Haluaisin ensinnäkin vähän purkaa tunteintani kertomalla oman tarinani.
Rakastan ensinnäkin vanhempiani enemmän kuin mitään,
en voisi edes kuvitella muuttavani paikkakunnaltani pois ainakaan kauaksi aikaa näkemällä heitä.
Vaikka näen Äitiänikin päivittäin, on pakko kotiin mennessä soittaa/txt hänelle jokaisesta uudesta, onnellisesta tai surullisesta uutisesta.
Ongelmani on vain ollut siitä asti kun muistan eläneeni heidän työnsä.
Eli isäni on yksityisyrittäjä, jossa äitinikin on töissä.
Äiti hoiti minua ja siskoani miltei yksin isän käydessä jatkuvasti töissä kun olimme pieniä.
Isän työpäivät vaihtelevat 11-17h päivässä. Eli hän suunnilleen asuu siellä...
No, kun kasvoimme isosiskoni kanssa vanhemmiksi, äiti aloitti tekemään myös n. 10h päiviä töissä.
Eli yöllä mennään, iltapäivällä tullaan.
Isä tosin käy töissä, menee 5h nukkuman ja herää taas töihin, eli näin lapsena isää ehkä sen 5min päivässä.
Joulupäivästä, syntymäpäivästä tms en tiedä mitään, miten niitä olisi muka ollut aikaa viettää?
Joten luokittelin ne turhiksi juhlapäiviksi, ainoastaan joulun tunnelma on ihana.
Sovimme kun olin 5-vuotias ja siskoni 10-vuotias, että kerran vuodessa edes pidetään yksi ilta milloin olemme perheen kanssa edes muutaman tunnin ajan ja syömme kunnolla yhdessä ja ehkäpä annamme myös lahjoja toisillemme.
No, siitä tuli minulle tärkein päivä ikinä, ja se on edelleen se tärkein päivä näin vielä parikymppiselle tytölle.
Mutta aina kun se päivämäärä lähestyi, kas kummaa isä keksi tekosyitä, miksi se piti perua. Ja kas kummaa jokainen liittyi työhön.
Usein sitä siirrettiin, mutta kyllä onneksi se päivä saatiin sitten pidettyä.
Mutta joka vuosi saan taistella yhdestä illasta perheeni kanssa,
koska se meinataan aina perua töiden takia.
Vaikka olisi joskus loma, isä ainakin menee taatusti töihin ja keksii tekemistä jos
sitä ei muuten ole.
Äitini ei nykyään edes haluaisi tehdä kuin max 8h työpäiviä, mutta mikäs se on kun isä käskee ja määrää...
Taukoja ei heillä ole aikaa pitää eli ilman syöntiä ne siellä menee....
Välillä töitä tehdessä voi keksin syödä tai hörppästä kahvia.
No, miten tämä vaikutti sitten elämääni teininä?
Ylä-asteella minulla oli alkuaikoina ystäviä, kunnes viiltely ja syvä masennus iski.
Jouduin siitä syystä hoitoon hetkeksi ja sen jälkeen minut siirrettiin uuteen kouluun.
Vaikka minua kiusattiin ala-asteella koko 6-vuotta, alkoi pahin uudessa koulussa.
Minulla oli paljon ystäväpoikia elämässä, joten minut luokiteltiin "halvaksi naiseksi".
Vaikka en niiden kanssa mitään tehnyt edes.
Noh, minua tönittiin, haukuttiin ja koulumatkoilla kimppuuni käytiin.
Kateus oli syy kiusaamiseen, koska kävin viikonloppuisin töissä isäni firmassa ja minulla oli varaa esim uusiin vaatteisiin, ulkonäköni oli ihan hyvä, koska useat pojat olivat aina kiinnostuneita minusta.
Ammattikouluun päästessäni piti se lopettaa muutaman viikon jälkeen, en kestänyt kiusaamista, enkä saanut yhtään ystävää....
Kotona äitikään ei oikein jaksanut kuunnella murheitani, kun oli niin väsynyt työpäivän päätyttyä
Sitä seurasi traagiset tapahtumat elämässäni,
en tiedä miten joku tuon ikäinen voi edes kokea noin paljon pahaa,
mitä ei aiheuttanut tavallaan itse, vaan muut tekivät sen.
3-vuoden psykiatrikäynnit helpottivat tuskaa, vaikka nainen jonka kanssa jutteli
ihmetteli kun en ole riistänyt itseltäni henkeä, ja jaksoin silti usein nauraa ja hymyillä.
Tänä päivänä olen parikymppinen,
töissä käyvä nainen.
