Niin haikea olo.. Kello on vaikka jo mitä, olen silti hereillä ajatusteni kanssa ja kuuntelen Snow patrolin chasing cars biisiä repeatilla.....sopii jotenkin tähän tunnelmaan.
Ihan kivakin viettää yksin iltaa ja tietää, että kaverit ovat turvallisesti puhelinsoiton päässä. Näitä omia ajatuksia tässä kai yritän kasata johonkin järkevään muotoon...Haikeus ja rauhattomuus ehkä päällimmäisinä tunteina tykyttää sydämessä...
Olen miettinyt viimeaikoina paljon viimeistä kymmentä vuotta, mitä kaikkea elämässäni tuona aikana olen kokenut ja mitä on jäänyt kokematta..Elämä 20-vuotiaasta 30-vuotiaaksi alkaa olla taputeltu...
Paljon on ihmisiä tullut tuona aikana kohdattua. Niin monen kanssa ystävystyin, vietettiin hauskoja iltoja, puhuttiin elämästä, siitä mitä meistä tulee isona. Puhuttiin miehistä, ihastuttiin, rakastuttiin, erottiin ja itkettiin. Noustiin uudelleen siiville ja huomattiin ettei elämä yhteen kaatuneeseen suhteeseen kaadu.
Joihinkin ihmisiin luotin ja murskasin sydämeni, loukkasin tunteeni. Niin monien kanssa vietettiin hauskoja iltoja, biletettiin, juotiin, saunottiin ja naurettiin. Käytiin sunnuntaipäivällä krapulalounaalla tai makoiltiin vain sängyssä ja siliteltiin toistemme hiuksia. Keksittiin vertauskuvia elämästä. Analysoitiin ja mietittiin mitä miehet lähettämillään viesteillä tarkoittivat. Pelattiin kaveriporukalla pelejä, tehtiin mökkireissuja joissa osa ihmisistä ei edes päässyt ulos mökistä. Juostiin alasti talon ympäri ja rukoiltiin että kaveri paranisi vakavasta sairaudesta. Huomattiin ettei juominen ollut koskaan ollut oma juttu ja keskityttiin vain treenaamiseen.
Opiskeltiin ja valmistuttiin. Lounastettiin ja kahviteltiin yliopistolla, väsäiltiin graduja ja purettiin graduahdistusta kukin vuorollaan itkien ja nauraen. Tehtiin pitkää päivää työssä ja samalla opiskellen. Oltiin stressissä kesätöistä, oltiin stressissä siitä ollaanko lukemassa itselle sopivaa alaa. Oltiin stressissä miehistä ja ystävistä. Oltiin stressissä elämästä ja oltiin onnelisia kun saatiin tutkinnot kukin vuoronperään valmiiksi. Saatiin töitä ja rahaa...
Joidenkin ihmisten kanssa olin ylimpiä ystäviä 20-vuotiaana, sitten sitä kai vain kasvettiin erilleen eikä enää kuultu. Joidenkin ihmisten kanssa taas taival on kestänyt melkein kymmenen vuotta. On tullut erimielisyyksiä, mutta niistä on selvitty, kun taas joidenkin kanssa erimielisyydet ovat olleet tienhaara, jossa on sanottu hyvästit ja toivotettu hyvää jatkoa.
Voi sitä tunneskaalaa mitä näihin vuosiin on mahtunut. Osa unelmista on tullut toteutettua helposti, osa hampaat irvessä ja osa niistä asioista joita kuvitteli saavansa ei ole koskaan saanut.
Monen kanssa myös muisteltiin paljon lapsuutta ja huomattiin, että niin monella on lapsuudessa jotain joka vaikuttaa negatiivisesti omaan toimintaan ja fiiliksiin. Niin moni kaverini on saanut apua terapiasta, saanut lapsuutensa möröt käsiteltyä ja on saanut haavansa sidottua. Yksi ystäväni päätti päivänsä heti ollessamme 20. Kumpa hän olisi vain jaksanut odottaa ja hakenut apua. Niin moni asia on helpompaa ja selkeämpää kun 30-vuotta lähestyy.
Nyt ihmiset vuoronperään vähitellen saavat lapsia, ostavat omia koteja, menevät naimisiin. Osa ei enää perhekiireiltään ennätä pitää yhteyttä, osa taas roikkuu entisissä kiinni eikä meinaa päästä eteenpäin elämässä. Osa etsii edelleen onneaan, omaa rakastaan.
Niin monta rakasta ihmistä olen saanut ympärilleni, heistä olen kiitollinen. Kumpa saisin pitää heidät matkakumppaneinani niin kauan kuin elämässäni sivuja riittää. Kumpa olisin heille tärkeä. Olen löytänyt elämälleni suunnan ja tavoitteet. Silti oma mörköni, tyytymättömyys omaan kauneuteen ei ota laantuakseen. Tulenko olemaan kaveriporukassamme se leikelty ja naamasta kiristelty kuminaama, joillaisille kaikissa lehdissä naureskellaan. Sitä en voi tietää, tahdon vain veistää tästä veistoksesta sellaisen että voin hengittää rauhassa katsoessani itseäni. Rauhattomuuteni syy on kai tyytymättömyys itseeni. Ja tyytymättömyys on vielä toteutumattomien unelmieni tiellä. Asiolla on tapana järjestyä. Kun katson taaksani, niin moni murhe on ollut turha, monet asiat ovat vain vaatineet kovaa työtä.
Sellainen oli minun elämäni 20-vuotiaasta 30-vuotiaaksi. Jotenkin selkeytti omia ajatuksia saada kirjoittaa...ja alan nyt ymmärtää mistä tuntemani haikeus kumpuaa...
