Kerronpas tässä hieman tätä surkeaa elämäntarinaani, jos joku viitsii lukea.
Kertokaas nuoret naiset kuinka teitä voi lähestyä? Olen niin kyllästynyt tähän yksinäiseen elämään että jos en kohta löydä elämänkumppania, tulen takuulla HULLUKSI!! Olen kokeillut baareissa istuskella ja nettideittailuakikin, mutta tuntuu että se oikea pitää löytää jollain toisella tavalla.
Olen varmaan ulkoisesti ihan OK. Mitat ovat 180cm\76kg ja vartalo on lihaksikas, löysää läskiä ei löydy. Silmät siniset ja hiukset tummanharmaat.
Elämäntavoiltani olen moitteeton ja urheilu on intohimoni.
Mutta todellinen ongelmani on se että,olen toivottoman ujo vieraiden ihmisten seurassa, miten te naiset suhtaudutte ujoihin miehiin? Asun vielä kaiken lisäksi vanhempien luona vaikka olen 28- vuotias, mikä on mielestäni todella säälittävää.
Mieltäni vaivaa päivittäin se että toinen puoliskoni puuttuu minusta, olisi upeaa saada elämänkumppani. Joten miten minun pitäisi päästä tästä ujouden umpikujasta pois? Kertokaa naiset vinkkejä tällaiselle miehen surkimukselle.
Kertokaas nuoret naiset kuinka teitä voi lähestyä? Olen niin kyllästynyt tähän yksinäiseen elämään että jos en kohta löydä elämänkumppania, tulen takuulla HULLUKSI!! Olen kokeillut baareissa istuskella ja nettideittailuakikin, mutta tuntuu että se oikea pitää löytää jollain toisella tavalla.
Olen varmaan ulkoisesti ihan OK. Mitat ovat 180cm\76kg ja vartalo on lihaksikas, löysää läskiä ei löydy. Silmät siniset ja hiukset tummanharmaat.
Elämäntavoiltani olen moitteeton ja urheilu on intohimoni.
Mutta todellinen ongelmani on se että,olen toivottoman ujo vieraiden ihmisten seurassa, miten te naiset suhtaudutte ujoihin miehiin? Asun vielä kaiken lisäksi vanhempien luona vaikka olen 28- vuotias, mikä on mielestäni todella säälittävää.
Mieltäni vaivaa päivittäin se että toinen puoliskoni puuttuu minusta, olisi upeaa saada elämänkumppani. Joten miten minun pitäisi päästä tästä ujouden umpikujasta pois? Kertokaa naiset vinkkejä tällaiselle miehen surkimukselle.
Vastaukset 76
Vanhimmat
Anteeksi, kirjoitusvirhe. Hiukset tummanruskeat, ei harmaat.
Niin, kerros vielä miksi kukaan rakastaisi sinua, jos itsekin kutsut itseäsi "miehen surkimukseksi"?
Joo vinkit ymmärretty. Minä olen siis täysi paskiainen ja luuseri. Ehkäpä olisi maailma parempi paikka ilman minua. Kiitokset kannustuksesta.
Ei tuo viestini ollut mikään "vinkki". Vastaa nyt vaan kysymykseen. Haluaisitko itse viettää aikaasi ihmisen kanssa joka kutsuu itseään surkimukseksi? Olisiko huonon itsetuntosi parantaminen tyttöystäväsi tehtävä?
Kyllä minä itse ainakin saisin iloa elämääni jos saisin nostettua jonkun ihmisen ylös henkisestä aallonpohjasta. Itse rämmin nyt niin syvällä elämän vastoinkäymisissä, että yksin en tästä selviä. Siihen tarvitaan ymmärtäväinen ihminen, toivottavasti pian, ennenkuin on myöhäistä.
Nyt on jo liian myöhästiä.
Mutta tuohan on psykoterapeutin tehtävä.
Varmasti nauttisit jos onnistuisit jonkun sieltä kuopasta nostamaan, MUTTA kuinka monta ihmistä olet auttanut? Tiedätkö kuinka raskasta se on?
No jos teidän mielestäni minulla ei ole enää mitään toivoa. Niin parasta vain hautautua neljän seinän sisälle oottamaan kuolemaa, jos se sieltä tulisi kun oikein rukoilisi. Niin maaimasta tulisi taas hivenen parempi paikka, kun tällaiset paskiaiset eivät olisi täydellisten ihmisten näkökenttää rumentamassa.
En jakele nyt mitään sen kummempia neuvoja, koska olen huono neuvomaan, mutta hakeudu mielenterveyshuollon piiriin, mene esim. lääkäriin ja kerro mahdollisista itsetuhoisista tuntemuksista, epätoivosta ym, niin sinut ohjataan sieltä oikeaan paikkaan.
Parisuhteen puute ei välttämättä ole ainoa ongelma, vaan saatat tarvita apua itsetuhoisuuteen, elämänhallinnan taitoihin ym. ja kenties terapian kautta voit kehittää sosiaalisuuttasi. Mielenterveyspalveluiden piirissä saattaa tavata myös muita samoista ongelmista kärsiviä miehiä ja naisia ja saada vertaistukea.
Ongelmaksi muodostuu tietysti se, ettei julkinen terveydenhoito auta mielenterveysongelmista kärsiviä. Psykologin juttusille pääsee kerran kolmessa viikossa. KELA avustaa kolmen vuoden ajan psykoterapiakustannuksissa (80x kahden vuoden ajan ja 40x kolmannen vuoden ajan), mutta ainakin Helsingissä omaa maksettavaa jää yli 200e/kk. Yleensä vaikeiden ongelmien kanssa painivat vaativat terapiaa pidemmän kuin tuon kolmen vuoden jakson, ja hyötyisivät paljon tiheämmistä käyntikerroista.
3 vuottakin on aika pitkä aika. Kyse lienee kuitenkin kaverista, joka ei ole edes hakeutunut avun piiriin, vaikka sitä vaikuttaa tarvitsevan.
Niin kuin lääkäri joskus minulle sanoo, niin kaikilla on oikeus tehdä valinta elämänsä suhteen, eli ihminen saa, jos on järjissään, päättää oman elämänsä. Mutta ihmisen pitäisi olla sellaisessa tilassa, että pystyy sellaisen päätöksen tekemään. Jos ihminen on mielenterveydellisten ongelmien takia tilassa, jossa hän ei sellaista ratkaisua pysty tekemään, hän tarvitsee apua.
Vanhempien luona asuminen vajaa 30-vuotiaana voi olla merkki elämänhallinnan ongelmista, avuttomuudesta ym. jotka liittyvät usein mielenterveysongelmiin. Niihinkin voi saada mielenterveyspalvelujen piiristä apua.
Mutta sitä apua pitää osata hakea eikä jäädä epätoivoisena kotiin kelailemaan asioita yksinään.
höpöhöpö. Vaikka kaveri sanoo iktseään surkimukseski ei sa tarkoita että olisi silti huonoitsetunto. Tsempöiä sulle ns. surkimus. Älä Luovuta. Etsi naista myös ulkomailta! Matkusta vaikka Japaniin.
Kirjeystäviä...
http://www.hipenpal.com/data/index.php?ln=en
Eiköhän aloittajan asenne itseään kohtaan heijastele vain tämän yhteiskunnan käsitystä ihmisestä, joka on ujo ja asuu vanhempiensa luukussa hivenen "iäkkäämpänä". Itselläni on myös samankaltaisia "ongelmia", jotka eivät itseäni haittaa, mutta se haitta tuleekin siitä, kun muita tuntuu haittaavan.
Miksi asut vielä vanhempiesi luona, ootko duunissa tai opiskeletko? Kieltämättä olisi outoa tapailla aikuista miestä, joka ei ole muuttanut omilleen. Ujous sinänsä ei haittaa, ja ulkoiset avut eivät oikeasti merkkaa mitään, kunhan luonne vain osuu kohdilleen. Monilla miehillä on nykyään muuten niin kovat kriteerit naisensa suhteen, ettei nähdä nenäänsä pidemmälle mitä oikeasti olisi tarjolla. Yhtä paljon on yksinäisiä naisia kuin miehiäkin.
Nuoria naisia on vähemmän kuin nuoria miehiä.
Vanhoja naisia on enemmän kuin vanhoja miehiä, mutta heillä ei olekaan mitään väliä.
Olin duunissa 20 vuotiaasta viime vuoteen asti. Sitten sain potkut, kun työpaikka missä olin meni kiinni. Se sijaitsi kilsan päästä kotoa, mikä on varmaan suurin syy miksi asun vieläkin vanhempien luona.
Lääkärit ja terapeutit on kokeiltu. Ei apua. Lääkkeistä vaan karmeat sivuvaikutukset ja lopetin niiden syönnin. Voi kun tulis luonnollinen kuolema, itsaria en halua tehdä.
Vanhempien luota kuitenkin pääsee omaan asuntoon, jos haluaa. On ihan totta, että psyykenlääkkeillä on sivuvaikutuksia, enkä niitä kenellekään suosittelekaan. Terapiassa taas voi käydä ilman psyykenlääkkeitä, vaikka niitä tyrkytettäisiinkin. Mielenterveysseuroilla ja työttömien järjestöillä on myös erilaista ryhmätoimintaa, joka voi auttaa pääsemään eroon yksinäisyydestä. Ylipäänsä muiden samankaltaisessa tilanteessa olevien ihmisten kanssa oleminen auttaa, kun huomaa, ettei ole yksin ongelmiensa kanssa.
Eipä silti, itse olen tavallaan samassa tilanteessa ollut jo vusia, että olen odotellut vain pääseväni täältä pois. Ainoa mies, jota rakastin, kuoli nuorena, enkä edes halua löytää ketään muuta, häntä kun ei kukaan voi korvata. Hänen kuolemansa jälkeen olen ollut kiitollinen siitä, että joskus pääsee itsekin pois, en vain tiedä, kuinka kauan täytyy vielä odottaa.