Minulla on ihana mies ja olen juuri mennyt naimsiin.
Olen isäni yrityksessä töissä neljättä vuotta. Vihaan sitä paikkaa vaikka muuten työtäni rakastankin.
Se paikka on jättänyt suuren aukon sydämeeni,
ja se kasvaa päivittäin.
Sain taas taistella siitä yhteisestä päivästä kerran vuodessa....
Yritän ostaa vanhemmilleni koko ajan jotain matkoja, kylpylälomia tms,
jotta he tekisivät edes kerran vuodessa yhdessä jotakin.
Itse ei saisi sitä aikaiseksi.
Äidilleni ostan yleensä kukat minä,
sillä ei isä ehdi mihinkään kukkakauppaan pahemmin...
Muuten maailman ihanimmat vanhemmat, mutta tekee tuskaa
katsoa vierestä tuota rääkkiä töissä.
Äiti itkee, isä huutaa ja minä katson kyynel silmin sitä touhua.
Toivon, että he vielä joku päivä tajuaisivat, että mikä elämässä on tärkeintä.
Olen vain yrittänyt puhua ja puhua, mutta aivan kuin kuurolle puhuisi.
Minä riudun vanhempieni mukana.
Masennus ja ahdistuneisuushäiriö tulee piinaamaan päivittäin lopun elämääni.
Onneksi positiivinen ajattelutapa välillä auttaa.
Rakastan perhettäni yli kaiken.
Jos heillä on paha olla,
niin on minullakin...
Rakastan ensinnäkin vanhempiani enemmän kuin mitään,
en voisi edes kuvitella muuttavani paikkakunnaltani pois ainakaan kauaksi aikaa näkemällä heitä.
Vaikka näen Äitiänikin päivittäin, on pakko kotiin mennessä soittaa/txt hänelle jokaisesta uudesta, onnellisesta tai surullisesta uutisesta.
Ongelmani on vain ollut siitä asti kun muistan eläneeni heidän työnsä.
Eli isäni on yksityisyrittäjä, jossa äitinikin on töissä.
Äiti hoiti minua ja siskoani miltei yksin isän käydessä jatkuvasti töissä kun olimme pieniä.
Isän työpäivät vaihtelevat 11-17h päivässä. Eli hän suunnilleen asuu siellä...
No, kun kasvoimme isosiskoni kanssa vanhemmiksi, äiti aloitti tekemään myös n. 10h päiviä töissä.
Eli yöllä mennään, iltapäivällä tullaan.
Isä tosin käy töissä, menee 5h nukkuman ja herää taas töihin, eli näin lapsena isää ehkä sen 5min päivässä.
Joulupäivästä, syntymäpäivästä tms en tiedä mitään, miten niitä olisi muka ollut aikaa viettää?
Joten luokittelin ne turhiksi juhlapäiviksi, ainoastaan joulun tunnelma on ihana.
Sovimme kun olin 5-vuotias ja siskoni 10-vuotias, että kerran vuodessa edes pidetään yksi ilta milloin olemme perheen kanssa edes muutaman tunnin ajan ja syömme kunnolla yhdessä ja ehkäpä annamme myös lahjoja toisillemme.
No, siitä tuli minulle tärkein päivä ikinä, ja se on edelleen se tärkein päivä näin vielä parikymppiselle tytölle.
Mutta aina kun se päivämäärä lähestyi, kas kummaa isä keksi tekosyitä, miksi se piti perua. Ja kas kummaa jokainen liittyi työhön.
Usein sitä siirrettiin, mutta kyllä onneksi se päivä saatiin sitten pidettyä.
Mutta joka vuosi saan taistella yhdestä illasta perheeni kanssa,
koska se meinataan aina perua töiden takia.
Vaikka olisi joskus loma, isä ainakin menee taatusti töihin ja keksii tekemistä jos
sitä ei muuten ole.
Äitini ei nykyään edes haluaisi tehdä kuin max 8h työpäiviä, mutta mikäs se on kun isä käskee ja määrää...
Taukoja ei heillä ole aikaa pitää eli ilman syöntiä ne siellä menee....
Välillä töitä tehdessä voi keksin syödä tai hörppästä kahvia.
No, miten tämä vaikutti sitten elämääni teininä?
Ylä-asteella minulla oli alkuaikoina ystäviä, kunnes viiltely ja syvä masennus iski.
Jouduin siitä syystä hoitoon hetkeksi ja sen jälkeen minut siirrettiin uuteen kouluun.
Vaikka minua kiusattiin ala-asteella koko 6-vuotta, alkoi pahin uudessa koulussa.
