On aika kertoa ongelmastani, jonka vuoksi olen ollut viimeiset pari viikkoa erittäin huolissani tulevaisuudestani ja sisäisestä rauhastani.
Sain ovelleni poliisit ja lääkärit ihan yhtäkkiä yllättäen pari viikkoa sitten ihan perusteetta ja järkytyin kun minua vietiinkin sairaalaan psykiatriseen arviointiin, ikäänkuin olisin ollut pidätettynä. Asia kuitenkin selvisi väärinkäsitykseksi, koska äitini oli soittanut terapeutilleni olleensa huolissaan asioistani.
Ja minä en tiennyt mitään!
Kaikki lähti vaan edellisen päivän riidasta puhelimessa. Seuraavana päivänä sitten joku oli laittanut lähetteen minusta minun tietämättäni. Oli tosi nöyryyttävää ja tapaus sai minut miettimään asioitani ja halusin kirjoittaa tänne muutenkin historiastani mikä on homman nimi.
Hyvin nuorena kaverina minulla oli paniikkioireita ja niiden takia menin psykologille. Kerroin itsestäni ja oireistani siellä ja nuorehko psykologi kirjoitti kaiken vihkoonsa. Todellisuudentajuni oli aina ollut selkeä mutta jännitin koulussa ja minulla oli ahdistusta ja välillä suoraan sanoen paniikkia.
Muutamassa viikossa sain diagnoosi paranoidinen skitsofrenia.
Noh, minkä sille mahdoin, hullujen paperit tuli ja sillä siisti. Sitten palaveri minun ja vanhempien sekä lekurin kanssa ja neuroleptit apteekista.
Kappas vaan kun alkoi olo pahenemaan. Lääkkeet (Peratsin) saivat oloni lamaantumaan ikäänkuin katsoisin lasikuvun läpi maailmaa ja sopiva kuvaus tähän oli depersonalisaatio tila.
Minulle sitten sanottiin näiden oireiden kuuluvat skitsofreniaan ja siitä koko helvetti vasta alkoikin.
Kun aiemmin vielä liikuin enemmän ihmisten ilmoilla käyden koulua jne. niin nyt makasin vuoteessani ajatukset tahmeina ja sylki lähes suusta valuen. Olo oli niin huono välillä että en kehdannut mennä ihmisten ilmoille. Olo iski aina välillä päälle, joskus meni puoli viikkoa joskus viikko, joskus peräkkäisinä päivinä. Koko elämäni meni yhtäkkiä ihan pirstaleiksi koska pelkäsin tuota tilaa enkä tiennyt itsekään mikä sen aiheutti mutta muistan sanoneeni tuolloin n.15 vuotta sitten psykologilleni että jotain tapahtui kun aloin ottaa lääkkeitä. Sain vastaukseksi että "ne eivät johdu lääkkeistä ".
Elämä muuttui siitä lähtien n. 3 vuodeksi. Olin silti aina mieleltäni pirteä ja innostunut harrastamaan kaikenlaista mm. urheilua, kirjoitin paljon mutta aina taustalla oli lääkkeiden aiheuttama väsymys ja sitten nämä lamaannuttavat tilat jotka hävisi aina nukkumalla. Monesti en saanut untakaan ja olo oli suoraan sanoen järkyttävä.
Vanhempani sanoivat aina että "silmät seisoo sulla päässä".
Ja minä se vaan söin lääkkeitä.
Lääkärit vaihtuivat ja psykologit , toimistokin vaihtui välillä. Kerran eräs lääkäri sanoi näitä sivuvaikutus epäilyjäni harhoiksi. Sanoinpa mitä tahansa niin aina kaikki pantiin sairauden piikkiin.
Olin siitä huolimatta koko ajan normaali muuten. Kukaan sanonut minun olevan kaveripiiristäni sairas eikä tiennyt koko asiasta koska salasin sen.
En potenut vainoharhoja, enkä nähnyt näkyjä, en kuullut ääniä enkä kuvitellut mitään mitä nyt psykoottinen voisi olettaa kuvittelevan.
En elänyt omissa maailmoissani vaan yritin viettää samanlaista elämää mitä ennenkin. Silti potilastietoihini väritettiin kaikki päin puuta.