Itsemurha on paska juttu kaikille läheisille ja ylipäänsä kaikille, jotka välittävät, joten sitä ei kannata tehdä. Joku itsemurhaa yrittänyt amerikkalainen kirjoitti netissä, että se on usein yllätys, ketkä oikeasti välittävät, kun luulevat, että sinä olet kuollut. Esim. joku tuttava, ketä et ole pitkään aikaan nähnyt, voi välittää.
Ehkä se vähän lohduttaa, että et ole yksin ongelmiesi kanssa, vaan on paljon muitakin? Mutta johonkin järjestötoimintaan tai vastaavaan sinun olisi hyvä hakeutua mukaan, kotona makaillessa et ihmisiin tutustu. Vastaavassa tilanteessa oleviin ihmisiin tutustumisessa kynnys on matalampi kun esim. baarissa vilkkaiden ja sosiaalisten ihmisten joukossa.
Aika tökeröjä (vittuilevia) vastauksia on tullut tänne. Miksi?
Vanhempiensa luona asuminen sinun iässäsi on aika iso haittatekijä seurustelukumppanin löytämiselle. Tai näin ainakin päättelen, sillä itse olen 20-vuotias ja asun vielä vanhemmillani, ja siitä syystä olen saanut kuulla paljon kommentteja. Että minussa on pakko olla jotain vikaa, koska asun vielä kotona. Ja mitä vanhemmaksi tulee, sen suuremmaksi esteeksi kumppanin löytämiselle tämä asia muodostuu.
Olen nainen. En käy baareissa, enkä ole koskaan kokeillut nettideittailua. Enpä osaa oikein vastata kysymyksiisi, että miten lähestyä. En osaa itsekään vastakkaista sukupuolta lähestyä, jos se siis pitää tehdä romanttisessa tai seksuaalisessa mielessä. Se lisää ahdistusta. Hyväksi keinoksi olen löytänyt sähköpostikavereille ja kirjekavereille kirjoittelun. Ei ole liikaa paineita siitä, että pitäisi tehdä suurikin vaikutus toiseen, jos kumppania etsii. Olen itse ujo, joten itseäni ei haittaisi miehen ujous. Jos etsisin seurustelukumppania, niin en etsisi miestä itseäni suojelemaan tai rahaa tuomaan, mitä ehkä suurin osa naisista saattaa tiedostamattaan tai tiedollisesti etsiä.
http://koti.mbnet.fi/~raijae/kirjeenvaihto/kirjeet_26-35.html
Miksiköhän? Mieti sitä ja painu v*ttuun.
"Jos etsisin seurustelukumppania, niin en etsisi miestä itseäni suojelemaan tai rahaa tuomaan, mitä ehkä suurin osa naisista saattaa tiedostamattaan tai tiedollisesti etsiä."
Et usko tuohon itsekään. Tietoisesti et ehkä etsi itsellesi rahakasta menestyjäkarjua, mutta tiedostamattasi kyllä. Huorat ovat huoria eivätkä muuksi muutu.
Hmm... ehkä voin yrittää jotain kirjoittaa näin naisnäkökulmasta tarkasteltuna.
Itse olen sinua jonkin verran vanhempi ja itsekin aikoinani ollut hyvinkin ujo. Tiedän siis kuinka rajoittava tekijä se voi olla sosiaalisten suhteiden luomiselle. Jos ei uskalla lähestyä, niin eipä niitä suhteitakaan kyllä luoda...
Fyysisellä tasolla vaikutat olevan varsin passeli. Hienoa, että urheilet ja elämäntavat ovat kunnossa, koska ymmärrän sen niin, että alkoholia, tupakkaa tai muita päihteitä ei sinulla kulu. Nuo asiat ovat ainakin itselläni tärkeitä "kriteereitä" miesseuraa etsiessäni ja tiedän niiden olevan tärkeitä myös monelle muulle naiselle. Kun on aikansa "hyysännyt" alkoholisoitunutta miesystävää, osaa kunnon miehiä arvostaa! Pysy siis tuolla valitsemallasi tiellä!:-)
Kieltämättä kalskahtaa oudolta korvaan se, että asut vielä vanhempiesi luona. Tosin ymmärrän sen joissakin tilanteissa (auttaa sairaita vanhempiaan, eron vuoksi joutuu väliaikaisesti asumaan tai jokin muu vastaava syy), mutta olisiko sinulla mahdollisuus muuttaa omillesi? Entä voisitko hakea uutta työpaikkaa tai opiskelemaan?
Sain kirjoituksistasi kuvan, että mielialasi on masentunut. Toimettomuus ja se ettei arjessa ole mielekästä tekemistä ja rutiineja masentavat vain entisestään. Näköalattomuus ja itsesyytökset vain voimistuvat, eivätkä varmasti nosta itsetuntoasi.
Sanoit, että lääkkeet ja terapiat on jo kokeiltu, eikä niistä ollut apua. Ehkä ne eivät olleet tuolloin oikea-aikaisia? Myös terapeutin ja asiakkaan välinen "kemia" vaikuttavat, joten itselleen sopivan terapeutin etsimiseen voi mennä aikaa. Entä jos hakisit apua uudelleen? Jotenkin en usko, että tuskailemalla kotona yksin neljän seinän sisällä kuolemaa odottaen olisi parempi vaihtoehto... Usko pois ettei kukaan nainen enää kolmikymppisenä halua toimia "pelastavana enkelinä" kellekään miehelle, vaan tietyt perusasiat on oltava kunnossa, jotta suhdetta lähdetään luomaan. Tärkeää olisi, että pystyt rakastamaan ensin itseäsi, jotta myös muut pystyvät rakastamaan sinua!
Mitä tulee tuohon ujouteen.... kuten mainitsin, että itsekin olen saman asian kanssa paininut ja tulen varmasti aina painimaan! En usko, että sitä koskaan saa itsestään pois, eikä välttämättä ole tarvettakaan. Sitä pystyy kyllä lievittämään sinnikkäällä harjoittelulla. Itse aloin puhumaan muutamia sanoja tuntemattomille ihmisille, oli se sitten vaikka kaupan kassa. Olin käytökseltäni kohtelias ja hymyilevä ja aloin huomaamaan, että tuntemattomat ihmiset alkoivat myös puhumaan minulle. Aiemmin saatoin poistua nopeasti paikalta, mutta aloinkin lähtemään keskusteluihin mukaan. Punastutti, ahdisti ja hikoilutti, mutta siitä se kuitenkin lähti... Nyt huomaan, että muiden ihmisten lähestyminen ei tuota läheskään niin pahoja fiiliksiä kuin se joskus on aiheuttanut. Asiaa on auttanut myös se, että luottamukseni ylipäänsä ihmisiin on lisääntynyt.
Toivotan sinulle paljon tsemppiä ja voimaa muuttaa tilannettasi! Vaikutat varsin herkältä mieheltä ja olisi todella harmillista, jos nyt luovutat. Pystyisitkö vanhemmillesi kertomaan noita tuntojasi? Jos he pystyisivät tukemaan sinua siihen, että saisit elämällesi mielekkäämmän suunnan?
Et kyllä kirjoitustesi perusteella vaikuta ihmiseltä, joka olisi käynyt psykoterapiassa edes tuon kolme vuotta. Epäilen hieman tuota "terapeutit kokeiltu" lausettasi.
Puolitoista vuotta takana psykoterapiaa, psykologin haastatteluja ja psykiatrin epäonnistuneita lääkekokeiluja. Kokeiltu on srri-lääkkeet ja neuroleptit. Ainut mitkä hetkeksi tuskaa lievittää on bentsodiatsepiinit, mutta eihän niitä päivittäin saa syödä.
Kyllä mielestäni lääketiede ja terapiat eivät näin yksinäistä ja synkkämielistä auta.
Kokemukseni mukaan lääkkeet purevat huonosti ihmisiin joiden itsetunto on aivan rapautunut. Saattavat lievittää häpeää ja energisoida hieman, mutta ratkaisevasti ne eivät ongelmia peitä (mikään lääkehän ei ketään huonosta itsetunnosta ja persoonan ongelmista kärsivää paranna).
1,5 vuotta terapiaa ei ole vielä kovin pitkä aika, varsinkin jos potilas on estynyt ja varautunut. Minä olin käynyt vuoden terapiassa ennen kuin terapeutti sai edes kunnolla kiinni siitä että masennus oli pelkkä pahojen psyykeen ongelmien sivutuote. Ja muutti sen jälkeen tapaansa kohdata minut.
Ja mielestäsi on siis naisen tehtävä tulla pelastamaan sinut yksinäisyydeltä ja synkkämielisyydeltä? Entä sitten kun tulee ero? Miten siihen aiot reagoida? Ja jäätkö sen jälkeen odottamaan uutta pelastavaa enkeliä?
Synkkämielinen ei ole kovin helppo elämänkumppani kenellekään, ei siis ihme ettei tyttöystävää löydy. Ei kukaan jaksa nostaa toista ihmistä noin syvältä, lisäksi on todennäköistä että jos seurustelusuhde loppuisi niin sitten uhkaisit entistä pahemmin itsarilla.
Ihmiset haluavat parisuhteelta positiivisia asioita. Elämän parisuhteessa tulee olla parempaa kuin elämän yksin. Se onnistuu vain, jos seurustelukumppanilta saa positiivisia asioita elämään, ei takertumista ja synkkämielisyyttä.
Oikean lääkityksen löytäminen vie aikaa, samoin terapiasuhteen luominen. Mitä menettäisit kokeilemalla uudestaan? Samaan aikaan voit laittaa elämän muuten kuntoon: muuttaa omillesi ja hankkia töitä tai opiskelupaikan.
Kannattaisi hommata oma asunto. Se on monelle merkitsevä asia,että tulee omillaan toimeen. Sen lisäksi kannattaa harjoitella puheenlahjoja vaikka olemalla ihmisten
seurassa jotka on sosiaalisempia.Monet naiset kuitenkin odottaa,että mies on se joka tekee ne varsinaiset siirrot Hyvä pukeutuminen ja hygienia..ja se on siinä..
