Osaan oman tekstini käytännössä lähes ulkoa. Sitä on tullut luettua niin paljon, etteivät ns. surullisiksi kohdiksi tarkoitetut kohdat enää juurikaan silmiä kostuta, kun ne on myötäelänyt jo niin tuhat kertaa tekstiä muokatessaan.
Tuntuu siltä, että omaa tekstiä on mahdotonta lukea enää niin, että voisi kokea tekstin aikaansaamia tunteita samalla tavalla kuin jos lukisi tekstiä ensimmäistä kertaa. Onko muilla kokemusta tästä?
Kuinka hyvin te olette onnistuneet välittämään tunteet oikein? Jos olette antaneet tekstin luettavaksi jollekin koelukijalle, onko hän kertonut tunteneensa tietyissä kohdissa kuten toivoitte, vaikka itse tunnette sokeutuneenne omalle tekstille? Vai eikö tarkoittamanne tunnekokemus ole välittynytkään lukijalle ollenkaan yrityksestä huolimatta?
Tämä asia alkoi vaivaamaan, kun luin äsken tosi hienon Cunninghamin romaanin, jossa päähenkilöiden tunteet tulivat niin iholle ja omakohtaisiksi.
Haluaisin itsekin saada lukijan samaistumaan ja tuntemaan voimakkaita tunteita, mutta kun omalle tekstille on niin sokea!
Tuntuu siltä, että omaa tekstiä on mahdotonta lukea enää niin, että voisi kokea tekstin aikaansaamia tunteita samalla tavalla kuin jos lukisi tekstiä ensimmäistä kertaa. Onko muilla kokemusta tästä?
Kuinka hyvin te olette onnistuneet välittämään tunteet oikein? Jos olette antaneet tekstin luettavaksi jollekin koelukijalle, onko hän kertonut tunteneensa tietyissä kohdissa kuten toivoitte, vaikka itse tunnette sokeutuneenne omalle tekstille? Vai eikö tarkoittamanne tunnekokemus ole välittynytkään lukijalle ollenkaan yrityksestä huolimatta?
Tämä asia alkoi vaivaamaan, kun luin äsken tosi hienon Cunninghamin romaanin, jossa päähenkilöiden tunteet tulivat niin iholle ja omakohtaisiksi.
Haluaisin itsekin saada lukijan samaistumaan ja tuntemaan voimakkaita tunteita, mutta kun omalle tekstille on niin sokea!
Vastaukset 4
Vanhimmat
Tunteiden välittäminen on kirjallisuuden tärkein tehtävä, joten kysymyksesi ovat harvinaisen hyvät. Omasta tekstistä liikuttuminen on mielestäni huono merkki, koska se tarkoittaa, ettei tekstiin ole riittävää välimatkaa.
Kyllä minä liikutun omasta tekstistäni, mutta en prosessin ollessa kesken. Ekan kerran liikutun ensimmäisellä kirjoituskerralla, jos silloin ei tunne mitään niin teksti ei vain ole tarpeeksi hyvää. Sitten tulee se vääntövaihe jolloin tekstiä raakataan kylmästi ja laskelmoivasti eikä silloin ole tunteet pinnassa, tietenkään. Vuosien jälkeenkin tunnen silti liikutusta samoissa kohdissa tekstiäni, siitä tietää että ne toimivat ja lukijaa johdatellaan taitavasti mielenliikutusta kohti.
Miten niin muka huono merkki? Eikö liikuttuminen omasta tekstistä kerro vahvasta eläytymiskyvystä? Pitäisikö olla aivan tunteeton, jos esim jonkun lapsi kuolee tarinassa? Tai syttyy sota. Tai jotain. Juu ei tunnu missään!
Kysymys oli kai tarkoitettu mulle? Lukijan liikuttuminen ei synny kerrotusta aiheesta, vaan taitavasta kuvauksesta.
Syy epäluuloon omaa liikuttumista kohtaan on se, että olen kai lukenut liian monta juttua, jossa kirjoittaja on ollut tunteella mukana, mutta lukijalle teksti on ollut pikemminkin vaivaannuttavaa ja tahattoman koomista. Sellaisista teksteistä on vaikea antaa kohteliaasti palautettakaan, koska ei voi olla varma onko kyseessä omaelämäkerta tai jotenkin muuten herkkä aihe.
Siis mieluummin vähemmän tunnetta, enemmän taitoa.