Mietin erästä seikkaa.
Kun populaarimusiikissa nyt ovat nuo rummut rasitteena ja ilmaisun typistäjänä, samaten kuin parin rakenneyksilön poplaulubiisin rakenne - ja tämä asia ei selvästikään muutu - niin millä tavalla muiden musiikin elementtien pitää sopeutua näihin diktaattoreihin?
Rumpukomppi kuuluu kevyeen musiikkiin. Se on neljään menevä tasainen isku, joka on vielä erikseen korostettu 1-3 iskuilla. Tämän tasaisen rytmipuolen melodinen ja harmoninen anti on olematon. Se on olemassa vain siksi, että ihmisen jalka alkaisi vipattamaan yksinkertaisen tuudittavan tahdin mukana. Mutta eikö silloin melodisen elämän pidä olla aika suoraviivaista? Eikö soinnuillekin pueta eräänlainen pakkopaita, että ne eivät saa vaihtua muulloin kuin iskuilla, vahvoilla tahdinosilla?
Kyllä näin ikävä kyllä tapahtuu. Populaarimusiikin melodiikka nojaa täydellisesti rumpubiittiin. Soinnuissa sama juttu. Balladikappaleet eivät yleensä ole poikkeus, koska niissä käytetään leimallista populaarimusiikin tunnusmerkistöä, jonka nopeatempoisemmat iskubiisit ovat määritelleet. Balladeissa kuitenkin voisi olla toisin! En tiedä miksi niin ei ole, eikö populaarimusiikin tekijöillä ole lahjoja luoda erilaisia balladeja, jotka lähtisivät vähän liitämään rajojen ulkopuolelle? Pitää myös muistaa, että monessa balladissa on myös rummut.
Entä säkeistörakenteet? On ilmiselvää, että ne rajoittavat säveltämistä mahdottoman paljon. Jokainen poppari joka työskentelee täysin lauluformaatin rajoissa, ei voi väittää olevansa niin vapaa kuin taivaan lintu, mitä käytännössä jokainen vaikka romantiikan säveltäjä on ollut. Ei toki täydellisesti kai kukaan koskaan, mutta ylivoimaisen vähän populaarimusiikin säveltäjät. Kun sävelmän sisältö on rajattu muutamaan muotoyksikköön (ja usein nykyään vielä täysin viihteelliseen ulosantiin ja tyyliin!), jäljelle jäävä "luovuus" ja sen mahdollisuus ovat erittäin vähäiset. Luovuutta popissa voi toteuttaa, kuten joku Egotrippi on tehnyt, mutta suureksi musiikiksi tämmöisestä ei milloinkaan ole.
Sitten jos katsomme vielä viimeiseksi soivan äänimassan korkeuksia: on bassoa, baritonia, tenoria, alttoa, sopraanoa, eikö vain? Klassisessa musiikissa (jota itse pidän parhaana) on kirjoitettu mielekästä sisältöä kaikille näille. Basson osuus on säädelty niin, että haetaan voimakkaita tehoja välillä "syvämmälle" puskevasta, välillä "pinnemmalla" toimivasta bassoäänestä. Populaarimusiikin kitarasoinnuissa puolestaan on jo erikseen matalat äänet, mutta sitten on erikseen basso, jonka tehtävä nähdäkseni on toimia lähinnä rumpujen kanssa kommunikoivana "lisäbassona". En oikein aina ymmärrä tämän elementin mukana oloa, mutta onneksi on olemassa myös hyviä basisteja, jotka tekevät perustelut selviksi. Joka tapauksessa, päällimmäiseksi jää taas se, että bassolinjankin on toimittava rumpubiitin ja säkeistöjen ja kertosäkeiden ahtaissa raameissa! A.) Rummut antavat säestyksellisen pohjan, johon basso alistuu.B.) Saahan basisti muovailla luovasti toiseen säkeistöön erilaisen bassokuvion jos tahtoo - mutta kun kitarasoinnut ovat kuitenkin samat, hänen valinnanvapautensa on vähäinen, ja sama toistuu sitten siinä kertosäkeistössä.
Kun populaarimusiikissa nyt ovat nuo rummut rasitteena ja ilmaisun typistäjänä, samaten kuin parin rakenneyksilön poplaulubiisin rakenne - ja tämä asia ei selvästikään muutu - niin millä tavalla muiden musiikin elementtien pitää sopeutua näihin diktaattoreihin?
Rumpukomppi kuuluu kevyeen musiikkiin. Se on neljään menevä tasainen isku, joka on vielä erikseen korostettu 1-3 iskuilla. Tämän tasaisen rytmipuolen melodinen ja harmoninen anti on olematon. Se on olemassa vain siksi, että ihmisen jalka alkaisi vipattamaan yksinkertaisen tuudittavan tahdin mukana. Mutta eikö silloin melodisen elämän pidä olla aika suoraviivaista? Eikö soinnuillekin pueta eräänlainen pakkopaita, että ne eivät saa vaihtua muulloin kuin iskuilla, vahvoilla tahdinosilla?
