Olen miettinyt pitkään, että olenko aivan hullu ja outo. Pitkään on tuntunut, etten kaipaa mitään sosiaalista kanssakäymistä. Joka päivä mua hävettää ja mietin, näkyykö tämä tietynlainen yksinäisyys päällepäin, mitä ihmiset ajattelevat. Joka päivä myös mietin, mitä oma kumppani ajattelee siitä, että minulla ei ole kavereita saati ystäviä. En kuitenkaan voi olla täysin erakko luonne, koska kaipaan rakkautta ja läheisyyttä. Kumppanilta saan tämän kaiken, voin jutella mistä haluan ja olla oma itseni. Tiedän, ettei kumppani saisi olla ainoa ystävä, mutta mitä jos ei vain kaipaa lisäystäviä/ei voimat riitä mihinkään pakollisiin ystävyyssuhteisiin. Töissäkin pitää puhua pölpöttää päivät pitkät erilaisten ihmisten kanssa ja työkin on sen verran vaihtelevaa ja sosiaalista että huhhuh. En ole ujo, pystyn kyllä rohkeasti juttelemaan ja olemaan iloinen, mutta jos ei ole pakko puhua, niin en jaksa puhua. Töissä olen kuin eri ihminen, otan jonkinlaisen "roolin". Tätä "roolia" en jaksa enää näytellä kotona. Jotkut tosin ovat ujoksi joskus kuvailleet, mutta ihmisille ei ilmeisesti tule mieleen, että kaikkia ei vain huvita vetää mitään small talkkia. Puhun jos on asiaa. :) (paitsi töissä on pakko muutenkin).
Koko peruskoulun olin kiusattu arka tyttö, tämäkin on varmaan jättänyt tietynlaiset arvet ja jonkunlaisen pettymyksen ihmisiin. Ensimmäiseen poikaystävään takerruin niin kovaa, että kaikkia jo oksetti ja tulin sen takia kiusatuksi myöhemminkin. Kun minut jätettiin, halusin kuolla, koska eihän minulla ketään ollut seurana. Yksinäisyydessä sai potea pahaa oloaan. Ei mennyt kauaa, kun luulin saavani kavereita, mutta äkkiä tuli selväksi, että olisin kelvannut kaveriksi vain sänkypuuhiin miehille. Oman sukupuolen edustajat taas karttoivat kuin ruttoa, kuulin olevani itsekeskeinen ja ylpeä (kiusaamisesta johtuen olin erittäin tarkka ulkonäöstä jne.) Juominen ja sekoilu oli ainoa lohtu, kunnes tapasin nykyisen avomieheni. Tunsin pitkään aikaan taas kelpaavani ja olevani rakastettava. Juominen ja baareissa ravaaminen loppui, niin loppuivat myös kaikki minimaaliset kaverisuhteet. Tajusin kaverisuhteiden perustuneen ainoastaan kuningas alkoholiin.
Oma mies on erittäin sosiaalinen, mutta ei hänkään töiltä jaksa ravata minnekään erityisesti. Hänellä on kuitenkin omat harrastukset ja kaverit ja joskus kun hän tekee omia juttujaan, poden huonoa omatuntoa kun istun kotona yksin koneella. Tunnen olevani eriskummallinen. En häiritse hänen omia juttujaan, vastaan viesteihin jos hän itse niitä lähettelee. Tunnen vain jotenkin pahaa oloa, tunnen olevani outo. Aina kun toinen kertoo jostain tulevista suunnitelmista kavereidensa kanssa, tunnen piston sydämessäni ja häpeän itseäni. Pelkään paljastuvani kun homehdun kotona kun toinen viipottaa harrastuksissa.
Joten, olenko epänormaali, vai onko nämä tunteet ihan normaaleja? Onko jokaisen oltava ylisosiaalinen, käytävä kokoajan jossain, onko "noloa" maata kotona sohvalla? En tunne kaipaavani kavereita, mutta silti häpeän itseäni ja tunnen pahaa oloa kun olen yksin.