Esim. kun yritin kuvailla tätä depersonalisaatio tilaa siten että katse tuntuu kuin katsoisi lasikuvun läpi ( kuten monet sen kuvaa ) ja että olo tuntuu kuin olisi robotti tms. niin potilastietoihini kirjattiin "näkee salamoita seinillä ... "
Kun kerroin että mulla soi joskus musiikki päässä niin " potilas kuulee ääniä". Jotenkin mokasin aiemmin kun piti sanoa että AJATTELEN musiikin päässäni.
Kun jännittyneenä ja vähän "lukossa" yrität kertoa olostasi niin kaikki ymmärretäänkin väärin ja yhtäkkiä oletkin mömmöjä täynnä ja paranoidinen!
Menin vapaahtoisesti sairaalaan ja siellä lopetettiin lääkitys.
1-2kk olin ja kumma kyllä..... oireet loppuivat kuin seinään.
JATKUU:
Sain ovelleni poliisit ja lääkärit ihan yhtäkkiä yllättäen pari viikkoa sitten ihan perusteetta ja järkytyin kun minua vietiinkin sairaalaan psykiatriseen arviointiin, ikäänkuin olisin ollut pidätettynä. Asia kuitenkin selvisi väärinkäsitykseksi, koska äitini oli soittanut terapeutilleni olleensa huolissaan asioistani.
Ja minä en tiennyt mitään!
Kaikki lähti vaan edellisen päivän riidasta puhelimessa. Seuraavana päivänä sitten joku oli laittanut lähetteen minusta minun tietämättäni. Oli tosi nöyryyttävää ja tapaus sai minut miettimään asioitani ja halusin kirjoittaa tänne muutenkin historiastani mikä on homman nimi.
Hyvin nuorena kaverina minulla oli paniikkioireita ja niiden takia menin psykologille. Kerroin itsestäni ja oireistani siellä ja nuorehko psykologi kirjoitti kaiken vihkoonsa. Todellisuudentajuni oli aina ollut selkeä mutta jännitin koulussa ja minulla oli ahdistusta ja välillä suoraan sanoen paniikkia.
Muutamassa viikossa sain diagnoosi paranoidinen skitsofrenia.
Noh, minkä sille mahdoin, hullujen paperit tuli ja sillä siisti. Sitten palaveri minun ja vanhempien sekä lekurin kanssa ja neuroleptit apteekista.
Kappas vaan kun alkoi olo pahenemaan. Lääkkeet (Peratsin) saivat oloni lamaantumaan ikäänkuin katsoisin lasikuvun läpi maailmaa ja sopiva kuvaus tähän oli depersonalisaatio tila.
Minulle sitten sanottiin näiden oireiden kuuluvat skitsofreniaan ja siitä koko helvetti vasta alkoikin.
Kun aiemmin vielä liikuin enemmän ihmisten ilmoilla käyden koulua jne. niin nyt makasin vuoteessani ajatukset tahmeina ja sylki lähes suusta valuen. Olo oli niin huono välillä että en kehdannut mennä ihmisten ilmoille. Olo iski aina välillä päälle, joskus meni puoli viikkoa joskus viikko, joskus peräkkäisinä päivinä. Koko elämäni meni yhtäkkiä ihan pirstaleiksi koska pelkäsin tuota tilaa enkä tiennyt itsekään mikä sen aiheutti mutta muistan sanoneeni tuolloin n.15 vuotta sitten psykologilleni että jotain tapahtui kun aloin ottaa lääkkeitä. Sain vastaukseksi että "ne eivät johdu lääkkeistä ".
Elämä muuttui siitä lähtien n. 3 vuodeksi. Olin silti aina mieleltäni pirteä ja innostunut harrastamaan kaikenlaista mm. urheilua, kirjoitin paljon mutta aina taustalla oli lääkkeiden aiheuttama väsymys ja sitten nämä lamaannuttavat tilat jotka hävisi aina nukkumalla. Monesti en saanut untakaan ja olo oli suoraan sanoen järkyttävä.
Vanhempani sanoivat aina että "silmät seisoo sulla päässä".
