vauva pilaa suhteen.

Niinhän se ikävä kyllä tekee, monessa vahvassakin suhteessa. Tuntuu, ettei oikeasti olla otettu huomioon sitä, että vauvan tulo muuttaa suhteessa kaiken, aivan kaiken, ja väsymys ja sen oman ajan puute tuo omat rasitteensa suhteeseen. Lähipiirissä muutamia tilanteita seuranneena on käynyt juuri näin.

On myös tilanteita, että äiti ei vauvan tulon jälkeen ota miestään huomioon enää ollenkaan, vain vauva on äidille tärkein ja miehen olemassaolon muistaa lähinnä silloin, kun hän jättää jotain tekemättä, ja tästä muistetaan sitten kyllä myös huomauttaa. Miehet kokevat monesti jäävänsä kokonaan vauvan varjoon. Äitien pitäisi muistaa huomioida myös miehensä muutenkin kuin nalkuttamalla tekemättä jääneistä töistä.

Meillä ainakin meni niin, että avovaimosta tuli aivan kauhea pirttihirmu. Kaikki oli minun syytäni. Hän ei yksinkertaisesti kestänyt sitä väsymystä ja stressiä vaan purki kaiken minuun.

Lapsen hoitoon osallistuin aivan yhtälailla, jos vauva yöllä heräsi ja olin aivan yhtä väsynyt. Minä menin sitten aamulla 2 tunnin unien jälkeen töihin ja hän jäi kotiin. Kun tulin töistä pitkän päivän jälkeen hän lähes aina tyrkkäsi lapsen jo ovensuussa syliini valitusten ja työohjeiden (tiskaaminen, imurointi yms.) kera. Itse lähti kauppoihin, ystäviä tapaamaan ja harrastuksiin.

Jaksoin 1,5 vuotta, erottiin ja muutin pois. Nyt eletään sitten näin. Seuraavalla kerralla katson kyllä tarkasti, ettei naisessa ole samoja piirteitä.

Ihmisistähän se riippuu miten käy. Omassa lähipiirissä ei ole eronneita lasten takia eikä omastakaan mielestä parisuhde ole heikentynyt vaikka olenkin pienen vauvan isä. Vapaa-aikaa on vähemmän, ei voi paneskella sillonkun haluaa jne. Jostain täytyy tinkiä, mutta kyllä ne vauvat siitä kasvaa ja kehittyy. Ja aika menee kuin siivillä.
Jos ei halua sellaseen elämänmuutoksen, että ei ole valmis luopumaan mistään nini parempi jättää ne muksut tekemättä.

No eihän se nyt aina tietenkään noin mene.... Me oltiin yhdessä melkein 8vuotta kun vauva syntyi ja paljon myös vastoinkäymisiä mahtui tuohon aikaan ennen lasta. Toki kun vauva syntyy alkuaika menee kun sumussa väsymyksen ja uuteen elämään totuttelun takia MUTTA jos suhde on vakaalla pohjalla niin kyllähän tuo myös vahvistaa entisestään suhdetta!
Nyt lapsi on 1v7kk ja suhde mieheen on ehdottomasti parempi kun ennen, nykyään kun osaa eri tavalla arvostaakin sitä kahdenkeskistä laatuaikaa. Mutta kyllähän molempien pitää panostaa myös siihen suhteeseen lapsesta huolimatta! ;)

Nainen jää vähitellen lähes huomaamatta yksin lasten kanssa. Mies jatkaa omaa elämäänsä.

ero tulee yleensä, jos on tullakseen.Jos mies on lapsen halunnut,tuskin eroavat.Jos taas nainen on painostanut miestä lapsen tekoon,tulee ero myöhemmin.