...paitsi että jäljellä on vielä surkea itsetunto.
Oikeestaan on itse oltava kunnossa, että voi luoda parisuhteen.. Ja toisaalta kovin synkkänä on taipuvainen hakemaan toisesta vain hoivaa ja apua, on ripustautuva energiarosvo valitettavasti.. Toinen voi olla tukena vaikeassa elämäntilanteessa, mutta ilmeisesti käytöksessäsi/olemuksessasi on jotain, joka ei vedä toisia puoleensa.. Mä oon tykänny ujoista ihmisistä, katseeni poimi ennen parisuhdetta aina joukosta ne takarivin taavit, jotka ei tehny numeroa itsestään..
Sit toisaalta ihmisillä on tarve keksiä joku haluttava asia, joka muka sitten ratkaisee kaikki ongelmat... Kun löydän kumppanin, kun muutan, kun laihdun jne niin sitten kaikki on hyvin ja naps ei koskaan pahaa oloa. Ei se niin mee valitettavasti.
Entä jos alkasit elää omaa elämää, muuttasit kotoa pois ja alkasit kantaa vastuun itsestäsi? Hommaat ruuat, peset pyykit, teet itsellesi mieluisan kodin vaikka yksiöönkin. Se nostaa itsetuntoa, kun on oman itsensä herra, eikä äidin helmoissa pyörivä poikanen. Ryhti ja olemus muuttuu ja et ole vanhemmillesi väärällä tavalla tilivelvollinen. Alat tehdä asioita joista tykkäät yksinkin ja hakeudut muitten seuraan.. autat vaikka sopivassa tilanteessa jotakuta, avaat ovia jne.. Sosiaaliseksi oppii vain harjoittelemalla, jos on ujonpuoleinen. Hankit pääomaa, että sullakin on jotain mitä tuoda suhteeseen henkisesti, ettet vaan oota samaa palvelua kuin vanhempien luona ja henkistä apua..
Mulla on ollut raskas elämä.. Muutin ja muutin ja aina aattelin, että uudella paikkakunnalla kaikki on toisin, mutta itseään ei pääse pakoon. Mulle löyty kumppani 31-vuotiaana ja nyt ollaan naimisissa.. Sadut vaan loppuu siihen, mistä haasteet vasta alkaa "ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti".. parisuhteessa on rakkautta, seksiä, läheisyyttä, mutta myös turhautumista ja suuttumista, kinaa kotitöistä jne. Kaksi erillistä yksilöä... Kun päästää toisen lähelleen ja peiliksi, huomaa kyllä usein omankin pienuutensa, mutta siinä on mahdollisuus kasvuun.
Kyllä se kumppani löytyy useimmille, mutta ei ole hyvä vääntää jotain maallikkoa parisuhteen kautta itselleen terapeutiksi.. Se ei yleensä johda mihinkään hyvään. Tsemppiä! Kun alat tykätä itestäs, alkaa muutkin!
No kyllä minun mielestäni käytökseni on ihan asiallista, olen luonteeltani todella rauhallinen ja hillitty.
Ainut mikä mielessäni mättää on ne synkät ajatukset, koska olen koko elämäni joutunut olemaan sinkku. Kotona olen pysytellyt vanhempien apuna, äiti on lähes sokea ja isä sydänsairas.
Kyllä se miestä syö jos ei toista puoliskoaan löydä vaikka kuinka yrittäisi. Ei ihmistä ole luotu yksineläjäksi, ei ihme että rupeaa psyyke pettämään. Mutta suurin ongelmani on se hemmetin ujous, mikä estää suhteiden luomisen.
Välillä kun tämän palstan miesten kirjoituksia lukee - en nyt tarkoita vain nimimerkin surkimus vaan monen muunkin - tulee mieleen ne uutiset, joissa mustasukkainen vaimon menettämistä pelkäävä mies pahoinpitelee raa´asti tai surmaa vaimonsa, koska vaimo on jättämässä ja pelko eron jälkeisestä elämästä on niin suuri, että surmaa mielummin vaimonsa kuin päästää tämän menemään. Ja niitä uutisia on vähän väliä. Uskoisin, että takana ovat juuri tämän tyyppiset miehet, joilla on asiat lähtökohtaisesti huonosti ja sitten etsitään kumppanista oman elämän "pelastajaa" ja kehitetään valtava riippuvaisuus kumppaniin, josta ei sitten pysty millään pääsemään irti. Luonnollisesti, kun näillä miehillä on lähtökohtaisesti psyykkisiä ongelmia ja henkistä heikkoutta, niin suhteessakin on ongelmia, mikä sitten usein johtaa siihen, että jossain vaiheessa vaimo saa ripustautuvasta ja mustasukkaisesta miehestä tarpeekseen ja haluaa lähteä suhteesta. Ja mitä sitten tapahtuu, näkyy uutisissa.
Parisuhde on tärkeä, mutta lähtökohta siihen, että puoliso on joku pelastaja, on kyllä varmaan väärä ja uhkana on riippuvaisuus puolisosta ja ripustautuminen häneen.
Ankea elämäntilanne nimimerkillä surkimus, jos vanhemmat ovat hänestä riippuvaisia eikä ole sen vuoksi päässyt irtautumaan vanhemmista.
Valitettavasti minun täytyy olla kanssasi samaa mieltä. Muistan vielä kuinka pahalta minusta tuntui, kun edellinen pitkä suhteeni päättyi eroon. En uhkaillut tai pahoinpidellyt tätä naista mitenkään, vaikka toki vihaisia sanoja huudettiin puolin ja toisin, mikä sinänsä lienee "normaalia" eroprosessissa. Oloni oli kuitenkin niin surkea, että uskoisin ettei väkivalta olisi ollut kaukana, jos olisin väkivaltaan taipuvainen. Näin vuosien kuluttua mietin, että minut pelasti itsemurhalta tuolloin vain se, etten halunnut veljieni joutuvan kärsimään.
On kuitenkin ikävä fakta, että parisuhteet päättyvät hyvin usein eroon, avioliitoistakin noin puolet. Siis ennen kuin "kuolema meidät erottaa". Kaltaiseni yksinäiset miehet ehkä etsivätkin pelastajaa puolisosta, vaikka pelastaminen ei suinkaan ole kumppanin tehtävä. Silloin on riskinä ripustautua liiaksi toiseen ihmiseen, ja jos side katkeaa, voi seuraukset olla brutaaleja.
Ei tietenkään aina, enhän minäkään loppujen lopuksi mitään tehnyt. Mutta olisin voinut hoitaa tilanteen sivistyneemminkin, ja tuon parisuhteen kariutumisen aiheuttamat haavat ovat olleet kanssani nämä kaikki vuodet. Vasta pari vuotta sitten pystyin jälleen käymään treffeillä. Vasta silloin minusta alkoi tuntumaan, että voisin taas rakastaa.
Mutta voinko? Pidän itsestäni nyt enemmän kuin silloin, olen vahvempi ja itsenäisempi. Muistan tuon kokemuksen, enkä halua enää olla toisesta tai toisista ihmisistä riippuvainen.
Parisuhteessa tulee väkisinkin ongelmia, ja henkisesti heikoilla olevalle ihmisille ne voivat olla liikaa. Siksi parisuhdetta ei minusta kannata edes yrittää, ellei voittanut henkisiä haamujaan.
Ja ajattele vielä jos tuo suhteesi olisi päättynyt vaikka sillä tavalla että tyttöystäväsi olisi pettänyt sinua kaverisi kanssa, tai vaikka pari viikkoa eron jälkeen mennyt yhteen kaverisi kanssa. Kuinkakohan pettynyt/vihainen olisit ollut silloin?
Mitä olet tehnyt ujoutesi poistamiseksi?
Onko aikomuksesi siis jatkossakin asua vanhempiesi kanssa? Hoitaa heidät hautaan saakka? Jos löytäisit tyttöystävän ja perustaisitte perheen niin asuisitte yhdessä vanhempiesi luona? Naisen pitäisi siis pelastaa sinut ja sinun itsetuntosi ja ryhtyä vanhempiesi hoitajaksi?
Ei kovin houkutteleva tulevaisuudenkuva nuorelle naiselle.
Ei tosiaankaan ole tarkoitus olla ikuisesti mikään omaishoitaja. Lähden omille teilleni kun aika on kypsä. Tarkoitus olisi löytää jostain kaukaa kotoa jokin hyvä duunipaikka. Totaalinen maisemanvaihdos piristäisi kummasti. Vaikkapa ulkomaille asti.
Kyllä. Ei kai Suomesta pois tarvi lähteä mutta jotain muuta paikkakuntaa voi kokeilla. Tsemppiä sinulle.
Itseasiassa suhde päättyi juuri noin, tosin silloinen tyttöystäväni ei pettänyt minua kaverini kanssa, vaan jonkun minulle tuntemattoman. Muutamaa kuukautta myöhemmin he olivat jo yhdessä, ja nyt heillä on jo yhteinen lapsikin. Tilanteessa oli siis kaikki väkivallan ainekset, vältin pahimman kriisin tuolloin lähtemällä pitkälle lenkille, joka kulutti niin paljon voimavaroja, ettei sitä muuta enää jaksanut kuin nukkua.
Suomalainen kaupunkikulttuuri on kovin kapea-alainen kun kotona vanhempien luona asuminen on jokin vamma.
Maaseudulla täällä me asumme kaikki monet sukupolvet samassa talossa tai tilalla. On pikkulapsia, nuoria, keski-ikäisiä, mummoja, pappoja, serkkuja, tätejä, setiä, sukulaisia, kavereita, tuttavia tai naapureita tässä ympärillä koko ajan. Aina jostakin heistä löytyy ystävä. Näin on ollut vuosisadat ja toivon, että on jatkossakin. Näin on muissakin maissa ja kulttuureissa. Suku ja perhe yhdessä. Siinä oppii sosiaalisuutta eikä tarvitse yksin mököttää jossakin nurkassa tai peräti omassa kopissa (=huone tai yksiö). Ei ihme jos nykyisin nuoret syrjäytyy yksin koppeihinsa.