Ja minä se vaan söin lääkkeitä.
Lääkärit vaihtuivat ja psykologit , toimistokin vaihtui välillä. Kerran eräs lääkäri sanoi näitä sivuvaikutus epäilyjäni harhoiksi. Sanoinpa mitä tahansa niin aina kaikki pantiin sairauden piikkiin.
Olin siitä huolimatta koko ajan normaali muuten. Kukaan sanonut minun olevan kaveripiiristäni sairas eikä tiennyt koko asiasta koska salasin sen.
En potenut vainoharhoja, enkä nähnyt näkyjä, en kuullut ääniä enkä kuvitellut mitään mitä nyt psykoottinen voisi olettaa kuvittelevan.
En elänyt omissa maailmoissani vaan yritin viettää samanlaista elämää mitä ennenkin. Silti potilastietoihini väritettiin kaikki päin puuta.
Esim. kun yritin kuvailla tätä depersonalisaatio tilaa siten että katse tuntuu kuin katsoisi lasikuvun läpi ( kuten monet sen kuvaa ) ja että olo tuntuu kuin olisi robotti tms. niin potilastietoihini kirjattiin "näkee salamoita seinillä ... "
Kun kerroin että mulla soi joskus musiikki päässä niin " potilas kuulee ääniä". Jotenkin mokasin aiemmin kun piti sanoa että AJATTELEN musiikin päässäni.
Kun jännittyneenä ja vähän "lukossa" yrität kertoa olostasi niin kaikki ymmärretäänkin väärin ja yhtäkkiä oletkin mömmöjä täynnä ja paranoidinen!
Menin vapaahtoisesti sairaalaan ja siellä lopetettiin lääkitys.
1-2kk olin ja kumma kyllä..... oireet loppuivat kuin seinään.
JATKUU:
Vastaukset 6
Vanhimmat
En jännittänyt, panikoinut, eikä mitään tietoa enää "tiloista". Elämäni hymyili ja kotiuduin!
Tiesin että olin ollut oikeassa ja koko ajan toki taustalla piili jännitys eli epäily siitä mitä jos tilat tuleekin takaisin ja että jos olinkin väärässä ? No aikaa on kulunut vuodesta 1996 tähän päivään ja ei mitään oireita !
Diagnoosi oli ja pysyi, jatkoin avohoidon piirissä, sain kuntoutustukea, opiskelin ja sain ammatin. Minun oli helppo olla tuella koska diagnoosini takia ei tarvinnut mennä edes töihin jos ei halunnutkaan.
Vapaa-aika siis riitti ja nyt ollaan aikuisten kirjoissa edelleen samalla tuella ja yhtään lääkettä en ole syönyt tuon ajan jälkeen VUOSIIN ja olen elönyt normaalia elämää tosin ilman työtä ja normaalit ongelmat kuten talous toki ovat häirinneet mutta asiani ovat muuten kunnossa ja minulla on harrastuksia, perhettä jne. Sellaista.
Hullun paperit eivät kuitenkaan täysin koskaan unohtuneet ajan kanssa vaan ikäväkseni vanhempieni kanssa tuli välillä sanaharkkaa siitä olenko terve vai sairas ja itsellenihän se oli raskasta. Äitini epäilykset saivat aikaan välillä sanaharkkaa ja johtivat riitoihin. Kun normaalia on että äidit riitelevät tytärtensä kanssa niin minun riitani menivät aina diagnoosin piikkiin hänenosaltaan.
Se johti sitten siihen että kun olin perheineni harkitsemassa muuttamista niin äitini oli eri mieltä taloustilanteemme vuoksi, eli hänen tapanaan oli pitää oma pintansa ja olla välillä määräilevä. Niinpä äitini soitti terapeutilleni ja kertoi hieman minusta ja tilanteestani että hoidan asiani väärin ja tarkoitushan oli vain saada tietoa eikä suinkaan poliiseja kotiovelleni, mutta joku käsitti asiat väärin ja jouduin suostumaan ihan turhaan psykiatriseen arviointiin jossa viimein päätin sanoa miten asiani oikeasti ovat.
kerroin kaikesta sinne että käyn turhaan jne. joka oli kuulema myös huomattukin ajansaatossa. Silti hain lääkkeet koska ne oli ehto tuen saamiselle.
