeiden (syöpä) vuoksi. Imusolmukkeita vaadin kuvattaviksi kokoajan. Olin ihan varma, että minussa lymyää syöpä ja se löydetään liian myöhään.

Pelkäsin rintasyöpääkin niin paljon, että pakotin miehenikin tutkimaan niitä kokoajan koska en luottanut omiin käsiini. Sain tämän kuitenkin hallintaan luettuani kirjan kerrasta poikki. Voin sanoa rehellisesti, etten enää kärsi sairauspeloista enkä tutki itseäni tai ole huolissani.

Sen tilalle muodostui kuitenkin suhteellisen pian omituinen pakonomainen ulkonäön, ihon ja hiusten tarkistelu joka vie pahimpina päivinä tunteja aikaa. Tuntuu kuin en saisi selkoa miltä näytän ja miltä nenäni näyttää. En saa hiuksia hyvin, asettelen, harjaan ja asettelen peilin edessä. Tähän menee päivittäin paljon aikaa.

Tilanne on vuosien aikana mennyt siihen pisteeseen, että en uskolla mennä vieraisiin paikkoihin kylään ilman hirveaa ahdistusta, koska en tiedä millaiset valot siellä on. Jos joudun olemaan kirkkaissa valoissa, olen paniikissa ja en tiedä miten päin olisin. Häpeän tunne on sairas ja en saa sitä hallintaan.

Olen alkanut hävetä itseäni jokapaikassa. Kaupassa pelkään, että joku tuttu tulee vastaan ja näkee minut kirkkaissa valoissa ja järkyttyy jotenkin miten kamalalta näyttäisin. Tämä on ihan sairasta.

Eilen piti mennä eräisiin juhliin ja tämä pakonomainen hulluus aktivoitui jo paria päivää ennen. Juutuin peilin eteen ja en saanut mitään tolkkua mistään. Tuntuu, että en edes tiedä miltä näytän. Istun peilin edessä tunteja yrittäen saada kuvaa olenko aivan kamalan näköinen vai normaali. Vääntelen naamaa ja hiuksia sudin. Otan eriliaisia ihmeitä ja joka kerta lähes olen kauhuissani mitä näen. Jos mieheni estää tätä hulluutta, niin tunnen täysin ahdistuvani, enkä voi olla, ellen "saa varmuutta" miltä näytän.

Ennen juhlia meni tunteja aikaa naaman kuntoon laittamiseen ja jouduin pesemään hiukset kolme kertaa, koska en saanut niitä hyvin. Meikkasin kahdesti ja olin jo niin väsynyt, että sain päänsäryn.

Tästä ei tule mitään enää. En saa yhtään hillittyä tätä tajutonta tarkistelupakkoa ja siitä seurannutta häpeää ja ahdistusta. Ihmistenilmoilla olen kokoajan ahdistunut ja säikähtänyt koska ahdistaa niin kovasti olla "esillä". Haluaisin välttää viimeiseen asti vieraiden ja tuttavien tapaamista koska on niin älyttömän kova työ niitä ennen tässä ahdistavassa tarkkailussa ja itsensä "kuntoon saamisessa"

Tämä on varmasti jostakin hyvin hyvin pinnallista. Kuulostaa sellaisen ihmisen huolilta jolla ei ole mitään oikeita vastoinkäymisiä ollutkaan. Olen kuitenkin kohdannut elämässä hyvin vaikeitakin asioita, joita moni ikäiseni ei ole joutunut kohtaamaan. Olen 30vuotias ja joutunut käymään läpi mm. syöpäleikkauksen, isäni vaikean alkoholismin lapsuudessa ja aikuisuudessa, vaikean eron, läheisten kuolemia.

En vain saa tätä hallintaan ollenkaan. Tämä vie KAIKEN minulta. Olen ahdistunut ja väsynyt. En jaksaisi kokoajan hävetä ja tarkistella. Joskus pystyn olemaan sillätavalla, että hitot olen mikä olen ja en välitä, mutta voimakas häpeä seuraa silti aina.

Nytkin tekisi mieli taas mennä peilin eteen tarkistelemaan, mutta yritän vain olla menemättä. En voi suhtautua ulkonäkööni kuten normaalit ihmiset.

Mistä voin saada apua kun itse en vain onnistu näköjään parantumaan? Onko tämä teista pakko-oireilua kuten oli sairauksien pelko ja kehon tarkkailu? Nyt se on vain muuttunut ulkonäön tarkkailuksi ja varmistamiseksi?

Onko tämä tällaista loppuelämän? Olen tosi lopussa tähän. Haluaisin olla kuin normaalit ihmiset.