Yhteiskunnassamme on rakenneongelma, joka syrjäyttää ja masentaa.
Ihmisten kopituksen tarkoitus on karsia pois heikot yksilöt.
Nyky-yhteiskunta ei tosiasiallisesti anna evoluutiolle paljoakaan sijaa. Jos jollakin on rahaa, vaikka olisi kuinka heikko ja surkea yksilö fyysisesti tai henkisesti mutta on perinyt rahaa ja saanut helposti hyvän työpaikan, hänellä on hyvät mahdollisuudet lisääntyä. Taas vahvalla ja älykkäällä, joka on köyhä, on heikommat mahdollisuudet. Lisäksi kaikki keinohedelmöitykset ym.
Lisäksi päihteet ym. vaikuttavat. Hyvinkin urheilullinen ja vahva kaveri, joka olisi kivikaudella selvinnyt muita paremmin, saattaa sortua päihteisiin. Ei silläkään ole mitään tekemistä evoluution kanssa. Kuten ei autokolareillakaan, jotka tappavat paljon ihmisiä.
Ihan sama. Kunhan ihmiset kuolevat. Se on oikein.
Tämä nyt on vähän aiheen ohi mutta sen verran mielenkiintoinen aihe että vastaan kuitenkin...
Kyllä kivikaudellakin moni asia riippui siihen mihin satuit syntymään. Ravintoa oli monin paikoin rajallisesti (toki näin on suuressa osassa maailmaa vielä nykyäänkin) eikä välttämättä äly, vahvuus tai urheilullisuus auta jos ruokaa ei ole. Monet sairaudet jotka ovat nykyään triviaaleja pystyivät tappamaan vahvemmankin yksilön (esim. antibiooteista ei ollut tietoakaan). Samasta syystä tapaturmienkin seuraukset saattoivat luultavasti olla paljon vakavampia.
Toisaalta jos satuit syntymään yhteisöön jossa ravintoa oli kaikille riittävästi, puhdasta vettä jne. niin heikompikin yksilö pystyi selviämään.
Evoluution suuntu saattaa hyvinkin muuttua koska nykymaailma on hyvin erilainen kuin kivikaudella. Miljoonaperijät ja tapaturmaisesti kuolevat ovat loppupelissä kuitenkin niin pieni osa ihmiskunnasta että näiden asioiden vaikutus evoluutioon on häviävän pieni.
Evoluutio toimii ja voi hyvin myös nykyisessä yhteiskunnassa. Lienee kuitenkin melko harvinaista, että joku fyysisesti ja henkisesti sairas perisi niin paljon rahaa, että hänestä tulisi houkuttava kumppani. Tunteehan historia kuninkaitakin, jotka ovat jääneet ilman lapsia, kuka mistäkin syystä. Vahvalla ja älykkäällä on köyhänäkin ihan hyvät mahdollisuudet lisääntyä.
Päihteitä on ollut vuosituhansien ajan, ja voihan sitä väittää että alkoholi on osaltaan vaikuttamassa myös nykyaikana lisääntymiseen; kuinka moni yhdenillan suhde lienee johtanut raskauteen, ja kuinka monessa yhdenillan suhteessa alkoholi on ollut vaikuttavana tekijänä?
Luonto pelaa niillä korteilla, mitkä ovat jaettu. Maailmansodat, tai sodat ylipäätään, ovat tappaneet lukemattoman määrän ihmisiä, joten evoluutio jatkuu ilman heidän panostaan, niiden kesken jotka jäivät henkiin.
Evoluutio jatkuu aina, kehityksestä en olisi niin varma.
Kivikaudella oli keräilijä-metsästäjäyhteisöjä, jotka kiersivät paikasta toiseen keräämässä ruokaa, ja silloin ihmiset eivät juuri nälkää kärsineet, kun paikkaa vaihdettiin tarvittaessa. Mainitsemasi tartuntatauteja ei myöskään ollut, kun ihmiset elivät pienissä yhteisöissä. Niitä alkoi tulla vasta, kun maanviljely tuli käyttöön ja ihmiset alkoivat elää paikallaan suurissa yhteisöissä. Tietosi kivikauden elämästä näyttävät olevan aika hatarat.
Ei tarvitse olla miljoonaperijä, että hyötyy perhetaustasta: tavalliseen keskiluokkaiseen perheeseen syntyvällä on paljon paremmat mahdollisuudet selvitä kuin väkivaltaisessa perheessä huonomaineisella asuinalueella asuvalla, vaikka keskiluokkaiseen perheeseen syntynyt olisi vähemmän älykäs ja fyysisesti heikompi.
"Vahvalla ja älykkäällä on köyhänäkin ihan hyvät mahdollisuudet lisääntyä."
Hyvätuloisilla miehillä, vaikka olisivat kuinka heikkoja ja epäviehättäviä, on hyvät mahdollisuudet saada nuorta naisseuraa, ja näin raha vaikuttaa heidän lisääntymismahdollisuuksiinsa, jotka kivikaudella olisivat olleet heikot. Fyysisesti heikot miehet saattavat menestyä työelämässä erittäin hyvin: virkamiestyyppiset työt eivät juuri fyysistä vahvuutta vaadi. Kyllähän hyvät vuositulot tietyn tyyppisiä naisia houkuttavat, vaikkei kyse olisi mistään miljonääristä.
Mielestäni nykyolosuhteet ovat lisänneet heikkojen miesten, mm. homoseksuaalien määrää. On vaikea kuvitella, että tämän tyyppiset puppelipojat olisivat kivikaudella selvinneet, mutta nyky-yhteiskunnassa selviävät hyvin. Ja mitä pidemmälle tekniikka ja hyvinvointi kehittyvät, sitä paremmin he selviävät tulevaisuudessa.
Ei samalla tavalla kuin karuissa olosuhteissa, joissa oikeasti vahvimmat selvisivät.
Evoluutio on sen prosessin nimi, jossa parhaiten sopeutuvat jatkavat sukupolvien ja lajien pitkässä ketjussa eteenpäin. Täten kehitystä tapahtuu aina. On selvää, ettei homo sapiens sapiens ole irrallinen elementti, vaikka meillä onkin älymme ansiosta mahdollisuus muokata itseämme paremmin sopeutuviksi. Miljoonan vuoden päästä olemme enää lenkki pitkässä ketjussa.
Hyvätuloinen tarkoittaa, että on tehnyt jotain oikein, ja on täten saanut suuremman osan yhteisistä resursseista. Täten hyvätuloisilla on keskimäärin "paremmat" perintötekijät kuin huonompituloisilla.
On syytä myös muistaa, että vahvinkin mies on ihmislajin edustajana hyvin heikko verrattuna muihin eläimiin. Emme olisi ikinä selvinneet hengissä Afrikan savanneilla lajimme aamunkoiton aikaan, ellei meillä olisi suuria aivojamme. Aivomme mahdollistavat kommunikaation, kommunikaatio mahdollistaa sosiaaliset verkostot, ja sosiaaliset verkostot ovat voimaa, jolla me olemme selvinneet. Kivikaudella ei metsästänyt yksinäinen mies, vaan lauma miehiä.
Kivikauden taloudellinen tilanne salli vain muutaman kymmenentuhannen ihmisen populaation, joten nykyväestöstä ei selviäisi hengissä edes promillen tuhannesosa. Taloudellinen kehitys on vapauttanut ihmisen käyttöön suuremman osan planeettamme resursseista, ja täten yhteiskuntamme pystyy elättämään paljon suurempaa väestöä. Tietomme, taitomme ja yhteiskykymme ansiosta myös lajimme heikommat yksilöt säilyvät hengissä.
Tulevaisuudesta on toki vaikea sanoa mitään, ennustaminen tunnetusti on vaikeaa, etenkin tulevaisuuden ennustaminen. Onhan sekin mahdollista, että tähtemme palaa uudelleen nk Marauderin minimiin, joka aiheutti 1700-luvulla pienen jääkauden, ja nälänhädän. Ilmaston muutokset olivat osaltaan tekijöinä myös Rooman imperiumin romahduksessa. Mikään ei sano, ei mikään takaa, että länsimainen sivistyksemme ja teknologiamme ovat täällä vielä huomenna.
"Hyvätuloinen tarkoittaa, että on tehnyt jotain oikein, ja on täten saanut suuremman osan yhteisistä resursseista. Täten hyvätuloisilla on keskimäärin "paremmat" perintötekijät kuin huonompituloisilla."
Höpö höpö. Näin hyvätuloiset usein sanovat itselleen. Mielestäni takana on pikemminkin halu saada jotain ulkoista, kun sisäiset vahvuudet (äly, fyysinen vahvuus) ym. eivät riitä. Sitä pyritään kompensoimaan hankkimalla omaisuutta ympärille.
Olen itse aina tuntenut vetoa lihaksikkaita ja tatuoituja jollain lailla yhteiskunnan ulkopuolelle jääneitä miehiä kohtaan kuten aika moni muukin nainen. Tämän takana todennäköisesti on se, että näillä miehekkäillä miehillä on paremmat geenit, he ovat niitä, jotka pärjäisivät kivikaudella rohkeutensa, pelottomuutensa ja riskinottokykynsä takia. Nyky-yhteiskunnassa heillä on vaikeuksia, kun taas kaikenlaiset puppelipojat ja homppelit menestyvät.
Esim. nyt vaikka Carl Haglund. Hän on yhteiskunnallisesti menestynyt mutta fyysisesti heikko ja sairaalloinen, ei ole pystynyt edes armeijaa käymään. Hän ei olisi menestynyt kivikaudella, mutta nyky-yhteiskunta antaa hänelle mahdollisuuden.