Turhaa hälytystä pahoiteltiin ja seuraavaksi olen menossa palaveriin jossa aion sanoa asiat suoraan miten ne ovat olleet.
Kaiken tämän historian kokeneena tuntuu ahdistavalta jatkaa tällä lailla että pienikin soitto saa poliisit ovelleni ja hyvä ettei olla pistämässä jo lääkettä pakaraan. aivan järkyttävää kun olet yksin asiasi kanssa eikä kukaan usko.
Asia sai minut järkyttymään ja miettimään tilannettani. Sisäinen rauhani on mennyttä ja asia huolettaa kovasti.
Haluaisin lukea potilashistoriani ja kertoa asiat miten ne oikeasti ovat. Minua on jo kuultu ja asia on jotakuinkin tiedossa.
Nyt haluaisin kuulla mielipiteitä siitä, että onko mahdollista saada tuo ikävä diagnoosi muutettua tai korvattua esim. muuksi ?
Voidaanko minut arvioida uudelleen vai joudunko lopun ikäni miettimään koska seuraavaksi saan ovelleni poliisit ? Ensimmäinen kerta kun näin kävi.
Mielestäni oikea ratkaisu olisi saada diagnoosi korvattua edes paniikkihäiriöllä vaikkakin senkään oireita minulla ei edes ole. Olen siis terve ihminen terveessä ruumiissa. On vaikea sanoa tällaista kun hullujahan ei uskota, niin olet yksin asiasi kanssa. Mitä siis teen?
Jos siirtyisin työttömyyskortistoon niin tottakai talouteni kärsisi siitä, ellen saisi töitä. Lisäksi jos minulla ei olisi enää ns. hoitosuhdetta päällä, niin vastaavassa tilanteessa, jossa poliisit ja lääkärit hakisi, joutuisin pakkohoitoon.
Tuntuisihan se ikävältä kun kaikki ymmärretään väärin ja minä kärsisin.
Ainoaksi keinoksi jäisi käydä turhaan terapiassa vaikka ei ole mitään sanottavaa. Siltikin nykyinen diagnoosi on peruste pakkohoidolle joten siihen on tavallaan riski jota en aiemmin tiedostanut.
On tavallaan oltava vaan hiljaa eikä riidellä mitään kenenkään kanssa ettei tule poliisit ja valkotakkiset ovelle. tätäkö elämäni on jatkossa ?
Vai voiko asiat ottaa esille ja tehdä niille jotain, korvata vaikkapa vanhaa uudella ?
Tuntuu aika ahdistavalle tulevaisuus vai murehdinko turhaan?
Onko olemassa psykiatria jonka kanssa voisin nämä asiat tutkia uudelleen ja että voisin potilastietojani katsoa koska tiedän että niissä on paljon asioita jotka eivät pidä paikkaansa?
Olipa miten hyvänsä niin tilani on ollut normaali jo 90 luvun lopulta lähtien tähän päivään asti, niin sanoisin että jos joku diagnoosi pakko on tiedoissani pitää, ei sen pitäisi todellakaan olla paranoidinen skitsofrenia.
Paniikkihäiriö on ainakin ollut totista totta aiemmin, joten helpottaisi oloani kummasti jos asiani tutkittaisiin ja diagnoosi korjattaisiin.
Tosin eihän tämä suomi24 ole oikea paikka tällaiseen ja minut voidaan helposti väärinarvioida kun ei tunne jne.
Mutta ikävä tilanne tosiaan ja ahdistavaa ajatella kun on maassa asiat näin että pannaan kotiin hakemaan kun paperissa lukee sitä sun tätä.
Todella ahdistavaa. Meni vähän kotirauha ja sisäinen oma rauhani metsikköön ja olen asiasta erittäin pettynyt.