Minulla oli paljon ystäväpoikia elämässä, joten minut luokiteltiin "halvaksi naiseksi".
Vaikka en niiden kanssa mitään tehnyt edes.
Noh, minua tönittiin, haukuttiin ja koulumatkoilla kimppuuni käytiin.
Kateus oli syy kiusaamiseen, koska kävin viikonloppuisin töissä isäni firmassa ja minulla oli varaa esim uusiin vaatteisiin, ulkonäköni oli ihan hyvä, koska useat pojat olivat aina kiinnostuneita minusta.
Ammattikouluun päästessäni piti se lopettaa muutaman viikon jälkeen, en kestänyt kiusaamista, enkä saanut yhtään ystävää....
Kotona äitikään ei oikein jaksanut kuunnella murheitani, kun oli niin väsynyt työpäivän päätyttyä
Sitä seurasi traagiset tapahtumat elämässäni,
en tiedä miten joku tuon ikäinen voi edes kokea noin paljon pahaa,
mitä ei aiheuttanut tavallaan itse, vaan muut tekivät sen.
3-vuoden psykiatrikäynnit helpottivat tuskaa, vaikka nainen jonka kanssa jutteli
ihmetteli kun en ole riistänyt itseltäni henkeä, ja jaksoin silti usein nauraa ja hymyillä.
Tänä päivänä olen parikymppinen,
töissä käyvä nainen.
Minulla on ihana mies ja olen juuri mennyt naimsiin.
Olen isäni yrityksessä töissä neljättä vuotta. Vihaan sitä paikkaa vaikka muuten työtäni rakastankin.
Se paikka on jättänyt suuren aukon sydämeeni,
ja se kasvaa päivittäin.
Sain taas taistella siitä yhteisestä päivästä kerran vuodessa....
Yritän ostaa vanhemmilleni koko ajan jotain matkoja, kylpylälomia tms,
jotta he tekisivät edes kerran vuodessa yhdessä jotakin.
Itse ei saisi sitä aikaiseksi.
Äidilleni ostan yleensä kukat minä,
sillä ei isä ehdi mihinkään kukkakauppaan pahemmin...
Muuten maailman ihanimmat vanhemmat, mutta tekee tuskaa
katsoa vierestä tuota rääkkiä töissä.
Äiti itkee, isä huutaa ja minä katson kyynel silmin sitä touhua.
Toivon, että he vielä joku päivä tajuaisivat, että mikä elämässä on tärkeintä.
Olen vain yrittänyt puhua ja puhua, mutta aivan kuin kuurolle puhuisi.
Minä riudun vanhempieni mukana.
Masennus ja ahdistuneisuushäiriö tulee piinaamaan päivittäin lopun elämääni.
Onneksi positiivinen ajattelutapa välillä auttaa.
Rakastan perhettäni yli kaiken.
Jos heillä on paha olla,
niin on minullakin...
Vastaukset 2
Vanhimmat
Monesti yrittäjän on ainakin alussa tehdä töitä koko valveilla olo, mutta vaikuttaa että vanhempienne yrityksessä ei ole siitä kysymys. Taloudellisesti olisi varaa ottaa löysemminkin. Monelle yrittäminen on koko elämä tai elämäntapa: se on elämäntarkoitus, leipä, harrastus ja kaikki. Onn myös hekilöitä, joille jatkuva työ ja puuhastelu on pako kohdata oma itsensä ja muu todellisuus. Heitä suorastaan pelotttaa jo ajatus olla muuten kuin siinä työnsä pyörteessä. Isänne taitaa kuulua tähän porukkaan.
Sinun kannattaa hoitaa kuntoon oma elämäsi ja käsitellä tuo vanhempien "hylkääminen" ja ne ikävät asiat joita on sattunut vuosien varrella. Tuskin voit mitenkään pysäyttää isääsi tai vanhepia ymmärtämään muita arvoja. Heidän on se itse ymmärrettävä. Monesti elämä, kohtalo itse sanon Jumala pysäyttää menon ja oravanpyörän. Saattaa tulla yllättävä konkurssi, sairaus. Säästät energiaa jos lakkaat itse muuttamasta vanhempien suhtautumista. Jos asiaa on kipeä vierestä katsoa niin kannattaisko etsiä muualta työpaikkaa.
Rakkaus on se paras voima millä voit heitä auttaa.
Yhdyn edelliseen vastaukseen.
Hanki oma elämä. Et voi muuttaa toisia vain itseäsi.
Vaikka miten tuskallista olisi ja tunnesiteet vahvoja, et voi
elää vanhempiasi holhoten.