Nyky-yhteiskunnassa kuka tahansa voi hankkia isot/vahvat lihakset salilla.
"Höpö höpö. Näin hyvätuloiset usein sanovat itselleen. Mielestäni takana on pikemminkin halu saada jotain ulkoista, kun sisäiset vahvuudet (äly, fyysinen vahvuus) ym. eivät riitä. Sitä pyritään kompensoimaan hankkimalla omaisuutta ympärille."
Tuo nyt on niin todellisuudesta irrallaan oleva väite kun vain olla voi. Maailmassa on huomattavasti enemmän köyhiä kuin miljardöörejä, väitätkö sinä ihan vakavasti että kuka tahansa olisi voinut esimerkiksi perustaa Googlen tai Applen kaltaisen jättiyhtiön tyhjästä, ja siinä samassa ansaitusti tienata miljardeja?
Tietysti sinä tunnet vetoa lihaksikkaisiin miehiin. Heillä on veressään enemmän testosteronia, ja "liskonaivosi" yhdistää lihaksikkuuden suojelemiseen; haluat vahvalta mieheltä suojelua. Täysin ymmärrettävää ja loogista. Liskonaivosi, siis se osa sinusta joka suorittaa sukuvalinnan, elää valinnoissaan vielä kivikautta, voidaan siis sanoa, ettei parisuhdealgoritmisi ole kehittynyt taloudellisen kehityksen mukana.
Tässä toisaalta myös nähdään, miksi väkivallasta ei ole päästy eroon edes läntisissä yhteiskunnissa. Lajissamme naaras suorittaa sukuvalinnan, ja siten päättää mitkä geenit pääsevät jatkoon. Te suositte testosteronia täynnä olevia "alfauroksia", ja täten suositte väkivallan jatkumista. Ihminen ei selviytyäkseen tarvitse enää väkivaltaa, vaan älykkyyttä.
Miehekkäillä miehillä ei sinänsä ole "parempia" geenejä; geenin paremmuuden määrä se, miten hyvin se auttaa sopeutumaan nykyisyyteen. Kuten itsekin toteat, näillä väkivaltaan taipuvaisilla miehillä on vaikeuksia sopeutua nyky-yhteiskuntaan, joten fakta on, että heidän geeninsä ovat yhteiskuntakehityksemme kannalta nykyisin huonoja. Niin ne ajat muuttuu.
Pelkäänkin ihmiskunnan puolesta sitä, etteivät naisten parinvalinta-algoritmit päivity nykyaikaan tarpeeksi nopeassa tahdissa. Väistämättä tuleva ilmastonmuutos (ihmisten toimista riippumatonkin) tulee tarkoittamaan sitä, että tarvitsemme älykkyyttä ja yhteistyötaitojamme, emme väkivaltaa. Kovat ajat lisäävät väkivaltaa, kun itselle pyritään kasaamaan enemmän, vaikka jakamisen ja yhteistyön kautta kovista ajoista selvittäisiin paremmin ja nopeammin.
"Maailmassa on huomattavasti enemmän köyhiä kuin miljardöörejä, väitätkö sinä ihan vakavasti että kuka tahansa olisi voinut esimerkiksi perustaa Googlen tai Applen kaltaisen jättiyhtiön tyhjästä, ja siinä samassa ansaitusti tienata miljardeja?"
Mutta tarvitseeko ihminen jatkuvasti kehittyvää teknologiaa? Onko se tehnyt ihmisestä tyytyväisemmän tai onnellisemman? Mielestäni ihmiset olivat paljon onnellisempia vielä 90-luvulla, kun lapset ja nuoret viettivät aikaa enemmän ulkona kavereiden kanssa eikä facebook-statusta päivitellen sisällä koneen ääressä. Elämästä nautittiin eikä sitä tarvinnut näyttää päivittämällä jokainen kiva hetki tietokoneelle. Ajatukset ja teemat olivat keveitä, ei mietitty koko ajan raskaita aiheita kuten politiikkaa ja maahanmuuttoa.
Luulisin, että teknologia on saavuttanut ihmisen kannalta optimitasonsa jo aiemmin ja liiallinen kehittyminen niin, että ihmiset elävät todellisuuttaan virtuaalisesti, ei tee enää ihmistä onnelliseksi. Siksi emme välttämättä enää tarvitse huippumatemaatikkoja samalla tavalla kuin ennen.
Lasten matemaattisten taitojen on todettu heikentyneen verrattuna aiempaan sukupolveen. Kun sanot, että evoluutiota tapahtuu edelleen, niin eikö tämä ole merkki siitä, ettei ihmiskunta enää tarvitse matemaatikkoja yhtä paljon kuin ennen, kun teknologian optimaalinen taso on jo saavutettu?
Lähiössä asuvalla lihaksikkaalla tai vähemmän lihaksikkaalla miehellä voi olla jotain paljon arvokkaampaa kuin äly, esim. kyky tehdä muut ihmiset onnelliseksi. Eikä yhteiskunnallinen syrjäytyneisyys sulje älykkyyttä mitenkään pois.
Tarvitseeko ihminen kehittyvää teknologiaa? Absoluuttisesti katsoen ei; lajimme selvisi hengissä historian hämärissä. Mutta, jos pitäisimme suljetun lippuäänestyksen siitä, kielletäänkö kaikki nuotiota kummempi teknologia, luulempa että vastauksena olisi murskaavan yksimielinen EI. Yksinkertaista elämää tarjoavat uskontokunnat ovat kuitenkin mitättömän pieni vähemmistö.
En toki voi puhua kuin omasta puolestani, mutta minä olen paljon onnellisempi nyt kuin 90-luvulla. 90-luku ei tarjonnut minulle muuta kuin lamaa, tiukkoja taloudellisia aikoja, koulukiusaamista ja parisuhdehelvettiä. Nettiin pääsy maksoi maltaita, eikä Googlea ollut vielä kehitetty. Kuinka surkeaa olikaan yrittää selvittää jotain ongelmaa soitellen siitä lähinnä vanhemmille, kun nyt voi vain kirjoittaa hakutermin Googleen ja saada ongelma ratkaistuksi miltei samantien.
Internet on mullistavin keksintö sitten kirjapainotaidon keksimisen, enkä usko että me aikalaiset vielä edes kunnolla ymmärrämme sen merkitystä.
Sitä, että teknologia on saavuttanut optimitasonsa on toki väitetty jo vuosisatoja. Tuhat vuotta sitten tiede oli sitä, että luettiin jostain asiasta, joka kaipasi selvennystä joko Raamatusta tai Aristoteleen kirjoituksista. Kaikkihan tiedettiin jo, joten miksi edes yrittää kehittää jotain uutta? No, ulkopuolinen tarkkailija voisi väittää, että nyt tuhat vuotta myöhemmin on selvää, ettei kaikkea suinkaan vielä tiedetty. On todennäköistä, että tästä hetkestä tuhat vuotta eteenpäin teknologia on tasolla, jota me aikalaiset pitäisimme taikuutena. Toki, tuskinpa meistä kukaan on sitä näkemässä ;)
Ihmiskunta ei ole koskaan tarvinnut matemaatikkoja, vaan matematiikka on puhtaasti älyllinen kiinnostuksen kohde. Huippumatematiikalla ei ole välttämättä mitään käytännön sovelluksia, mutta voi olla että myöhemmin huomataan mihin jotain matemaattista työkalua voidaan soveltaa.
Matemaattisten taitojen väitettiin heikentymiseen voi tietysti olla monia syitä. Peruskoulu kärsii yhä 90-luvun laman leikkausten seurauksista, ja kun matematiikan hallinnan perusta valetaan tuolloin, on selvää että jos perusta jää heikoksi, sitä paikataan lukiossa ja vielä yliopistossakin. Voihan syynä olla sekin, että tasa-arvon ja avioliiton vapautumisen myötä naisten parivalinta kohdistuu enemmän näihin lihaksikkaisiin, testosteronia pullisteleviin alfauroksiin, ja täten seuraavien sukupolvien älykkyys jatkaa laskemistaan. Siinäpä positiivinen tulevaisuuskuva, eikö totta?
Sulkeeko älykkyys pois mahdollisuuden tehdä muut ihmiset onnelliseksi? Ei huijata itseämme; lajimme on fyysisesti niin heikko, jopa vahvimmat meistä, että ainoa syy miksi ylipäätään olemme tähän asti selvinneet on älykkyytemme. Älykkyyttä tulemme tarvitsemaan niin kauan, kuin lajimme vain hengissä säilyy, lihaksia emme niinkään. Koneethan tekevät jo nyt osan raskaimmista töistä, ja teknologian kehittyessä yhä vain suuremman osan.
Alkuperäinen vastaukseni pyyhkiytyi pois. Kirjoitan nyt lyhyemmän.
"90-luku ei tarjonnut minulle muuta kuin lamaa, tiukkoja taloudellisia aikoja, koulukiusaamista ja parisuhdehelvettiä."
Lama oli lähinnä 90-luvun alussa. 90-luvun lopussa siitä ei ollut tietoakaan, ja talous nousi ylös nopeasti kuin raketti. Ja sinulla sentään oli silloin parisuhde? Kai se oli parempi kuin nykytilanne?
"Nettiin pääsy maksoi maltaita, eikä Googlea ollut vielä kehitetty."
Kuka tarvitsee googlea, kun on Yahoo? Se netissä oleminen ei kuitenkaan ole se juttu, mikä ihmiset tekee onnelliseksi. Yksinäiselle ihmiselle netti on vähän kuin yrittäisi täyttää sisäistä tyhjyyttä loputtomasti etsien netistä erilaisia asioita, mutta se johtaa vain turhautumiseen, kun mistään sieltä löytyvästä ei saa hyvää fiilistä vaan ja tyhjyyden tunne vain syvenee. Ainakin minulla oli 90-luvun lapsena/teininä vielä elämä, ja kävin ulkona kavereiden kanssa ja koin erilaisia jännittäviä asioita ja tunteita, joita en koskaan voisi netistä saada. Enkä yhtään kadehdi nykyajan teinejä, jotka raportoivat joka hetken facebookkiin ja laittavat töröhuuli-tyrkky-paljastuskuvia facebookiin huomionkerjäystarkoituksessa.
