Vaikka minä en niitä kuule.
Olen entinen mielenterveyshoitaja, sitten sairastuin koska elämässäni oli vaikeaa. Koin parantuneeni siitä.
Mutta hoitohenkilökunta on toista mieltä.
Minulta on lääkärit kysyneet kymmeniä kertoja kuulenko ääniä. Eivät kerrasta usko.
Heillä oli varmaan jo mielessä mitkä pillerit mulle laitettas. Että loppuis se oletettu äänien kuuleminen.
Hei, sanon tän sulle hellästi: en ymmärrä sinua kun kerrot äänistäsi, mutta eihän se haittaa?
Sinulla on kuitenkin oikeus niihin.
En ole tätä itse keksinyt vaan luin sairastumiseni jälkeen psykonomiaa. Googlatkaa!
Ajatus tuli sieltä.
Olen vertaistyöntekijä, mutta sinun kanssa, skitsofreenikko en työtä tee. Sanon vain mitä sydämessäni on.
Sen minkä olen ymmärtänyt niin lääkkeet eivät auta niihin ääniinne. Vai auttaako?
Johonkin tarvitsette harhamaailmanne. Onko maailma ehkä liian kova?
Huudan tuuleen. En saa yhteyttä sinuun! Tähän viestiini ei tule yhtään vastausta, niin kuin ei mihinkään viesteihini, tällä palstalla.
Sinä osaat tälle palstalle, osaat käyttää tietokonetta, tiedät miten se toimii.
Et koskaan mene "terveiden"palstoille, tiedät olevasi sairas.
Kuuluvasi tälle palstalle, kohtalotovereiden joukkoon.
Sinä olet ihminen. Sinä tyydyt tilanteeseesi.
Ja vaikka lääkärit eivät siihen tyydy, sinulla on kuitenkin oikeus olla sinä. Ääninesi, harhaluuloinesi.
Luin kirjoituksen jossa skitsofreenikko puhui lohikäärmeistä.
Minä jäin yksin. En ymmärtänyt. Myös minulla on todettu skitsofrenia, paranoidinen, enkä tiedä miksi.
Olen hukassa, kun vielä jokin aika sitten olin mielenterveyshoitaja.
Luin kaikenlaista mm.ratkaisukeskeisestä terapiasta, luulin että joka asiaan on ratkaisu. Ja minua tuettiin luulossani. Sain kehuja pomolta.
"Sinä osaat tuon mielenterveystyön."
Minulla oli unelma. Että se jatkuisi. Että saisin tehdä työtä.
Itken. Niin ison kolauksen ylpeyteni sai.
Se kuka mikä olen ei liikuta hoitajaani. Hän vain kysyisi:
"mikä meni pieleen?"
En haluaisi vastata. Haluaisin sanoa: kysy mieluummin miten onnistuinkin.
Minulle itselleni on selvää mikä meni pieleen. Jos syyt kertoisin minulla menisi monta tuntia. Et sinä eikä hoitaja jaksa kuunnella.
Olen yrittänyt kertoa. Se on minulle hyvin raskasta. Kun yrittää luottaa että toinen haluaa ymmärtää, ja kuitenkin hän tulee loukanneeksi.
Ja ne on menneitä. Asioita jotka tapahtui minulle joskus, ikäviä asioita. Enkä halua kenenkään ajattelevan ikäviä asioita, koska ne jäisivät vain siksi.
Olen kasvanut siitä.
Olin uskonnon uhri.
Olin, mutta en osaa kertoa miksi en enään ole.
Voi kumpa sinä ymmärtäisit että minä haluaisin olla terve taas. Sinä, hoitajani.
En halua alistua potilaan rooliin kertomaan arkipäivän sujuvuudesta. Kun jos kertoisinkin joku kerta että se ei suju niin sinä antaisit osoitteeksi mielisairaalan.
Minä olen ollut opiskelijana siellä.
Nyt minun pitäisi jaksaa olla potilas, holhottava.
Se on minulle vaikeaa. Olen ollut mielisairaalassa ja se on minulle kuin vankila.
En halua joutua sinne enään koskaan.