Koko peruskoulun olin kiusattu arka tyttö, tämäkin on varmaan jättänyt tietynlaiset arvet ja jonkunlaisen pettymyksen ihmisiin. Ensimmäiseen poikaystävään takerruin niin kovaa, että kaikkia jo oksetti ja tulin sen takia kiusatuksi myöhemminkin. Kun minut jätettiin, halusin kuolla, koska eihän minulla ketään ollut seurana. Yksinäisyydessä sai potea pahaa oloaan. Ei mennyt kauaa, kun luulin saavani kavereita, mutta äkkiä tuli selväksi, että olisin kelvannut kaveriksi vain sänkypuuhiin miehille. Oman sukupuolen edustajat taas karttoivat kuin ruttoa, kuulin olevani itsekeskeinen ja ylpeä (kiusaamisesta johtuen olin erittäin tarkka ulkonäöstä jne.) Juominen ja sekoilu oli ainoa lohtu, kunnes tapasin nykyisen avomieheni. Tunsin pitkään aikaan taas kelpaavani ja olevani rakastettava. Juominen ja baareissa ravaaminen loppui, niin loppuivat myös kaikki minimaaliset kaverisuhteet. Tajusin kaverisuhteiden perustuneen ainoastaan kuningas alkoholiin.
Oma mies on erittäin sosiaalinen, mutta ei hänkään töiltä jaksa ravata minnekään erityisesti. Hänellä on kuitenkin omat harrastukset ja kaverit ja joskus kun hän tekee omia juttujaan, poden huonoa omatuntoa kun istun kotona yksin koneella. Tunnen olevani eriskummallinen. En häiritse hänen omia juttujaan, vastaan viesteihin jos hän itse niitä lähettelee. Tunnen vain jotenkin pahaa oloa, tunnen olevani outo. Aina kun toinen kertoo jostain tulevista suunnitelmista kavereidensa kanssa, tunnen piston sydämessäni ja häpeän itseäni. Pelkään paljastuvani kun homehdun kotona kun toinen viipottaa harrastuksissa.
Joten, olenko epänormaali, vai onko nämä tunteet ihan normaaleja? Onko jokaisen oltava ylisosiaalinen, käytävä kokoajan jossain, onko "noloa" maata kotona sohvalla? En tunne kaipaavani kavereita, mutta silti häpeän itseäni ja tunnen pahaa oloa kun olen yksin.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Up, edelleen samat fiilikset. Kenelläkään samanlaista?
Aloita joku harrastus. Mieti, mikä sua kiinnostaa ja eti harrastusryhmä. Kai sua jokin kiinnostaa muukin kuin netissä roikkuminen? Tää on helppo neuvo antaa. Ja jos miehes kavereilla on tyttöystivä/vaimoja, kutsukaa kylään. Laittakaa hyvät sapuskat ja viinit pöytään. Tarjoiluihin kannattaa panostaa, ettei ketään jää vituttamaan, että oli huono ruoka ja loppu kesken. Toisaalta niistä ei kannata tressatakaan, koska se pilaa tunnelman. Toihan on normaali tapa, miten pariskunnat pitää yllä sosiaalisia suhteita ja miten miehen/vaimon puolisoista voi tulla omia ystäviä. Vai ootteko liian nuoria tällaiseen aikuisten toimintaan?
Ite olen siis mies ja ihan eri tilanteessa. Mulla yksinäisyys johtuu sosiaalisista peloista ja paniikkihäiriöstä. PItäis ehkä hakea jotain pyskiatrista tukea, mutta pelkään jääväni koukkuun lääkkeisiin.
pillun viilaukseks menee mut sanotaa nyt kuitenki et eihä niitä kavereita omisteta :D
Puolisollani on ystäviä, minulla vain tuttuja.
Häissämme häpesin silmät päästäni, kun koko hääväki seurasi ja kuvaaja huutaa: "ja sitten sulhasen kaverit kuvaan"...
Kysymys ja vastaus samassa lauseessa: Ystäviä EI OMISTETA!
Jos haluat omistaa ihmisiä, olet parisen sataa vuotta myöhässä... orjuus on lakkautettu.
Ystäviä, kavereita tai puolisoa ei voi ajatella omaisuutena, jonka ainoana tehtävä on tuottaa sinulle iloa.
Ennemmin pitää ajatella, miten voi olla iloksi heille, etteivät karkaa pois. Ja toivoa, että he ajattelevat samoin sinusta.