"Kuinka surkeaa olikaan yrittää selvittää jotain ongelmaa soitellen siitä lähinnä vanhemmille, kun nyt voi vain kirjoittaa hakutermin Googleen ja saada ongelma ratkaistuksi miltei samantien."
No voi jee. Siitähän saakin niin paljon iloa ja mielihyvää, että melkein korvaa kaverit ja tyttö/poikaystävän ja ennen kaikkea oikean elämän.
"Internet on mullistavin keksintö sitten kirjapainotaidon keksimisen, enkä usko että me aikalaiset vielä edes kunnolla ymmärrämme sen merkitystä."
Kenties se on myös vieraannuttanut meidät todellisesta elämästä ja muista ihmisistä johonkin uuteen huonoon virtuaalitodellisuuteen.
Eipä teknologian kehitystä mikään silti pysäytä. Se on vaan lakannut parantamasta elämäämme jo kauan sitten. Itse en nuorehkosta iästä huolimatta enää jaksa edes opetella käyttämään uusimpia teknologisia sovelluksia. Olen lakannut kauan sitten saamasta niistä mitään iloa. Mielummin näppäilen kännykälläkin tavallisia näppäimiä kuin kosketusnäyttöä.
Kuten kirjoitin, 90-luku ei _minulle_ tarjonnut kuin asioita, joista kirjoitin. Vuosikymmenen loppupuoli tarjosi muulle yhteiskunnalle mainitsemiasi asioita, mutta minä en päässyt talouskasvun hedelmistä nauttimaan kuin vasta seuraavan vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen puolivälissä. Ja nyt, kiitos törppöpankkien (jotka edellisen lamankin aiheuttivat), kärsin taas taloudellisista ongelmista, markkinatalous ei ole kovin vakaa järjestelmä :P Paitsi jos alttius joutua kriiseihin katsotaan vakaudeksi ...
Ja, tosiaan kirjoitin "parisuhdehelvetti", olin väärän naisen kanssa. Nykyisin olen yksinäinen, olen ollut jo vuosia, ja vaikka tietysti rakkautta elämääni kaipaankin, en vaihtaisi edes tätä yksinäisyyttä tuohon vanhaan elämään.
Kuka tarvitsee Toyotaa kun on Volkswagenkin? Sitä sanotaan kilpailuksi. Ilman kilpailua päädymme yhden-vaihtoehdon-Neuvostoliittoon, ja mehän tiedämme kuinka hyvin se toimi. Aikanaan Googlekin korvautuu jollain muulla. Evoluutio ei kosketa ainoastaan biologista elämää.
Ymmärrän, ettei netti ole sinulle se asia, joka tekee sinut onnelliseksi. Ei sen tarvitsekaan olla. Sinulla, kuten kirjoitat, on ollut ystäviä / kavereita, muistaakseni sinulla on lapsikin (ehkäpä voisit rekisteröidä nimimerkkisi ennenkuin joku varastaa sen), elämässäsi on siis paljon muutakin. Luulen, että sinulle netti tarjoaa vain kommunikaatioväylän, mutta ilman sitä tulisit ihan hyvin toimeen.
Sinä et kuitenkaan ole koko maailma, sinä et ole minä, eikä sinun elämäsi ole minun elämääni. Minulle netti tarjoaa fyysistä maailmaa mielekkäämmän kokonaisuuden täynnä rikkaita asioita. Se antaa minulle mahdollisuuden kommunikoida sellaisten ihmisten kanssa, jotka asuvat jopa tuhansien kilometrien päässä minusta, mutta joiden kanssa tulen hyvin toimeen, ja joka on vähentänyt yksinäisyyden tunnettani. Voit toki sanoa, että minun pitäisi mennä hakemaan näitä ihmissuhteita fyysisestä maailmasta, ja epäilemättä olisit oikeassakin. Täällä en ole kuitenkaan saanut muilta ihmisiltä kokea kuin kiusaamista, vähättelyä, pettämistä ja väkivaltaa. Olen lopen kyllästynyt alastoman apinalajimme simpanssimaiseen käyttäytymiseen.
"No voi jee. Siitähän saakin niin paljon iloa ja mielihyvää, että melkein korvaa kaverit ja tyttö/poikaystävän ja ennen kaikkea oikean elämän. "
Kirjoitin ongelman ratkaisemisesta, en elämän korvaamisesta.
"Kenties se [internet] on myös vieraannuttanut meidät todellisesta elämästä ja muista ihmisistä johonkin uuteen huonoon virtuaalitodellisuuteen."
En ole samaa mieltä. Se nk, todellinen elämä ei ole ollut minulle muuta kuin edellä kirjoittamiani negatiivisia asioita. Tämä "virtuaalitodellisuus" on ollut minulle paljon lempeämpi. Sinulle sen merkitys voi olla toinen, ja tietysti saakin olla; me ihmiset, jopa yksinäiset, olemme erilaisia. En tuomitse sinun valintaasi, kuten sinun ei pidä tuomita minun.
Teknologian kehitystä ei todennäköisesti voi pysäyttää, mutta sitä voi hidastaa vuosisatoja kun yhteiskunta järkkyy. Ilman kansainvaelluksia Rooma ei todennäköisesti olisi kukistunut tuhanteen vuoteen, ja roomalaisilla oli jo kukistumisensa aikaan tarpeelliset välineet käynnistää teollinen vallankumous. Mutta, sotaisat germaaniheimot (ne "miehekkäät" testosteronia pullistelevat miehet) tuhosivat sisäisistä ongelmista kärsineen valtakunnan, seurauksena vuosisatoja kestänyt "pimeä" aikakausi (nk keskiaika) ja teollisen vallankumouksen viivästyminen noin 1300 vuodella. Kivakiva.
Teknologia ei suinkaan ole "lakannut parantamasta" elämäämme, vaan tullee kehittymään yhä "taianomaisemmaksi" ja lopulta, vapauttamaan meidät itsestämme. Alkukantaisista vaistoistamme, kivikautisista ennakkoluuloistamme, hormoniemme vankilasta. Ei vielä meidän elinaikanamme, mutta sitten joskus. Yksinäisyys, biologiastamme johtuva kärsimys, häviää myös teknologian kehittyessä. Siihen asti pitää vain yrittää kärvistellä täällä alastomien apinoiden keskellä, viidakkorummun päristessä, ja väistellä simpanssilauman viskomia kiviä.
"Se antaa minulle mahdollisuuden kommunikoida sellaisten ihmisten kanssa, jotka asuvat jopa tuhansien kilometrien päässä minusta, mutta joiden kanssa tulen hyvin toimeen, ja joka on vähentänyt yksinäisyyden tunnettani."
Mutta et voi tietää, olisitko tavannut jo elämäsi naisen jossain ulkona tai baarissa tai missä kodin ulkopuolella, jos olisit tuon netissä viettämäsi ajan ollut jossain muualla kuin netissä, kuten ennen oli tapana. Tai uusia itsesi tyyppisiä ystäviä, joiden seurassa viihtyisit.
"Täällä en ole kuitenkaan saanut muilta ihmisiltä kokea kuin kiusaamista, vähättelyä, pettämistä ja väkivaltaa."
Muiden ihmisten pakeneminen virtuaalitodellisuuteen koettujen traumojen vuoksi ei ole oikein eikä hyväksi kenenkään mielenterveydelle.
"Teknologia ei suinkaan ole "lakannut parantamasta" elämäämme, vaan tullee kehittymään yhä "taianomaisemmaksi" ja lopulta, vapauttamaan meidät itsestämme."
Vapauttamaan meidät mistä, itsestämme, siitä, mitä olemme? Olemme vain yksi eläinlaji muiden joukossa. Meidän tulisi elää lajillemme tarkoituksenmukaista elämää ja olla tiiviisti sosiaalisesti tekemisissä muiden lajimme edustajien kanssa eikä vieraantua heistä. Mitä enemmän vieraannumme lajillemme tarkoituksenmukaisesta elämästä, sitä onnettomammiksi todennäköisesti tulemme. Kärsimykset ovat osa elämäämme kuten muillakin eläinlajeilla. Mutta jos eläisimme enemmän tarkoituksenmukaista elämää, välttyisimme monilta tarpeettomilta kärsimyksiltä.
Teoriassa tuo on aivan totta, en voikaan tietää onko elämäni nainen kävellyt ohitseni juuri siksi, etten ole viihtynyt baareissa tai nk "ihmisten ilmoilla". Päinvastaisessa tapauksessa voisin tietysti sitten miettiä onko tuo samainen nainen ollut jossain treffipalstalla / chatissa sillä aikaa kun minä juopottelin, ja sama lopputulos. Toisaalta, kun otetaan huomioon se, että nuorempana kyllä "baareilin" hyvinkin aktiivisesti, ja olen tutustunut naisiin sekä netissä että netin ulkopuolella, eikä niistä ole tullut mitään se kummempaa, väittäisin että käytännössä ei ole väliä missä tätä "elämänsä rakkautta" etsii.
On syytä myös huomata se, etten ole löytänyt ystäviä koulusta, en työpaikalta, en harrastuksista, joten empiirisen tutkimusaineiston nojalla tyrmään teoriasi netin vaikutuksesta ystävyyssuhteiden puuttumiseen.
"Muiden ihmisten pakeneminen virtuaalitodellisuuteen koettujen traumojen vuoksi ei ole oikein eikä hyväksi kenenkään mielenterveydelle. "
Miksi ei? Olisiko se sitten enemmän "oikein", että hankkisin lisää traumoja virtuaalitodellisuuden ulkopuolella?