On väärin ja kamalaa ajatella että vauva PILAISI suhteen jos on kummatkin toivoneet lasta on myös tiedettävä että suhde muuttuu. Vauva muuttaa suhteen: ei olla enää vain me kaksi ja meidän tarpeet ja halut_vauva menee niiden edelle ja tulee yövalvomiset, sairastelut ja huolta mutta myös iloa.
Äitinä ja naisena voin sanoa että kyllä kummatkin vanhemmat muuttuu, on väsymystä ja huonoja päiviä myös lapsen isällä. Uusi ihminen tuo vastuuta ja sen monesti taloudellisesti perheen mies joutunee hoitamaan kun pienen lapsen kanssa on äiti kotona. Huonoja ja väsyttäviä päiviä on jokaisella pitkässä parisuhteessa ilman lapsiakin . mutta jos haet parisuhteelta vauvan syntymän jälkeen ja pikkulapsiaikana edelleen intohimoa,seksiä,yhteistä kiireetöntä yhdessäoloa ja yhteisiä harrastuksia ja matkustelua niin voin todeta että ero tulee sellaisessa vauvaperheessä ennenpitkään.

Eli vauvaperheen parisuhde kestää jos osaatte tyytyä tavalliseen kotielämään ja rutiinimaisiin kotitöihin. Mutta sekä mies ja nainen tarvitsee viikottain hetken omaa aikaa ja joskus kun pääsee kaksin johonkin hetkeksi niin sehän on luksusta.. Vauvat on pieniä vain hetken, voisi ajatella pikemminkin että huono suhde pilaa vauvan.

ei kannata kakaroita hankkia.Sen jälkeen vaimo vaan makaa sohvalla miettien raskauskilojaan syöden suklaata.Kohta siellä sohvalla makaakin valas joka ei tee kodin eteen mitään vaan kaikki jää miehen harteille.Seksistä nyt ei kannata edes puhuakkaan.

Kyllä se lapsen aiheuttama muutos on suuri ja suhdetta pitää hoitaa. Asioista juttelu on tosi tärkeätä ja se että molemmat tiedostaa oman jaksamisensa. Miehet osallistuvat nykyään paljon kotitöihin mutta täytyy ottaa huomioon se että he käyvät myös töissä joten asioissa on tärkeätä löytää tasapaino.

Kyllä pilaa.

Itse yritin yli vuoden lasta miehen kanssa ja menimme tutkimuksiin miksei tärppää. Hoidot käytiin läpi ja todettiin, että emme voi saada lapsia.

Nykyään olen vain tyytyväinen, tuntuu että mitä ihmettä edes ajattelin silloin kun jätimme ehkäisyn pois? Tai mitä mies ajatteli? Ei minusta olisi äidiksi ollutkaan. Sitä paitsi suhde on vaan parantunut ajan myötä, kun ei ole lapsia ja tietää ettei ole tulossakaan.

Lasten myötä näkee hyvin selkeästi, millainen suhde kestää vauvavaiheen ja myöhemmin lapsivaiheen. Helppoa vauva-aika ei aina ole, mutta hyvään suhteeseen se tuo oman ihanan lisänsä. Itselläni oli pari pitempää suhdetta ennen nykyistä perhettä. Mikään niistä suhteista ei olisi kestänyt vauva-tai lapsiajan arkea. Perheaika vaatii paljon joustavuutta, kunnioitusta ja hyvää kommunikointia parin välille. Jos sitä ei ole, arki saattaa käydä raskaaksi.

Ei vauva pilaa suhdetta vaan aikuinen,joka käyttäytyy väärin.
Ei pitäisi syyllistää viatonta lasta jos ei osata elää oikein.

itse erosin 13 v sitten ,2 lasta ,mutta kyllä seksi loppui ensimmäisen lapsen saantiin ja loput saattaa arvatakin.Noh onneksi Pattajan matka edessä kohtapuolin.

Se kuule riippuu niin suhteesta meneekö se pilalle kun lapsi tulee maailmaan?
Sen lapsen tulo voi pilata, mutta ei itse lapsi - viatonta vauvaa ei saa koskaan syyttää mistään.