Ihan kivakin viettää yksin iltaa ja tietää, että kaverit ovat turvallisesti puhelinsoiton päässä. Näitä omia ajatuksia tässä kai yritän kasata johonkin järkevään muotoon...Haikeus ja rauhattomuus ehkä päällimmäisinä tunteina tykyttää sydämessä...
Olen miettinyt viimeaikoina paljon viimeistä kymmentä vuotta, mitä kaikkea elämässäni tuona aikana olen kokenut ja mitä on jäänyt kokematta..Elämä 20-vuotiaasta 30-vuotiaaksi alkaa olla taputeltu...
Paljon on ihmisiä tullut tuona aikana kohdattua. Niin monen kanssa ystävystyin, vietettiin hauskoja iltoja, puhuttiin elämästä, siitä mitä meistä tulee isona. Puhuttiin miehistä, ihastuttiin, rakastuttiin, erottiin ja itkettiin. Noustiin uudelleen siiville ja huomattiin ettei elämä yhteen kaatuneeseen suhteeseen kaadu.
Joihinkin ihmisiin luotin ja murskasin sydämeni, loukkasin tunteeni. Niin monien kanssa vietettiin hauskoja iltoja, biletettiin, juotiin, saunottiin ja naurettiin. Käytiin sunnuntaipäivällä krapulalounaalla tai makoiltiin vain sängyssä ja siliteltiin toistemme hiuksia. Keksittiin vertauskuvia elämästä. Analysoitiin ja mietittiin mitä miehet lähettämillään viesteillä tarkoittivat. Pelattiin kaveriporukalla pelejä, tehtiin mökkireissuja joissa osa ihmisistä ei edes päässyt ulos mökistä. Juostiin alasti talon ympäri ja rukoiltiin että kaveri paranisi vakavasta sairaudesta. Huomattiin ettei juominen ollut koskaan ollut oma juttu ja keskityttiin vain treenaamiseen.
Opiskeltiin ja valmistuttiin. Lounastettiin ja kahviteltiin yliopistolla, väsäiltiin graduja ja purettiin graduahdistusta kukin vuorollaan itkien ja nauraen. Tehtiin pitkää päivää työssä ja samalla opiskellen. Oltiin stressissä kesätöistä, oltiin stressissä siitä ollaanko lukemassa itselle sopivaa alaa. Oltiin stressissä miehistä ja ystävistä. Oltiin stressissä elämästä ja oltiin onnelisia kun saatiin tutkinnot kukin vuoronperään valmiiksi. Saatiin töitä ja rahaa...
Joidenkin ihmisten kanssa olin ylimpiä ystäviä 20-vuotiaana, sitten sitä kai vain kasvettiin erilleen eikä enää kuultu. Joidenkin ihmisten kanssa taas taival on kestänyt melkein kymmenen vuotta. On tullut erimielisyyksiä, mutta niistä on selvitty, kun taas joidenkin kanssa erimielisyydet ovat olleet tienhaara, jossa on sanottu hyvästit ja toivotettu hyvää jatkoa.
Voi sitä tunneskaalaa mitä näihin vuosiin on mahtunut. Osa unelmista on tullut toteutettua helposti, osa hampaat irvessä ja osa niistä asioista joita kuvitteli saavansa ei ole koskaan saanut.
Monen kanssa myös muisteltiin paljon lapsuutta ja huomattiin, että niin monella on lapsuudessa jotain joka vaikuttaa negatiivisesti omaan toimintaan ja fiiliksiin. Niin moni kaverini on saanut apua terapiasta, saanut lapsuutensa möröt käsiteltyä ja on saanut haavansa sidottua. Yksi ystäväni päätti päivänsä heti ollessamme 20. Kumpa hän olisi vain jaksanut odottaa ja hakenut apua. Niin moni asia on helpompaa ja selkeämpää kun 30-vuotta lähestyy.
Nyt ihmiset vuoronperään vähitellen saavat lapsia, ostavat omia koteja, menevät naimisiin. Osa ei enää perhekiireiltään ennätä pitää yhteyttä, osa taas roikkuu entisissä kiinni eikä meinaa päästä eteenpäin elämässä. Osa etsii edelleen onneaan, omaa rakastaan.
Niin monta rakasta ihmistä olen saanut ympärilleni, heistä olen kiitollinen. Kumpa saisin pitää heidät matkakumppaneinani niin kauan kuin elämässäni sivuja riittää. Kumpa olisin heille tärkeä. Olen löytänyt elämälleni suunnan ja tavoitteet. Silti oma mörköni, tyytymättömyys omaan kauneuteen ei ota laantuakseen. Tulenko olemaan kaveriporukassamme se leikelty ja naamasta kiristelty kuminaama, joillaisille kaikissa lehdissä naureskellaan. Sitä en voi tietää, tahdon vain veistää tästä veistoksesta sellaisen että voin hengittää rauhassa katsoessani itseäni. Rauhattomuuteni syy on kai tyytymättömyys itseeni. Ja tyytymättömyys on vielä toteutumattomien unelmieni tiellä. Asiolla on tapana järjestyä. Kun katson taaksani, niin moni murhe on ollut turha, monet asiat ovat vain vaatineet kovaa työtä.
Sellainen oli minun elämäni 20-vuotiaasta 30-vuotiaaksi. Jotenkin selkeytti omia ajatuksia saada kirjoittaa...ja alan nyt ymmärtää mistä tuntemani haikeus kumpuaa...
Vastaukset 1
Vanhimmat
Älä nyt.. rauhaa tahdon nyt. Punkku virtaa vasten sielun ja limaklavojen pintaa. :)