ahdistus ilman syytä?

Olen aikoinaan kärsinyt todella voimakkaasta ahdistuksesta pitkään. Pidemmän sairaallassaolon jälkeen päädyin psykoterapiaan, jonka aikana kävin erityisesti lävitse sitä ahdistuksen tunnetta. Ja lopulta paranin ahdistuksesta kokonaan enkä ole ahdistuksesta enää joutunut kärsimään. Joten kyllä tuosta voi parantua.

Minulla oli sama juttu, että kärsin selittämättömästä ahdistuksesta. Ihan suoranaisesti minulle ei koskaan oikein selvinnyt ahdistuksen syy. Jäin kuitenkin vauvana aika pahasti yksin eräässä vaiheessa ja tuossa saattaa olla jotain perää mistä ahdistus syntyi, koska selittämättömän ahdistuksen takaa kumpusi ikävän tunne voimakkaana. Lisäksi kärsin myös lapsena pahasta koti-ikävästä.

Tilanne meni jotenkin sillei, että saatoin nopeasti varsinkin yksin ollessani ahdistua hyvin voimakkaasti. Niin voimakkaasti, että kirjaimellisesti pakenin sitä välillä jonnekkin vain ulos yömyöhällä. Toki ahdistus oli jatkuvaa, mutta erityisen voimakkaana se esiintyi aina silloin tällöin. Jos sitten sain sanottua siitä pahasta olosta jollekin läheiselle ihmiselle sillä hetkellä, saattoi ahdistus purkautua voimakkaaksi itkuksi ja ahdistus helpotti tilapäisesti hyvinkin paljon, kunnes sitten taas sama toistui tuntien tai päivän kenties päivien päästä. Ongelmana oli vain se, että sitä ahdistusta ja siten itkua riitti ja sitä tuntui riittävän loputtomiin jo pelkästään siellä sairaalassa, jossa vasta opin ilmaisemaan sitä ahdistusta tai ikävää, joka oli ahdistuksen takana. Lisäksi minulla ei silloin ollut läheisiä ihmisiä kovinkaan paljon, koska vain harva oli niin läheinen, että sillei pystyi ilmaisemaan tuota ikävän tunnetta, joka ei kohdistunut mihinkään tiettyyn ihmiseen edes. Toisen piti myös pystyä ottamaan nuo tunteet oikealla tavalla vastaan. Ja esim. vanhemmat väsyivät tuohon heti alkuunsa. Myös jos näytin väärälle ihmiselle noita tunteita, niin se aiheutti minulle valtavaa häpeää ja siten teki vain enemmän tuhoa kuin hyötyä. Ja tietenkin siellä psykoterapiahetkellä ei juuri koskaan tuo ahdistus mennyt noin voimakkaaksi, että sitä olisi voinut ilmaista itkulla. Näin jatkui pari vuotta. Lopulta tilanne muuttui niin, että lähes joka päivä puoliltapäivin aloin itkemään itsekseni ilman mitään sen ihmeempää syytä. Tätä jatkui joitain kuukausia ja lopulta, kun itku loppui myös ahdistus oli poissa.