Kyllähän sen parisuhteen mönkään menon voi lapsen syyksikin laittaa. Kyllä se vaan niin on, että kun ei heittäydytä pelkiks iskäks ja äipäks, vaan ollaan edelleen mies ja nainen, ei suhde muutu miksikään. Naiset, antakaa miehillenne myös aikaa ja tehän ette ole korvaamattomia lapsen hoitajia. Antakaa mummien ja pappojen olla hoitamassa ja näin saatte yhteistä aikaa. Jakakaa kotitöitä ym. Ja onhan se kumma, jos ei yhtä lasta jaksa hoitaa, ei helevetti ole tuollanen todellista. meillä on kolme jo aikuista lasta ja ollaan edelleen kimpassa, vaikka oltiin väsyneitä ym välillä. parisuhdetta on hoidettu, ettei lasten lähtö kotoa ottanut koville, kuten jotkut sitäkin valittavat.Nyt ollaan taas kahdestaan, kuten alussakin ja lystiä on.Riitoja ja kahnauksia olisi tullut silloinkin, jos lapsia ei olisi ollut, vain muista syistä... Olkaa onnellisia, kun lapsia saatte, mutta älkää vääntäkö niitä putkeen, että jää aikaa itselle ja toisillenne. Näillä eväin on rennosti mennyt 21v.

Meillä ainakin vauvan tulo pilasi suhteen. Ja koko elämän. Tein elämäni suurimman virhearvion kuvitellessani että minusta on äidiksi. En ole missään muussa asiassa koskaan kokenut itseäni niin huonoksi kuin tässä...niin ikävää myöntää mutta totta!

Ei lapsi mitään pilaa vaan ne venhemmat jotka eivät osaa hoitaa sitä parisuhdetta ja vaikka lapai syntyy niin sitä seksiäkin pitää olla että se parisuhde pysyy kassa niin hyvä tulee.

Sanoisin, että eivät lapset missään nimessä pilaa parisuhdetta, mutta parisuhde joutuu lasten tuoman elämän myötä koetukselle, sillä
- et ehkä saa nukuttua vuosikausiin kunnon yöunia, saatat olla kroonisesti väsynyt
- lapset saattavat sairastaa paljon, mikä tuo monenlaista huolta (voi olla myös monenlaisia pitkäaikaissaurauksia, jotka eivät parane koskaan)
- sosiaalinen turvaverkko on olematon ja ette voi ottaa ns. yhteistä perisuhdeaikaa
- rahahuolet voivat lisääntyä, mikä kiristää hermoja
- kotitöiden määrä lisääntyy
- arki täyttyy lastenhoidosta ja puoliso jää "taka-alalle"

Lapset pakottaa vanhempia kasvamaan ihmisinä. Jos vanhemmat ei siihen pysty niin lapset ja parisuhde siitä kärsii.

Lapsi muuttaa paljon elämässä. Se rajoittaa menemisiä ym. On ihan erilaista, kun ei ole lapsia. Sunei tarvitse huomioida kun itsesi ja kumppanisi. Lapsi vaatii paljon enemmän huomiota, aikaa ja olet vastuussa lapsen hyvinvoinnista ja lapsi on paljon riippuvaisempi sinusta kuin kumppani.

Harvoin etukäteen osaa kuvitella millaista lapsen kanssa todella on ja varautua siihen. Kumppanin kanssa saatetaan keskustella kasvatusasioista, kotitöiden, lapsenhoidon ym. jakamisesta, mutta kun se lapsi oikeasti tulee maailmaan niin se onkin toinen juttu. Helpommin sanottu kuin tehty. Joillakin kaikki sujuu ehkä kuin tanssi, mutta toisilla pariskunnilla tulee riitaa monista asioista. Vauvan vaipan vaihdosta alkaen. Ja voi olla, että molemmat vanhemmat ei oikein osaa luopua tietyistä asioistaan/joustaa.

Sitä tulee myös ehkä tiuskittua helposti, kun on väsynyt (lapsi valvottaa toisia enemmän, toisia vähemmän). Omaa aikaa ei enää yhtäkkiä juuri ole eikä yhteistä aikaa. Parisuhteen hoito jää väkisinkin vähemmälle (ja kaikilla ei ole niitä mummeja ja pappoja, jotka hoitavat lapsia). Varsinkin äiti voi keskittyä vaan lapseen.


En usko, että vain heikolla pohjalla olevissa suhteissa lapsi aiheuttaa koettelemuksia.

Meillä lapsi ei ole pilannut suhdetta, mutta on aikoja, että paremminkin olisi voinut mennä.