Ja kuitenkin hoitajat pitävät siellä oloa ratkaisuna jos kerron olevani tyytymätön johonkin.
Siihen ei ikäänkuin anneta oikeutta. Tyytymättömyys voi olla mielestäni tervettäkin. Ei kukaan ole aina onnellinen.
Minulla oli siellä mielisairaalassa ikävä miestäni. Ajattelin häntä koko ajan. Soittelimme jatkuvasti.
Ikävoin poikaani, joka oli äitini hoidossa. Olin tyytyväinen siihen ettei äitini koskaan kertonut pojalleni mitä olisi voinut kertoa: että olin mielisairaalassa.
Poikani pitää että hänellä on ihan tavallinen äiti.
Nyt en enään jaksa kirjoittaa. Jatkan myöhemmin, vaikka eihän tätä kukaan lue, ja vastausta ei tällä palstalla saa. Mikäli vanhat merkit paikkansa pitää.
Olen entinen mielenterveyshoitaja, sitten sairastuin koska elämässäni oli vaikeaa. Koin parantuneeni siitä.
Mutta hoitohenkilökunta on toista mieltä.
Minulta on lääkärit kysyneet kymmeniä kertoja kuulenko ääniä. Eivät kerrasta usko.
Heillä oli varmaan jo mielessä mitkä pillerit mulle laitettas. Että loppuis se oletettu äänien kuuleminen.
Hei, sanon tän sulle hellästi: en ymmärrä sinua kun kerrot äänistäsi, mutta eihän se haittaa?
Sinulla on kuitenkin oikeus niihin.
En ole tätä itse keksinyt vaan luin sairastumiseni jälkeen psykonomiaa. Googlatkaa!
Ajatus tuli sieltä.
Olen vertaistyöntekijä, mutta sinun kanssa, skitsofreenikko en työtä tee. Sanon vain mitä sydämessäni on.
Sen minkä olen ymmärtänyt niin lääkkeet eivät auta niihin ääniinne. Vai auttaako?
Johonkin tarvitsette harhamaailmanne. Onko maailma ehkä liian kova?
Huudan tuuleen. En saa yhteyttä sinuun! Tähän viestiini ei tule yhtään vastausta, niin kuin ei mihinkään viesteihini, tällä palstalla.
Sinä osaat tälle palstalle, osaat käyttää tietokonetta, tiedät miten se toimii.
Et koskaan mene "terveiden"palstoille, tiedät olevasi sairas.
Kuuluvasi tälle palstalle, kohtalotovereiden joukkoon.
Sinä olet ihminen. Sinä tyydyt tilanteeseesi.
Ja vaikka lääkärit eivät siihen tyydy, sinulla on kuitenkin oikeus olla sinä. Ääninesi, harhaluuloinesi.
Luin kirjoituksen jossa skitsofreenikko puhui lohikäärmeistä.
Minä jäin yksin. En ymmärtänyt. Myös minulla on todettu skitsofrenia, paranoidinen, enkä tiedä miksi.
Olen hukassa, kun vielä jokin aika sitten olin mielenterveyshoitaja.
Luin kaikenlaista mm.ratkaisukeskeisestä terapiasta, luulin että joka asiaan on ratkaisu. Ja minua tuettiin luulossani. Sain kehuja pomolta.
"Sinä osaat tuon mielenterveystyön."
Minulla oli unelma. Että se jatkuisi. Että saisin tehdä työtä.
Itken. Niin ison kolauksen ylpeyteni sai.
Se kuka mikä olen ei liikuta hoitajaani. Hän vain kysyisi:
"mikä meni pieleen?"
En haluaisi vastata. Haluaisin sanoa: kysy mieluummin miten onnistuinkin.
Minulle itselleni on selvää mikä meni pieleen. Jos syyt kertoisin minulla menisi monta tuntia. Et sinä eikä hoitaja jaksa kuunnella.
Olen yrittänyt kertoa. Se on minulle hyvin raskasta. Kun yrittää luottaa että toinen haluaa ymmärtää, ja kuitenkin hän tulee loukanneeksi.
Ja ne on menneitä. Asioita jotka tapahtui minulle joskus, ikäviä asioita. Enkä halua kenenkään ajattelevan ikäviä asioita, koska ne jäisivät vain siksi.
