Toimimatonta ihmissuhdetta ei kannata jatkaa. Itsestäänselvyyttä? Totta kai. Mutta niin vaikea toteuttaa.
Lopputuloksena on että olet kuolleessa suhteessa ilman mitään kontaktia toiseen ihmiseen, ja et enää saa lähdetyksi. Ja sen takia et löydä uusia ihmissuhteita. Takerrut epätoivoisesti johonkin menneeseen yksittäiseen juttuun ja toivot ihmettä että joku hakee sut korvesta.
Odotat että lapset kasvavat ja muuttavat pois. Sen jälkeen on aika tehdä ratkaisuja. Mutta totut tilanteeseen, ja et jaksa enää välittää itsestäsi. Hoidat vain velvollisuutesi ja menet päivästä toiseen.
Pahinta on jos joskus sait vastakaikua sitä etsiessäsi, silloin kun vielä uskalsit hakea sitä, rakastuit mutta toinen ei. Mutta tästäkään et päästä irti. Siksi että samalla menettäisit sen ainoan henkireijän jonka kuvittelet pitäväsi itseäsi pinnalla. Todellisuudessa tämä kahlitsee sinut unelmiin ja unimaailmaan. Ja jonkin ajan kuluttua et erota mikä on totta ja mikä haavetta.
Lopulta olet tilanteessa, missä tunnet antavasi kaiken mitä itsestäsi löytyy lapsille, työlle, ystävälle ja unelmille saamatta mitään tilalle. Lopulta olet puristettu tyhjiin.
Pitäisi lähteä kaikesta kauaksi. Tehdä tilaa jollekin, joka syntyy tai ei synny, ottaa riski ja odottaa.
Tämän askeleen ottaminen 10 vuoden paissivoitumisen jälkeen on niin suuri hyppy tuntemattomaan. Ja kaikesta saa ottaa vain itse syyt niskoille. Olisi silloin kun lopullisesti kaikki hävisi, pitänyt lähteä, siitäkin huolimatta, että se olisi tarkoittanut tappelua lapsista.
Olisi ehkä hävinnyt jotain, mutta samalla "sielu" olisi säilynyt, ei kuollut hiipuen.
Lopputuloksena on että olet kuolleessa suhteessa ilman mitään kontaktia toiseen ihmiseen, ja et enää saa lähdetyksi. Ja sen takia et löydä uusia ihmissuhteita. Takerrut epätoivoisesti johonkin menneeseen yksittäiseen juttuun ja toivot ihmettä että joku hakee sut korvesta.
Odotat että lapset kasvavat ja muuttavat pois. Sen jälkeen on aika tehdä ratkaisuja. Mutta totut tilanteeseen, ja et jaksa enää välittää itsestäsi. Hoidat vain velvollisuutesi ja menet päivästä toiseen.
Pahinta on jos joskus sait vastakaikua sitä etsiessäsi, silloin kun vielä uskalsit hakea sitä, rakastuit mutta toinen ei. Mutta tästäkään et päästä irti. Siksi että samalla menettäisit sen ainoan henkireijän jonka kuvittelet pitäväsi itseäsi pinnalla. Todellisuudessa tämä kahlitsee sinut unelmiin ja unimaailmaan. Ja jonkin ajan kuluttua et erota mikä on totta ja mikä haavetta.
Lopulta olet tilanteessa, missä tunnet antavasi kaiken mitä itsestäsi löytyy lapsille, työlle, ystävälle ja unelmille saamatta mitään tilalle. Lopulta olet puristettu tyhjiin.
Pitäisi lähteä kaikesta kauaksi. Tehdä tilaa jollekin, joka syntyy tai ei synny, ottaa riski ja odottaa.
Tämän askeleen ottaminen 10 vuoden paissivoitumisen jälkeen on niin suuri hyppy tuntemattomaan. Ja kaikesta saa ottaa vain itse syyt niskoille. Olisi silloin kun lopullisesti kaikki hävisi, pitänyt lähteä, siitäkin huolimatta, että se olisi tarkoittanut tappelua lapsista.
Olisi ehkä hävinnyt jotain, mutta samalla "sielu" olisi säilynyt, ei kuollut hiipuen.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.