Itsekin varmasti olen tehnyt virheitä, mutta omasta mielestäni ainakin asioita olisi helpottanut, jos mies olisi enemmän huomoinut minua ja ollut lapsen kanssa. Mies kyllä osallistui kotitöihin ja teki pitkää työpäivää, että mitään järjettömiä en mielestäni voinut vaatia enkä vaatinutkaan.

- Olisin toivonut miehen vähentävän alkoholin käyttöä.
- Antavan minulle enemmän omaa aikaa ilman lasta
- Antanut minun nukkua, kerran sain nukkua parin tunnin päikkärit toisessa huoneessa, kun mies katsoi lasta (neuvolan terveydenhoitajan ehdotus), harvat oli ne kerrat kun mies heräsi yöllä nukuttamaan lasta. Kadehdin kun yksi isä lähti äidilleen yhdeksi yöksi lasten kanssa, että vaimo sai nukkua. Meillä ehdottomasti eniten rasitti suhdetta väsymykseni. Tissistäkään en olisi saanut vierottaa, kun vauva itki yöllä (kun tuppas tissin suuhun lakkasi) ja se häiritsi miestäni...

Ehkä toinen vaan ei osannut asettua toisen tilanteeseen eikä ymmärtänyt kuinka väsynyt todella olin. Koska ei ite varmaan koskaan ole ollut niin väsynyt.

Suhde muuttaa vauvan tulon jälkeen muotoaan, muttei vauva ole mikään pilaaja. Sen pilaamisen tekee kyllä ne kaksi aikuista ihan itse jos jotain pilattavissa on.

Minulla on 4 lasta ja suhde voi hyvin. Lapset kasvaneet jo koululaisiksi ja siltikin tässä mennään samalla kokoonpanolla mitä tulee meidän perheen aikuisiin.

Lapset on elämänsuola, ja kun tekee lapsia niin on osattava asettaa lapsen tarpeet omiensa edelle. Näin lapsi on huomattavan paljon tyytyväisempi eikä koidu negatiiviseksi ongelmalapseksi joka syö vanhempiaan mennen tullen.

Jos et ole valmis vanhemmuuteen, niin turha rykiä kun jaskat on housussa. Se ettei tämmöisiä oman kasvun haasteita pidä kaataa lapsen niskaan, hän on se viaton osapuoli ja sinä aikuinen olit se kuka sänkyyn meni.

"Kaksoseni" ovat muokanneet uraihmisestä nöyrän hiihtelijän. Tähän ei ehkä muut olisi pystyneet. Liitto pysyi kasassa, kun molemmilla muisti pätki sopivasti.

Ei vauva mitään pilaa, vanhemmuus ja vastuunkanto riippuu niin ihmisestä! Itse olen tullut 22-vuotiaana äidiksi, mieheni on saman ikäinen. Mies oli meillä se, joka ehdottomasti halusi lapsia ja ennen 30-vuotispäiväänsä. Vauva ottikin sitten varaslähdön ja ehkäisystä huolimatta päätti meille tulla. Sittemmin on meille tullut vielä kaksi vauvaa lisää, nuorin on 3-vuotias ja enää ei lapsia meille tule (ellemme pimahda). Meillä ei ole suhde pilaantunut, muuttunut toki ja paljon. Meillä ei ole turvaverkkoa, lapsemme eivät ole esimerkiksi olleet yökylässä kertaakaan. Tässä syitä:
-Olemme molemmat hyviä käsittelemään stressiä
-Halusimme molemmat lapsia
-Otamme arjen rennosti
-Läheisyys on meille tärkeää
-Ulkoilemme ja rentoudumme perheen kanssa yhdessä
-Meillä on miehen kanssa edelleen sama huumorintaju ja olemme sopineet alusta saakka hyvin yhteen
-Olemme olleet ikäämme nähden "vanhoja sieluja", eli jotenkin vanhempia kuin useimmat ikäisemme
-Saimme lapset niin nuorina, ettei "oma elämä" (=rahan tuhlailu ravintoloissa, matkustelu, omat työkaverit jne.) ollut ehtinyt kunnolla muodostua. Lapset ovat luonnollisena osana tulleet mukaan harrastuksiin, matkoille, ravintolaan...
Olemme olleet 15 vuotta yhdessä ja toivottavasti olemme loppuelämämme. Lapset ovat ihania :)