"Vapauttamaan meidät mistä, itsestämme, siitä, mitä olemme?"
Jep, juuri siitä. Olemme toki yksi eläinlaji muiden joukossa, mutta siitä poikkeuksellinen että meillä on vapaa tahto. Meidän ei siis tarvitsisi olla viettiemme vietävinä, hormonien ohjaamia. Voisimme olla _vapaita_. Vapaita yksinäisyydestä, masennuksesta, väkivallasta, rikkoutuneista parisuhteista, pettämisestä, valehtelusta ja niin edelleen. Kaikki nämä tunteet ovat vain hormonien vaikutusta, ja hormonit poistamalla poistamme kurjuuden elämästämme. Tietysti, puhun nyt _todella_ pitkällä aikavälillä, ei meidän, eikä lastemme, eikä todennäköisesti lastemme lapsillakaan tämä ole vielä ajankohtaista. Mutta kohti vapautta teknologia on meitä johdattamassa, vapautta sisäisestä eläimestämme, vapautta kaikesta tuskasta ja kurjuudesta.
Mutta mietippäs vähän, välittäisikö joku sinun "nettikaverisi", jos huomenna kuolisit esim. autokolarissa? Netissä hankitut ihmissuhteet eivät ole "aitoja". Ihmisen parinvalinta tapahtuu pitkälti hormonien vaikutuksesta. Netissä nämä luonnolliset parinvalintamekanismit eivät pääse vaikuttamaan.
En minä ainakaan halua "vapautua" ihmiselle kuuluvista tunteista. Sehän on hyvä, että tuntee iloa ihmisten kanssa, joista välittää ja tuskaa, jos heidät menettää. Se on osa ihmisyyttä.
Meillä ei ole sisällä eläintä, vaan me olemme eläimiä. Maasta tulleet ja maaksi tuleva. Ja niin edelleen. Ihminen ei ole mikään robotti, josta teknologia voi kehittää mekaanisen ja tunteettoman "yli-ihmisen". Eikä tyhjänä ja tunteettomana robottina eläminen mielekästä olekaan.
Olen toki itsekin joskus kuvitellut olevani "erityinen", poikkeuksellisen älykäs ja tärkeä tms. Vimeistään rakkaan miehen kuolema kuitenkin pudotti minut maan pinnalle. Ensin mietin, että miten NÄIN VOI tapahtua. Miten maailman tapahtumat eivät menekään, niin kuin minä olisin niiden halunnut menevän ja miten minä en saakkaan kaikkea, mitä haluan. Sitten oli aika oppia ja kasvaa ja tajuta, kuinka pieni merkitys minun elämälläni on. Maailmalle on aivan sama, olenko minä olemassa vai en. Tai onko kukaan meistä.
Todennäköisesti ei välittäisi kuolemastani, paitsi ehkä nuo pari joiden kanssa soittelenkin välillä. Tuskin he tulisivat hautajaisiin, mutta kokisivat ehkä hetken surua. Mutta toisaalta, se on silti enemmän kuin mitä olen "todellisessa" elämässä saanut ystävyyssuhteilta aikaan. Ja onhan niinkin, että olisin kuollut, joten mitä väliä sillä olisi minun kannaltani huomaisiko sitä kukaan.
Eihän sinun olekaan mikään pakko vapautua ihmisyyteen kuuluvista tunteista, jos et halua. Olet muistaakseni kirjoittanut olevasi kaunis nainen, mitä en tietenkään kyseenalaista, mutta tästä väistämättömästi seuraa, että elämäsi on ollut, ja tulee olemaan, hyvin erilaista kuin minun. Toki elämääsi on kuulunut tuskaa ja surua, ja tulee todennäköisesti tulevaisuudessakin kuulumaan, mutta elämässäsi on varmasti ollut myös rakkautta ja välittämistä. Sinulla on siis positiivinen näkemys ihmisyyteen.
Minä taas olen jokseenkin ruma ja "epämiehekäs" yksinäinen mies. Elämä on tarjonnut minulle vain sortoa, väkivaltaa ja petturuutta. Tästä seuraa, että olen pettynyt ihmisiin, enkä koe että tunteet olisivat antaneet minulle mitään muuta kuin tuskaa ja kurjuutta. Kuten ne antavat nytkin, liskoaivojeni kuiskiessa minulle "hanki naisystävä, hanki lapsia, hanki omaisuutta, hanki hanki hanki!", tietoisen minäni tietäessä, etten pysty tähän. Luontoäiti on tarpeeksi monen tyttärensä silmin minut testannut ja riittämättömäksi havainnut. Liskoaivoni rankaisee minua riittämättömyydestäni masennuksella ja kuoreenvetäytymisellä; kun energia ei kulu geenien levittämiseen, sitä on tarpeen säästää, ja masennus on luonnon keino poistaa meidät "kurjat" kuluttamasta rajallisia luonnonvaroja.
Tietoinen minäni kuitenkin vastustaa tuhansia vuotta vanhaa geneettistä ohjelmointia, ja hakee merkityksensä muualta. Tai ainakin yrittää. En suostu antamaan kivikautiselle perimälle periksi. Koska olen jo pitkälti vapautunut omaisuuden kasaamiselta, voin keskittyä miltei täysin teknologiaan, ja ihmisyyden parempaan tulevaisuuteen. Minun pitäisi vielä vapautua rakkauden tavoittelemisesta, en kuitenkaan voi sitä saavuttaa, mutta liskoaivoni ei ole tässä vielä antanut periksi.
Olemme eläimiä, mutta älykkäitä ja itsestämme tietoisia eläimiä. Ihminen ei toistaiseksi ole robotti, vaan toistaiseksi joudumme elämään tuhansien vuosien ikäisen perimämme kanssa. Tämä kuitenkin voi olla tulevaisuudessa enää yksi kurja jäänne pimeästä menneisyydestä. Ollakseni brutaalin rehellinen, eläisin elämäni hyvin mielelläni tyhjänä ja tunteettomana robottina, jollainen tunnen jo osaltaan olevani. Tunteettomana minua ei vaivaisi masennus, yksinäisyys, ahdistus eikä riittämättömyyden tunne. Robottina olisin vapaa ihmisyyden pimeästä puolesta.
Tosiaan, maailmalle on aivan sama onko ketään meistä olemassa. Olemmehan ylipäätään täällä asiasta keskustelemassa vain siksi, että sattuma on meidät tänne heittänyt. Mutta koska kuitenkin täällä olemme, ja meillä on keinot rakentaa elämästä juuri sellainen kuin haluamme, minusta meidän pitäisi pyrkiä ehdottoman täydelliseen ja kauniiseen olemassaoloon.
"Ja onhan niinkin, että olisin kuollut, joten mitä väliä sillä olisi minun kannaltani huomaisiko sitä kukaan."
Mutta onhan se kivempi elää tietoisena siitä, että ystävät välittävät sinusta ja siitä, mitä sinulle tapahtuu. Nettikavereiden kohdalla näin harvoin on.
"Toki elämääsi on kuulunut tuskaa ja surua, ja tulee todennäköisesti tulevaisuudessakin kuulumaan, mutta elämässäsi on varmasti ollut myös rakkautta ja välittämistä. Sinulla on siis positiivinen näkemys ihmisyyteen."
Kauneus tai komeus ei varmaan kenellekään automaattisesti tuo rakkautta. Eikä rakastamani mieskään muuten ollut mikään erityisen komea. Poikamainen ja suloinen muttei mikään karski lihaskimppu vaan aika pienikokoinen. Ei elämä yleensä ole ulkonäöstä kiinni. En itseänikään arvota ulkonäön perusteella, vaan parhaita puoliani ovat avuliaisuus, hyviin asioihin pyrkiminen, oikeudenmukaisuus ja muista välittäminen. Sitä paitsi tilanteeni on huonompi kuin monella muulla, koska olen menettänyt elämäni rakkauden hyvin nuorena. Onnekkaat saavat pitää rakastamansa ihmisen 9-kymppiseen asti. MInä joudun elämään tyhjää "puolittaista" elämää puolella sydämellä enkä haluaisi kenenkään kokevan samaa.
Kaikki nekin, jotka eivät ole elämänsä rakkautta vielä löytäneet, ovat onnekkaampia, koska heillä on vielä tilaisuus. Minä voin korkeintaan käydä haudalla puhumassa itsekseni, kun sydämessä on vieläkin ikäni kestävä lojaali rakkaus kuollutta ihmistä kohtaan.
"Tunteettomana minua ei vaivaisi masennus, yksinäisyys, ahdistus eikä riittämättömyyden tunne. Robottina olisin vapaa ihmisyyden pimeästä puolesta."
Ei iloa ilman surua ja tuskaa. Robotti ei koe myöskään mielihyvän tunteita.
"Mutta koska kuitenkin täällä olemme, ja meillä on keinot rakentaa elämästä juuri sellainen kuin haluamme, minusta meidän pitäisi pyrkiä ehdottoman täydelliseen ja kauniiseen olemassaoloon."
Mikään luonnonvastainen ei lopulta tee meitä onnellisiksi.
"masennus on luonnon keino poistaa meidät "kurjat" kuluttamasta rajallisia luonnonvaroja.
En kyllä millään jaksa uskoa, että asia olisi ihan näin noin ylipäänsäkin. Voi olla, että kun maailma omissa silmissäni ainakin on muuttunut huonompaan suuntaan (perhesurmat, joukkosurmat ja muut yleistyneinä uudet ilmiöt ym.), niin ne huonommat lisääntyvät eniten ja paremmat vähemmän. Ihmisistä tulee uuden maailman näköisiä.
Sitä paitsi jos ei ole lapsia, niin ainakin omalta osaltaan säästää tulevan sukupolven itsensä kokemilta kärsimyksiltä. Tuntuu, että itsekin synnyin tänne vain kärsimään ja kokemaan, kun elämä lyö kasvoille kerta toisensa jälkeen.