Olen kasvanut siitä.
Olin uskonnon uhri.
Olin, mutta en osaa kertoa miksi en enään ole.
Voi kumpa sinä ymmärtäisit että minä haluaisin olla terve taas. Sinä, hoitajani.
En halua alistua potilaan rooliin kertomaan arkipäivän sujuvuudesta. Kun jos kertoisinkin joku kerta että se ei suju niin sinä antaisit osoitteeksi mielisairaalan.
Minä olen ollut opiskelijana siellä.
Nyt minun pitäisi jaksaa olla potilas, holhottava.
Se on minulle vaikeaa. Olen ollut mielisairaalassa ja se on minulle kuin vankila.
En halua joutua sinne enään koskaan.
Ja kuitenkin hoitajat pitävät siellä oloa ratkaisuna jos kerron olevani tyytymätön johonkin.
Siihen ei ikäänkuin anneta oikeutta. Tyytymättömyys voi olla mielestäni tervettäkin. Ei kukaan ole aina onnellinen.
Minulla oli siellä mielisairaalassa ikävä miestäni. Ajattelin häntä koko ajan. Soittelimme jatkuvasti.
Ikävoin poikaani, joka oli äitini hoidossa. Olin tyytyväinen siihen ettei äitini koskaan kertonut pojalleni mitä olisi voinut kertoa: että olin mielisairaalassa.
Poikani pitää että hänellä on ihan tavallinen äiti.
Nyt en enään jaksa kirjoittaa. Jatkan myöhemmin, vaikka eihän tätä kukaan lue, ja vastausta ei tällä palstalla saa. Mikäli vanhat merkit paikkansa pitää.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Itse olen täysin terve nuori nainen ja ajauduin näille sivuille. Maailmassa tuntuu olevan paljon kompastuskiviä ja epäoikeudenmukaisuutta.. Itse olen myös uskossa ja aijon rukoilla tänään Jeesuksen nimessä että nouset kirjoituksessa kuvaamastasi olotilasta, voimaannut, ja näet maailman uusin silmin. Rukoilen että se voima löytyy sinun sisimmästä. Että pahuus ja sairaus lähtee pois ja saat rakkautta ja onnea elämään.
Jeesuksen nimessä pyydän tätä, aamen.
Aloittaja; kirjoitit rehellisesti ja jotenkin 'kauniisti'. Pätkittäin, mutta kyllä siitä sisäistää sanojen merkityksen ja asian ytimen.
Toivon sinulle voimia ja paranemista!! Ja ymmärrän että tunnet kovaa tuskaa koska olet menettänyt ammatin jossa ilmeisesti työskentelit.
Maailmassa on asioita joita osa ymmärtää, osa ei. Mielenterveystyössä on varmasti tärkeää kuunnella potilaan viestimistä. Äänet ovat merkki jostakin. Tosin ääniä voi kuulla ilmeisesti ihan terveetkin. Äänissä on eroja. Joillakin ne ovat 'kuiskauksia menneisyydestä', joillakin pakottavia, kehottavia, ja pyytävät tekemään jotakin. Joillakin jopa jotain kauheaa.
Itse olen kohta nelikymppinen nainen. Kovan elämän kokenut, mutta sinnitellyt aina työelämässä, opiskellut jne. Masennusvetoista on ehkä elämäni ollut aina, mutta mitään diagnooseja ei ole tehty aiemmin.
Äänet alkoivat yht'äkkiä, mutta ne eivät ole 'kehotuksia, tai patisteluita tekemään sitä, tätä tai tuota'.
Samalla aloin tuntea lisää ihan kamalaa syyllisyyttä kaikesta. Toisaalta se on hyväksyttävää, sillä olen toiminut väärin elämässäni monet kerrat. Toisaalta se on musertavaa, sillä tunnen syyllisyyttä kaikesta kokoajan. Äänet liittyvät tähän syyllisyyteen. Ne ovat ohimenevien ihmisten 'pilkkaa'. Kuulen, että 'katso nyt totakin', 'mitä tuo kokoajan käy tupakalla'...jne jne. Äänet liittyvät ihan normaaliin elämään ja ne ovat aina pilkkaavia. En kuule niitä kokoajan, mutta ajottain. Tiedän että äänet tulevat 99% omasta päästäni, mutta joistakin 'haukkumisista' en voi olla aina varma.