Meillä parisuhde on jonkinlaisessa kriisissä. En haluaisi erota, koska rakastan miestäni edelleen vaikka aina en ole ihan 100 % varma siitä. Enkä ole varma rakastaako puolisoni minua. Ei ole sanonut sitä aikoihin minulle, vastaa kyllä niin minäkin sinua kun aina harvemmin ja harvemmin itsekin sen sanon. Enkä lapsenkaan takia halua erota. En halua, että lapsi näkee isäänsä tai äitiänsä vain joka toinen viikko tai viikonloppu. Ja että vanhemmat asuu eri osoitteissa. Haluaisin pelastaa suhteemme jotenkin, en vaan tiedä miten. Avioliittohan pitäisi kestää loppuelämän.

Meillä on liian vähän aikaa yhdessä. Ja omaa aikaa. Riitelemme usein tai ehkä riidat ovat nyt vähentyneet, mutta vain siksi, että välttelemme niitä. Jos joku asia harmittaa, purraan vaan huulta ja ollaan sanomatta toiselle mitään. Ettei tarvitsisi taas riidellä, eikä loukattaisi toisiamme. Lukuisat loukkaukset on jääneet kummittelemaan takaraivoon, vaikka anteeksi on pyydetty. Kaikkia loukkauksia ei vaan pysty unohtamaan, jos ne satuttaa liian paljon. Ja jos jää epäilys, että ajatteleeko toinen kuitenkin niin vaikka sanoi, ettei tarkoittanut. Ja jos sanoo samaa taas toisen riidan yhteydessä.

Yritän olla nalkuttamatta, tiuskimatta, moittimatta, tehdä enemmän kotitöitä. En pyydä omaa aikaa. Yritän koko ajan. Mutta tuntuu, että mikään ei riitä. Toinen väittää, että minä olen se joka vaatii toiselta liikaa ja toinen ei osaa tehdä mitään oikein. Ja jos koko ajan yrität ja annat asioiden olla, luovut asioista, että ei tule sanomista niin se nakertaa suhdetta koko ajan. Ehkä riitoja ei ole vuoteen, mutta joku päivä se kaikki voi purkautua. Tai rakkaus hiipua, kun toinen alkaa ottaan enemmän ja enemmän aivoon. Tai olet väseempi päivä päivältä.

Vaikka luulee tuntevansa toisen, toisesta voi paljastua yllättäviä piirteitä. Tai toinen voi muuttua. Ei voi millään tietää etukäteen millaista lapsen kanssa on ja millainen äiti/isä toinen on, kun ei siitä ole mitään kokemusta.

Lasta en kadu koskaan, lapsi on elämässäni ihaninta ja hän on syytön kaikkeen eikä ole pilannut mitään. Mutta toista lasta en silti halua. En halua taas käydä läpi niitä samoja asioita. Ja ongelmat varmasti tuplaantuntuisi.

Itse taas kyllä ymmärrän, että näin voi käydä.

Kun parisuhteessa on kaksi aikuista niin ei välttämättä tule riitoja esim. kotitöistä. Ei meillä ainakaan tullut. Sitä jaksoi ja ehti hyvin työpäivän jälkeen tai viikonloppuna siivota. Oli helppo tehdä suursiivous, keväällä, syksyllä jne, laitella pihaa kuntoon jne. Oli aikaa ja itsekseen tai toisen kanssa homma sujuu. Mutta sitten kun siihen tulee pieni ihminen joka vaatii sun huomioos... Et voi sanoa, että ootapa siinä kun mä pesen noi ikkunat, imuroin, teen pihahommia. Toinen tarvii ruokaa, vaipan vaihtoo, syliä, huomiota. Kiskoo imurin varresta jne. Pelkk, teen ruokaa. Pelkkä astianpesukoneen tyhjentäminen ei ole enää niin yksinkertaista kun ennen.

