Tiedän jo monien mielipiteitä tästä, mutta toivon jonkun vastaavan. Sairastuin noin viisi vuotta sitten masennukseen. Kävin psykologeilla ja nyt myöhemmin terapeutilla. Nyt vain tuntuu tosi paljon, että siitä ei ole mitään apua. Keskustelen mielestäni aika laajasti, mutta ei se ainakaan positiivisesti minuun auta. Monesti olen tuntenut vihaa mennä paikanpäälle. Se johtuu siitä lähinnä, että turhaudun maksullisiin pakkosidonnaisiin käynteihin. Onko jotain muuta mahdollisuutta kuin terapia, jos keskustelu ei auta? Uusi koulukin on taas alkamassa ja stressin määrä alkaa lisääntyä.
Terapia ei tunnu auttavan masennukseeni
linea65
11342
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Jos lääkäriltä kysyy niin voisi kuvitella vaihtoehtojen juuri olevan pillerit ja terapia. Semmonen fiilis kuitenkin jäänyt että masennuksesta kärsivä (itse en ole nimenomaan masennuksesta ole kärsinyt) ottaa sen asenteen että "nyt olen sairas ja masentunut, onhan minulla oikein diagnoosikin" (ainakin lähipiirissä tätä on harrastetaan oikein tosissaan). Tällä en tarkoita etteikö ongelmia olisi tai niitä vähätellä mutta moinen ajatusmalli ei kovin ratkaisu hakuinen ole. Pää ongelma ei ole siis että "masentaa" vaan esimerkiksi "elämä ei ole mielekästä" ja arkipäivän mielekkyydelle voisi kenties tehdä. Ihminen on masennuksen kourissa toki varsin saamaton otus, mutta näkisin että ratkaisu piilee oman elinympäristön / ajattelutavan muuttamisessa. Pillereistä kai voi olla apua tässä vaiheessa saa jotain aikaiseksi ympäristönsä muuttamisessa eikä (jota niin ikään lähipiirissä tuntuu olevan) etsiä ratkaisua pilleri purkin pohjalta.
Ja näin lopuksi sanoen, en tiedä mistään mitään ja vielä vähemmän sinun tilanteestasi mutta heitetään nyt jotain kun kai kehno vastaus täyden nollan voittaa.
,,,,,VAIKEA KYSYMYS KU EI TUNNETA SEN KUMMEMMIN
,,,,,MIKÄHÄN SUN IKÄ ON.
,,,,,,MIKÄHÄN SEN MASENNUKSEN SYY ON TAI VOI OLLA ,,,,,ONKO NIITÄ
USEAMPIA. TAPAHTUKO JOTAIN NOIN VIIS VUOTTA SITTE.
.....ONKO SULLA OLLU MITÄÄN LÄÄKITYSTÄ
.....OOTKO KYSYNYT TERV .KESKUKSESTA APUA.
,,,,,,ON SELVÄÄ JOS SE TERAPIA EI AUTA TAI HELPOTA SUA JA RAHAA
MENEE HUKKAAN,,,,,,,,
Moi. Olen käynyt terapiassa 6 vuotta. ensin kelan sitten omakustanteisena enemmän tai vähemmän. vaikeasta masennuksesta kärsin ja paniikkihäiriöstä sekä sosiaalisten tilanteiden pelosta ts persoonallisuuden epävakauttahan se minulla on johtuen siitä mikä taasen minun itseni on tärkeää tietää. Mitä hyötyä terapiasta. Juu, on ollut jaksoja jolloin on tuntunut turhalta, kun itsellä on mennyt paremmin tai tosi huonosti. Se terapia ja terapeutti ovat alkaneet tavallaan elää mukana sitä elämää pääni sisällä sanoisko sellaisena "lieventävänä" tekijänä. Vihaan minäkin terapiaa ja terapeuttia ja nykyään sanon sen kun enää ei ole tarve mielistellä eikä toki tietentahoten loukatakaan. Mulla meni sellaiset 5 vuotta että aloin pystymään olemaan sellainen kun olen ja päästämään ulos sen mitä päässä liikkuu...sensuroimatta. Ja jessus, mitä kaikkea sen viiden vuoden aikana ehdinkään virittää elämässäni. Yhden miljoona kertaa olen ajatellut lopettaa ja kyseenalaistanut jne jne. Mutta mutta...oireeni ovat tietyiltä osin lievittäneet ja itsearvostus on kasvanut. Enää ei osaa ajatella että olisi jonkin ulkoisen suorituksen tai menestyksen johdosta jotain. Nyt on hyvä juuri sellaisena kun on vaikka duunielämäkin on jäänyt osa- aikaiseksi. Siinäkin keskittyy sitten sellaiseen minkä sietää tehdä ja mikä itseä kiinnostaa ja mikä sopii omalle persoonalle ja arvomaailmalle. Oireita tulee ja menee ja masennusjaksoja, joissa valitettavasti haluamattanikin tipun vielä täysin masennusmaailmaan. Ne vaan kestää paremmin, niinkuin elämääkin ja kaikenmaailman kriisejä ja vaikeat jaksot ovat lyhyempiä. Apua hakee oikeasta paikasta oikeaan aikaan nykyään. Luulin terapiasta jotain ihan muuta, mutta itsetuntemusta ja itseluottamuksen kasvuahan se. Toiset tarvitsevat enemmän ja toiset vähemmän aikaa terapiaa. Ei sitä voi oikein ymmärtää ja neuvoa muutakun kokemalla niinkuin elämääkin. Toivotan tsemppiä ja hyvää jatkoa. elämä on elämisen arvoinen!