Äänille en mahda mitään. Ne vain tulevat kun ovat tullakseen. Vaikka se on jotenkin kuluttavaa, niin yritän ajatella aina mahdollisimman rationaalisesti ja kyseenalaistaa äänet.
Hyvää ja parempaa vuotta 2013 sinulle!!
Sinulle entinen mielenterveyshoitaja.. vähän samoilla vesillä ollaan. Itse kävin psykoosin läpi ja sitä kautta dg bipo. Olen ammatiltani sh/th, joten jouduin hyvästelemään ammattini ja jättäytymään vaan näihin oloihin ja tunnelmiin.
Tuska ja ahdistus on suunnatonta ja joka päivä kamppailen itseni kanssa siitä, että minulla on oikeus elää. Kuolemankaipuu on minulla suunnatonta, mutta en tee itselleni mitään, koska lapseni tarvitsevat minua.
Voimia Sinulle
Voimia kovasti teille molemmille, aloittajalle ja Sinulle nimimerkki fgtrdw.
Itse sairastuin kymmenen vuotta sitten ja nyt olen terve ja töissä. Se tuska voi olla hirveä, mutta - toisin kuin silloin uskoin - sen kanssa saatoin oppia tulemaan toimeen. Vuosien aikana läikähti silloin tällöin harvakseltaan halua elää.
Tässä sitä ollaan ja olo on ihan rauhallinen ja hyvä. Eli näinkin voi käydä!
Minulle tehtiin diagnoosi reilu pari vuotta sitten. En noteeraa sitä kovinkaan paljon kun on niin paljon muuta asiaa. Sanoisin että maailma ihmisineen on muutostilassa. Minunkin ihmissuhteeni ovat muutostilassa. Olen aika materialisti ja minua liikuttaa jos saan hankittua jotakin itselleni. Haaveilen vielä saavani pakettiauton. Kenties enemmän kuin vaimon ja lapsia.
Koen että minut syrjittiin työvoimatoimistossa sillä tavalla että se laukaisi minussa skitsofrenian. Elämäni oli muutenkin vähän vinksin vonksin mutta asiointini työkkärissä ei sitä auttanut. Nyt se tilanne on toinen kun lääkärin lausunnon mukaan kelpaan kuntouttavaan työtoimintaan ja sain työkkäristä,tosin toisesta toimistosta toisen henkilökunnan kanssa,tiedon että on kuntouttavia töitä alkaen huhtikuussa.
Elämäni on taas vähän paremmin raiteillaan. Tunnen ja koen sen itse sisimmässäni ja minun ei tarvitse kertoa sitä muille. Ei ollut vuorovaikutusta samalla aaltopituudella niin kuin nyt on. En ole entiseni niinkuin olin. En saanut sitä mitä olin tottunut saamaan,hyväksyntää. Nyt minulla on yhteiskunnallinen kiinnekohta, aloitan tukitöissä ja painan ensin tämän vuoden loppuun ja arvaten senkin jälkeen. On olemassa jonkunlainen ihmisten välinen yhteisymmärrys,ryhmässä ja minä ryhmän jäsenenä. Minulla on rooli ja ajattelin lähteä siihen mukaan. Minulta ei odotella liikoja enkä niin ajatellutkaan tehdä vaan kerrankin ottaa lunkisti. Koulutukseni ja muu historiani on hyvässä suhteessa tuleviin tehtäviin. Kai minua viimeinkin vähän lykästi. Sairausaikani on sen verran lyhyt että voin töissäkin puhella niitä näitä harrastuksista ja aiemmista duuneista yms. Ei kai se haittaa vaikka on diagnosoitu skitsofreenikoksi ja ei se minun hommissani haittaakkaan. Kunhan on hyväksytty ja yhteisymmärryksessä omien ja muitten asioitten kanssa.
Kait tämä tästä,jos onpettymyksiä niin on onnistumisiakin.