Jos halusi lähteä kavereiden kanssa juhliin, tai shoppaileen, kampaajalle tai asioille niin sen kun lähti. Lapsen kanssa pitää järkkäillä, toisen pitää hoitaa lasta jne.

Ihan kaikkeen ei voi varautua ja kaikesta sopia ennen lapsen syntymää. Ja ehkä jotain juttuja pitää itsestäänselvyytenä eikä ole edes hoksannut, että toinen voikin omata ihan eri mielipiteen asiasta.

Meillä vauva pilasi parisuhteen, valitettavasti. Vauvan tulo muutti parisuhteen lastenhoitosuhteeksi. Ero ei kuitenkaan ole vaihtoehto kummankaan mielestä. Kaipaan läheisyyttä ja hellyyttä. Vaimolle riittää vauva. Vonkaamalla saan noin kerran kuussa jotain, mutta se ei minulle riitä. Niin ja se vauva on nyt 2v.

Meillä kävi suoraan sanottuna vahinko. Elin aika huonoa elämää nuorena ja päädyin todella väärään sänkyyn humalassa. Kännissä kuka tahansa on puoleensavetävä. Olin nuori, opiskelin joten kuten ja pahasti luisumassa alkoholistiksi. Mies oli vanhempi entinen rikollinen ja joi paljon, vaikkei ollut riippuvainen. Sitten huomasin olevani raskaana. Lopetin juomisen ja polttamisen. Näin jäljestä päin ajateltuna, se polttamisen lopettaminen oli vaikeampaa. Näin nelisen vuotta sen jälkeen unta tupakoinnista. Kerroin miehelle asiasta ja sulateltuaan pari kuukautta asiaa, hän tuli käymään. Hän kävi aina toisinaan ja teimme juttuja yhdessä. Esittelin lastentarvikkeita, tein ruokaa meille ja katseltiin elokuvia yhdessä. Erään elokuvan jälkeen suutelimme ja päädyimme makuuhuoneeseen. Sen jälkeen emme olleet erossa, vaan hän oli lähes joka päivä luonani ja muutti luokseni ollessani kuudennella kuulla. Ennen synnytystä mies meni istumaan tuomiota vanhasta rikoksesta, joka oli tapahtunut kolmisen vuotta aiemmin. Vankilassa hän tuli uskoon. Vapauduttuaan aloitimme yhteisen elämän perheenä kolmestaan.

Siinäpä pöhkö tarinamme kokonaisuudessaan ennen lapsen syntymää.
Sitten mietittynä suhteemme kulmakivet.

1 Usko. Minäkin olen nykyään uskossa ja on hienoa, että voimme luottaa johdatukseen.
2 Rakkaus. Kun ne tunteet heräsivät raskausaikana, ei niille ole loppua näkynyt. Nykyään kun olemme olleet yhdessä jo 17 vuotta tunnen paljon syvemmin, kuin silloin.
3 Lapset. Lapset yhdistävät, koska molemmat rakastamme heitä paljon. Heidän kanssaan oleminen, tekeminen ja heistä puhuminen tuo meitä lähemmäksi toisiamme.
4 Anoppi. En ole ollut yhteydessä omaan perheeseeni aikoihin, ja anopista on tullut todella läheinen minulle. Häneltä voi kysyä neuvoa ja jutella muuten vaan. Hän auttaa arjessa ja minä autan häntä vuorostani.
5 Yhteinen aika. Lasten mentyä nukkumaan katselemme sohvalla ohjelmia. Ja käperryn hänen kainaloonsa. Aamulla herään aikaisin ja toisinaan mies tekee minulle seuraa suihkuun...

Lasten syntymän myötä elämämme on muuttunut. Vastoinkäymisiäkin on ollut. Jotenkin koen että kaiken se vauva-aikojen väsymisien jälkeen suhteemme on parempi ja seesteisempi kuin ennen.

Lapsentulo edellyttää omien halujen ja toiveiden laittamista hetkeksi syrjään ja siihen kuuluu myös parisuhde jossainmäärin. Moni ei tätä tajua tai kestä, että lapsi menee ja sen pitääkin mennä ykköseksi. Paremmat edellytykset on suhteella selvitä jos tajuaa tämän jo ennen lastenhankintaa..