Kuten Tom Robbins sanoo:
"When life demands more of people than they demand of life - as is ordinarily the case - what results is a resentment of life almost as deep-seated as the fear of death”
"Mutta onhan se kivempi elää tietoisena siitä, että ystävät välittävät sinusta ja siitä, mitä sinulle tapahtuu. Nettikavereiden kohdalla näin harvoin on. "
Epäilemättä. Minun tapauksessani tällä on vain lähinnä akateeminen merkitys ystävyyssuhteiden epäonnistuessa yksi toisensa jälkeen. Takana on pitkä yksinäinen elämä, edessä pitkä yksinäinen elämä.
Toki, mikään ei tuo automaattisesti yhtään mitään. Mutta sinäkin voinet myöntää, että kauneus/komeus parantaa rakkauden todennäköisyyttä - onhan miellyttävä ulkokuori tae ainakin jostain geeniedusta, ja siten tavoitellumpaa. Olen pahoillani siitä, että menetit nuoruuden rakkautesi liian pian, ja mitenkään hänen muistoaan tahraamatta voin vain todeta, että itse en usko mihinkään "elämänsä rakkauteen". En usko, että luonto toimisi niin tuhlaavaisesti, että määrittelisi meille vain yhden, siis yhden kaikista miljardeista potentiaalisista kumppaneista, joiden kanssa meillä olisi yhteinen "kohtalo". Minusta sellainen ajatus ei vastaa todellisuutta, ja on jäänne 1800-luvun romanttisesta suuntauksesta. Tältä pohjalta myös kiistän tulkintasi siitä, että ihmiset jotka eivät ole "elämänsä rakkautta" vielä löytäneet ovat onnekkaampia. Tulkitsen enemmän niin, että sinulla on (ymmärrettävästi) trauma menetyksestäsi, josta et ole päässyt yli. Ei ole kuitenkaan tarkoitukseni vähätellä suruasi tai kritisoida sinua.
"Ei iloa ilman surua ja tuskaa. Robotti ei koe myöskään mielihyvän tunteita."
Väärin. Mielihyvä, ilo ja rakkaus ovat vain hormoneita. Meillä on jo hyvin alkeelliset keinot (alkoholi, huumeet, lääkkeet) muokata kehomme kemiaa saavuttaaksemme mielihyvää. Koska mielihyvä on vain kemiaa, ja tietoisuutemme sähköimpulsseja, ei ole mitään syytä olettaa etteikö näitä voitaisi simuloida myös roboteissa tai tekoälyssä.
"Mikään luonnonvastainen ei lopulta tee meitä onnellisiksi."
Pitää toki kysyä, mitä on onnellisuus? Onko onnellisuus itsensä tärkeäksi kokemista esimerkiksi rakkauden kautta? Onko onnellisuus ulkoisten seikkojen (asunto, auto jne) tuottamaa? Pohjimmiltaan onnellisuuden tunnekin on vain kemiaa.
"... [M]aailma omissa silmissäni ainakin on muuttunut huonompaan suuntaan ..."
Vaan onko se faktojen nojalla tehnyt niin? Sotia on edelleen paljon, mutta niitä ei ole ollut 70 vuoteen massamurhiin kykenevässä Euroopassa, jossa sotia on satojen vuosien ajan ollut lukemattomia. Murhien määrä laskee, elintaso nousee. Johtuvatko perhe/joukkosurmat siitä, että meissä on jotain enemmän "vialla" kuin ennen, vaiko siitä, että aseita on nykyisin enemmän? Eivät nuo sinänsä ole uusia ilmiöitä, ken niin luulee, on syytä tutustua Suomen historiaan.
Tuo "huonommat lisääntyvät eniten" on jotenkin niin suoraan natsismin oppikirjasta, että toivoisin sinun perustelevan tätä hieman enemmän.
"[J]os ei ole lapsia, niin ainakin omalta osaltaan säästää tulevan sukupolven itsensä kokemilta kärsimyksiltä."
Tuosta olen kanssasi aivan samaa mieltä. Sitä käytänkin lohdutuksena sille, ettei minulla koskaan tule olemaan jälkikasvua. Samaan hengenvetoon toivon kuitenkin, että sinun lapsesi ei joudu kärsimään samoista asioista kuin me, toivon hänellä olevan paljon parempi elämä.
Tänään piti olla horoskoopin mukaan onnenpäiväni. Mutta tää päivä meni pilalle jo aamulla :( Joskus olis kiva luottaa tohon horoskooppiin, kaiken tämän tylsyyden keskellä.
Paskaan ei kannata uskoa, vaikka se olisi kuinka suklaalla kuorrutettu.
Lakkaa vähättelemästä itseäsi muille ja itsellesi. Ujous voi olla söpökin piirre vaikka se tietysti vaikeuttaa ensikontaktin luontia. Yritä hakeutua vaikka opiskelemaan kieliä tai muuhun harrastukseen missä naisetkin käyvät.
Nykyään järjestetään myös flirttailukursseja, joissa voisit saada itsevarmuutta ja vinkkejä miten kehität itseäsi hiukan rohkeammaksi.
Sinustakin voi moni nuori nainen olla kiinnostunut, mutta jos et hymyile etkä katsele silmiin, viestität ympäristöllesi, että et ole kiinnostunut.
Kiitokset vaan kannustuksesta. Se on kyllä aivan totta että muille ihmisille pitäsi ilmeillä ja muilla pienillä eleillä olevansa kiinnostunut ihmisten seurasta ja heistä.
Sain vihdoin otettua itseäni niskasta kiinni. Sovin työvoimatoimiston kanssa että, jos yrittäisin hakeutua lähihoitajakoulutukseen. Sillä alalla olisi ainakin töitä, eikä miespuolinenkaan hoitaja ole mikään erikoisuus nykyään.
Saisin työskennellä ihmisten kanssa, ja varmaan ujous ja sosiaalisten tilanteiden pelko ajan myötä poistuisi. Ja mikä parasta hoitajakoulutus paikoissa on paljon nuoria naisia, eli juuri sitä mitä minä, yksinäinen mies kaipaan. Eihän sitä tiedä vaikka löytyisi kauan kaivattu tyttöystävä.
Eli rohkeasti eteenpäin, ei jäädä tuleen makaamaan.
Oikein kiva sinulle :) Toivottavasti saat uuden suunnan elämällesi.
Mistä sen tietää onko nainen kiinnostunut kun eivät koskaan hymyile eivätkä katsele tai anna mitään merkkiä kiinnostuksesta. Eivätkä tosiaan ole tulleet koskaan juttelemaankaan.
No, ellei nainen tosiaan anna sinulle mitään merkkiä (pitkää katsetta, hymyä, silmäniskua, tule lähellesi, ole kiinnostunut asioistasi jne) niin on melko selvää, ettei hän silloin ole sinusta kiinnostunut. Ainakin minun kokemukseni mukaan naiset harvoin tulevat suoraan juttelemaan (iskemistarkoituksessa), mutta antavat eleillään viestin siitä, että seuraasi voitaisiin kaivata.
"No, ellei nainen tosiaan anna sinulle mitään merkkiä (pitkää katsetta, hymyä, silmäniskua, tule lähellesi, ole kiinnostunut asioistasi jne) niin on melko selvää, ettei hän silloin ole sinusta kiinnostunut."
Mä ainakin tapasin elämäni rakkauden niin, että hän tuli minulle juttelemaan ja oli hyvinkin aloitteellinen, avoin ja rohkea. En olisi välttämättä niin kiinnittänyt huomiota, jos hän ei olisi tullut juttelemaan ja hänen rohkeutensa teki minuun vaikutuksen, kun itse olen aika varautunut. Niin sen pitää mennä, että uros valikoi naaraan eikä odottele, että tämä antaa jotain merkkejä.
"Niin sen pitää mennä"
Niin se usein menee, mutta sen ei ole pakko mennä niin. Nainen voi antaa merkkejä. Nainen voi olla itse aloitteellinen. Ne ovat samanarvoisia mahdollisuuksia, kuin muutkin.
Olen samaa mieltä, sitä vain on saanut niin jyrkkää kritiikkiä jos on mennyt sellaisen naisen juttusille, joka ei ole antanut mitään merkkiä, että tahtotila tuollaisen riskin ottamiseen on suuresti vähentynyt. Ei sitä mieskään nyt ihan jatkuvasti viitsi turpiinsa ottaa. Minulla toki vaikuttaa myös se, että olen uskomattoman ruma mies, joten en viitsi lähteä pelottelemaan naisia ilman, että naiset ovat antaneet jotain merkkiä toivovatko he seuraani vaiko ei.
Tosin, olethan sinä voinut antaa tuolle elämän rakkaudellesi tuolloin merkin, ehket vain ole tiedostanut sitä. Ehkä hymyilit kun hän lähti kävelemään luoksesi, tai ihan mitä tahansa. Enivei, yleensä nk. alfauroksilla onkin varaa "valita naaraansa", meidän muiden pitää olla hieman kohteliaampia.
Mun exä puhui lakkaamatta ihan kaikesta, sellaiseen kyllästyy ja hakusessa olisikin joku hieman edes hiljaisempi kaveri. :)) (tämä ei kylläkään syy eroon)
Kaikilla meillä on syitä, miksi minä en oletettavasti kelpaa kenellekään, mutta ei pitäisi antaa sen vaikuttaa. Itse haluaisin kivaa seuraa ja ajanvietettä miehen kanssa, jota ei lapset haittaa ja joka haluaa kauniilta naiselta muutakin kuin seksiä... vielä en ole löytänyt hakemaani, mutta en heitä kirvestä kaivoon, älä sinäkään ap! Mukavaa kevään odotusta kaikille! :)
Mä oon hiljainen kaveri.
"Kertokaas nuoret naiset kuinka teitä voi lähestyä?"
Ei sinun tarvi lähesytä ketään naista, koska ei naisetkaan lähesty sinua.
Ei naisia kannata lähestyä.