Kyllä näin ikävä kyllä tapahtuu. Populaarimusiikin melodiikka nojaa täydellisesti rumpubiittiin. Soinnuissa sama juttu. Balladikappaleet eivät yleensä ole poikkeus, koska niissä käytetään leimallista populaarimusiikin tunnusmerkistöä, jonka nopeatempoisemmat iskubiisit ovat määritelleet. Balladeissa kuitenkin voisi olla toisin! En tiedä miksi niin ei ole, eikö populaarimusiikin tekijöillä ole lahjoja luoda erilaisia balladeja, jotka lähtisivät vähän liitämään rajojen ulkopuolelle? Pitää myös muistaa, että monessa balladissa on myös rummut.
Entä säkeistörakenteet? On ilmiselvää, että ne rajoittavat säveltämistä mahdottoman paljon. Jokainen poppari joka työskentelee täysin lauluformaatin rajoissa, ei voi väittää olevansa niin vapaa kuin taivaan lintu, mitä käytännössä jokainen vaikka romantiikan säveltäjä on ollut. Ei toki täydellisesti kai kukaan koskaan, mutta ylivoimaisen vähän populaarimusiikin säveltäjät. Kun sävelmän sisältö on rajattu muutamaan muotoyksikköön (ja usein nykyään vielä täysin viihteelliseen ulosantiin ja tyyliin!), jäljelle jäävä "luovuus" ja sen mahdollisuus ovat erittäin vähäiset. Luovuutta popissa voi toteuttaa, kuten joku Egotrippi on tehnyt, mutta suureksi musiikiksi tämmöisestä ei milloinkaan ole.
Sitten jos katsomme vielä viimeiseksi soivan äänimassan korkeuksia: on bassoa, baritonia, tenoria, alttoa, sopraanoa, eikö vain? Klassisessa musiikissa (jota itse pidän parhaana) on kirjoitettu mielekästä sisältöä kaikille näille. Basson osuus on säädelty niin, että haetaan voimakkaita tehoja välillä "syvämmälle" puskevasta, välillä "pinnemmalla" toimivasta bassoäänestä. Populaarimusiikin kitarasoinnuissa puolestaan on jo erikseen matalat äänet, mutta sitten on erikseen basso, jonka tehtävä nähdäkseni on toimia lähinnä rumpujen kanssa kommunikoivana "lisäbassona". En oikein aina ymmärrä tämän elementin mukana oloa, mutta onneksi on olemassa myös hyviä basisteja, jotka tekevät perustelut selviksi. Joka tapauksessa, päällimmäiseksi jää taas se, että bassolinjankin on toimittava rumpubiitin ja säkeistöjen ja kertosäkeiden ahtaissa raameissa! A.) Rummut antavat säestyksellisen pohjan, johon basso alistuu.B.) Saahan basisti muovailla luovasti toiseen säkeistöön erilaisen bassokuvion jos tahtoo - mutta kun kitarasoinnut ovat kuitenkin samat, hänen valinnanvapautensa on vähäinen, ja sama toistuu sitten siinä kertosäkeistössä.
Vastaukset 4
Vanhimmat
DHOMMI = SALMENHAARA. Välillä se esittää ``hölmöä`` amatööriä. Ristiretkeläinen paskalla asialla, makuasialla.
Makuasiasta puhuvat ne, jotka puolustelevat omaa primitiivistä mieltymystään, tässä tapauksessa musiikin saralla.
On helpompaa olla ottamatta itseään niskasta ja luukuttaa poppia päivät läpeensä.
Se ei kuitenkaan oikeuta valheisiin tai joukkomanipulaatioyrityksiin: musiikki on myös makuasia mutta ei kokonaan ja jokaisella on oikeus päättää omasta suhtautumisestaan kehittymiseen. Asioita ei pidä myöskään sotkea: musiikista saatava "fiilis" on ehdottomasta makuasia, vaikka musiikin laadulliset kriteerit eivät sitä millään muotoa edes voisi olla. Silloin kun puhumme "fiiliksestä" emme puhu musiikin laatukriteereistä. Yksinkertaista, mutta joillekin ilmeisen haasteellista ymmärtää.
Dhommi ilmoitti pitävänsä tauon, mutta päättikin jatkaa ripulointia lykkäämällä palstalle oikein ison ääripintaa sekä sysyystasoa luotaavan pakkomiellepaskan. Dhommin epävakaista mielenliikkeistä ei ota Erkkikään selvää.
Viitannet tuohon aloitukseen, tuo edellinen kun ei ole hänen tekosiaan. Tiedoksi, jälleen kerran.