Olen sairastanut masennusta yli 10 vuotta, josta viimeiset kolme vuotta terapian ja lääkityksen turvin. Olen mukana työelämässä 50% osa-aikaisuudella, enempää en jaksaisi. Oli raskasta palata takaisin työelämään, tunsin että olen taudin leimaama, ja terapian avulla uskalsin kulkea muiden mukana, ja olla välittämättä muiden ajatuksista. Usein opinkin, että ne ajatukset olivat vain oman mieleni tuottamia. Ei nykypäivän ihmiset jaksa olla kiinnostuneita muista, itsekkyys ja oman edun tavoittelu ovat vallallaan. Toki helmiäkin löytyy, ei saa yleistää kaikkiin työkavereihin.
Pääosin minulla on mennyt hyvin, mutta vielä joskus masennus vie syövereihinsä. Tunnistan oireet ja tiedostan missä mennään, mutta tauti on vahvempi kuin minä. Tänään on juuri sellainen päivä. En tiedä, mikä sen nyt laukaisi. Sen tähden eksyin näille sivuille.
Koitetaan jaksaa arjessa ja taistella masennusta vastaan. Se vaatii taistelua, sillä niin helposti voisi vain vajota ja antaa mennä. Joudun vieläkin taistelemaan itsetuhoisia ajatuksia vastaan. Pidän kädet lujasti ratissa ja keskityn vain tiellä pysymiseen. Kun tunnet, että kyseessä on tauti, et sinä itse, voit ehkä helpommin vastustaa sitä. Minulla on tänään ajatus, että tänään saan olla masentunut ja hengailla vaan kotona, mutta huomenna nousen taas ja alan touhuta. Ikäänkuin antaisin luvan itselleni olla alamaissa, se on kuitenkin osa minua. Tulee aina olemaan.
Kauanko olet käynyt terapiassa?
Hieman torjunnalta tuo vaikuttaa... turha sinun siellä on väkisin käydä, mutta oletko varma ettei siellä ole noussut jotain sellaisita pintaan, minkä haluasit pitää poissa mielestäsi? Usein terapiaprosessin aikana tulee ensin huono olo, joka sitten paranee, koska "paskan tonkiminen" on ikävää.
Mutta jos olet käynyt pidempään ( yli 1v) niin terapeutti ei ehkä ole ihan ammattitaitoinen, suuntaus ei sovi sinulle tai "henkilökemia" ei käy. Kyllä sen tietenkin aikaisemminkin huomaan, jos terapia ei sovi.
Oletko kertonut näistä tuntemuksistasi terapiassa? Siis, että turhauttaa jne.?
Kannattaa kertoa terapeutille noista kielteisistä ajatuksista. Ne kertovat sinun maailmastasi ja toimivat tulkkina terapeutille. Muistan kun omassa terapiassani oli vaihe jolloin olin vihainen koko maailmalle, terapeutti mukaanluettuna. Se kertoi siitä kiltteydestä jossa oli elänyt monet vuodet. Yksi terapian lähtökodista on rehellisyys. Samoin olet myös rehellinen itseäsi kohtaan.
Koskaan ei kannata terapiassa kertoa ajatuksistaan eikä lähteä käsittelemään niitä syvällisemmin. Itselläni vuosia kestänyt terapia terapeutin kanssa loppui terapeutin kyvyttömyyteen käsitellä vihantunteitani. Olin avautunut hänelle täysin kaikesta mitä elämässäni olin kokenut sekä kertonut aivan kaikista tunteistani. Henkilökemiat toimivat hyvin monta vuotta, joten terapian loppuminen ei ollut siitä kiinni. Tämä siis varoituksena herkkäuskoisille jotka uskovat terapeuttien kaikkivoipaisuuteen ja hyvyyteen ihmisinä. Suurimman osan tarkoituksena on kartuttaa omaa osaamistaan, rahastaa, rikkoa ihmisen psyyke jättäen lopulta potilaansa kuin nallin kalliolle.
"Suurimman osan tarkoituksena on kartuttaa omaa osaamistaan, rahastaa, rikkoa ihmisen psyyke jättäen lopulta potilaansa kuin nallin kalliolle. "
Tuo on kyllä aika paksua. Huonoja tapauksia on, mutta tuskin enemmistöä.
Kyllä minä olen pannut terpalle hanttiin.
Ja noista törky-terapeuteista kannattaa ehdottomasti kannella AVIin/VAlviraan.
Suosittelen sinulle Seppo Jokisen kirjallisuutta: Se on hyvin helppolukuista ja hän käsittelee laajasti ihmisen psyyken kehitystä ja on itsekkin selvinnyt syvilltä vesiltä. Kirjastosta saa varmaan ihan ilmaiseksikin ja onhan muutkain hyvää kirjallisuutta. Kokeile myös kirjoittamista omista muistoistasi niin hyvistä kuin huonoista.
Älä koskaan kerro ajatuksistasi terapeutillesi äläkä täällä mitään syvällisemmin. Sensijaan voit kirjoittaa vaikka kirjan omakohtaisista kokemuksistasi.
Terapeutit käyttävät potilaitaan hyväkseen mm. kirjoittamalla kirjoja heidän tuntemuksistaan ja omakohtaisista kokemuksistaan mitä terapiaprosessin aikana on käyty lävitse.
Onpa paksua tekstiä. Jos terapeutit oikeasti olisivat tuollaisia, niin eihän niitä olisikaan. Miettikää vähän mitä kirjoittelette ja kannattaa katso itseään myös.
Terapiassa on varmaan aina otettava epäkohdat puheeksi. Ei se paljoa auta jos täällä vain valittaa.