Meillä menee kyllä huonommin kuin silloin kun meillä ei ollut lasta. Vaikea varmaksi sanoa, että menisikö meillä edelleen hyvin, jos ei oltas lasta hommattu. Lapsi on kyllä paras asia suhteessamme ja en sitä koskaan kadu.
Silloin kuin meitä oli vaan kaksi pystyimme tekemään mitä tykkäsimme. Itse kävin esim. salilla 3 krt viikko, jumpassa tai lenkillä ym. Nyt en pääse lainkaan salille, lenkille pääsen kun otan lapsen mukaan.

Pääsin myös shoppailemaan koska halusin,esim. töiden jälkeen (nyt haen heti töiden jälkeen lapsen). Kampaajalle koska vaan jne. Kotitöistäkään ei koskaan riidelty ja ne oli helppo tehdäkin, kun ei samalla tarvinnut kaitsea lasta. Nyt pitää tehdä enemmän niitä kompromisseja ja kummankin vähän luopua jostain. Mutta jos toinen ei tajua sitä ja haluaa elää niin kuin ennen lasta niin väkisinkin ollaan törmäyskurssilla. Ennen riideltiin raha-asioista, mutta nyt vaikka rahasta on tiukempaa niin siitä ei niin riidellä vaan eniten lastenhoidosta ja kotitöistä. Mä haluaisin jotenkin saada tän homman toimiin, mutta miehen mielestä ei ole mitään ongelmaa. Tai minä olen se ongelma. En haluaisi erota, mutta jos toinen ei suostu keskustelemaan, eikä näe mitään vikaa itsessään niin minkäs teet? Voin muuttaa vain itseäni.

Yhteistä aikaakaan ei juuri ole.

Totta se on, sillä onhan se 20-vuoden "kakku", mieti sitä.... ihan vapaasti omalle ja toisen kohdalle.

Kuinka paljon voi vauvan nimissä toiselta "vaatia jotain turhaa" Sekun on se oma elää joka silloin elämättä jää. Etenkään mieshän ei ole koskaan valmis täyteen isyyteen vaan syyttää vapauden viemisestä lapsensa äitiä. niin syntyy tunteella ja taidolla oikein pitkä ja vittumainen parisuhde, jonka kärsimykset kyllä kostetaan ennen pitkää takaisin.

Tossa blogissa oli toivoa ja linkki hyvään artikkeliin http://thebernardandbianca.blogspot.fi/2014/03/pienten-lasten-vanhemmille.html

Ei ole väliä onko ollut suhteessa 2 vuotta, vai 12 vuotta. Sitä ei vaan voi tajuta kuinka paljon uusi ihminen, viaton, ja aikuisesta riippuvainen pieni ihminen voi suhdetta ja koko elämää muuttaa. Itse en tajunnut, lapsellamme oli syntyessä sairaus, ja mieheni, jonka olin tuntenut yli 14 vuotta, ei ollut mielestäni tukena lapsen sairaudessa, hän ei mennyt lukkoon, vaan enemminkin oli välinpitämätön.. En tiedä onko sanontaa, kriiseissä toisen oppii tuntemaan parhaiten? Vaikka luulet että tunnet toisen läpikotaisin, niin et oikeasti tunne.. Mitä vaan voi käydä.. Ja jotkut tekevät lapsia, koska ajattelevat lapsen "parantavan" suhdetta, kun menee huonosti.. Onnea vain heille

Alku on opettelua ja kasvamista siihen, että lapsi tuli ja jotain muuttui. Ei enää ole niin paljon aikaa kahdestaan, eikä extemporee elämänmenoon. Lapsien kanssa on omat kuvionsa ja siihen vaan pitää kasvaa.

Meilläkin alku oli hankalaa, kun mies ei osannut asettua äidin väsymykseen. Nyt on jo alkanut tajuta, että asiat muuttuu ja väsyminen aiheuttaa ongelmia. Joten kumppanin apu on tarpeen. Ei kritisointi vaan apu nimenomaan.

Kyllä suhdetta voi kehittää. :)