Tarkennan vielä että tarkoitus ei alunperinkään ollut soittaa minulle ketään hakemaan, vaan omainen soitti suutuspäissään minusta ja halusi saada näin keskustelua aikaan terapeutin kanssa . ... riidasta en nyt kumminkaan ala täällä selittämään tämän enempää koska on henk.koht asia ja ei mitenkään ihmeellinen. Asia käsitettiin klinikalla niin että olisin hädässä ja omainen joka ei meillä edes asu niin ei sitä ollut niin tarkoittanut ja oli asiasta pahoillaan.
Tämä tietenkin sai välit poikki minun ja hänen kanssa.
Ei minua äitinikään hulluna pidä ja ei usko itsekään diagnoosiin, mutta suosittelee terapiassa käyntejä koska olen hänen mielestään puhelimessa välillä aggressiivinen :) Ymmärrän että olen hänet huolestuttanut ja myönsikin asian, nyt ymmärrämme toisiamme mutta tehtyä mokaa ei saa enää tekemättömäksi. Minulle jäi poliisien vierailusta trauma ja sai myös miettimään elämääni että onko tässä tällä lailla järkeä olla tässä piirissä kun tällaista tapahtuu jne. :) Ymmärrätte jotenkin varmasti mitä tarkoitan.
On noloa myös kun kotini edessä seisoo poliisit ja ambulanssi... niin ei voi muuta sanoa että todella turhauttava tilanne itselle :(
kaiken piti vaan olla terapiaan liittyvää mutta ehkä oli hyvä että aloin tiedostaa mitä diagnoosi merkitsee... M1 lähete on Suomessa tosiasia ja ei sille mitään mahda jos papereissa lukee mielisairaus.
Sitten sitä mennään ja kärsitään :)
Toivottavasti sain muutkin ajattelemaan omaa tilannettaan.
minutkin diagnisoitiin skitsofreenikoks vaikka minulla ei mitään mielenterveysongelmia ollut koskaan, sitä tyrkyttivät niitä neurolepti myrkkyjä, olin typerä ja myönsin kieltäytyväni niistä vaikka ois pitänyt teeskennellä käyttävänsä, sit pari kuukautta myöhemmin ilman mitään syytä poliisit tuli taloni pihalle murtautuvat sisään, rikkoivat kalliin uuden tietokoneeni ja veivät mielisairaalaan, sit mut raiskattiin myrkkyinjektiolla vuoden kunnes sain huijattua yhden lääkärin ottavani pillerit, sit poltin muutama vuos pillerit takassa, edelleen mul on toi virhediagnoosi voimas eikä voi mitään sille, nykyään mul on oma yritys ja vaimokin ja ois se ikävä jos kytät taas tulee pilaamaan elämäni kun on niin paljon menetettävää, koko ajan elän edelleen pelossa, pitää sit vaan yrittää paeta pois maasta jotenkin koska piikitettäväksi en enää alistu se on ihmisrääkkäystä
Skitsoiksi tai bipoiksi väärin diagnosoidut pakotetaan syömään neuroleptejä. Onneks moni tajuaa ne lopettaa ja lopettamisen jälkeen kantapään kautta oppii että kannattaa valehdella ne syövänsä. Täs on vaan kauhea noidankehä kun ne jotka voivat parhaiten eivät uskalla kertoa lääkäreille/hoitajille syytä miksi heidän vointinsa on hyvä(eivät syö aivomyrkkyjä). Lääkärit sitten uskovat lääkkeiden olevan "potilaalle" absoluuttisen tärkeitä. Kukaan ei uskalla murtaa vaikenemisen ja valehtelun muuria kun sitten annetaan piikillä tai ollaan sairaalassa osastolla missä hoitaja vahtaa että pillerit niellään.
Diagnoosit on ja pysyy.. minäkin sain 3 viikon tutkimusjakson jälkeen dg bipo II. Monet portit sulkeutui elämässä ja sehän stressasi.
Kauheinta oli kuitenkin kuvailemasi neurolpetien aiheuttama olo. Sitä ei pysty sanoin selittämään millaisessa maailmassa sitä kulkee. Olen tässä, mutten kuitenkaan ole tässä. Väsymys ainainen seuralainen. Asiat unohtuu, päättelykyky häviää, kuola vain valuu suun pielestä.
Minuun iski myös sisäinen rauhattomuus ja pelko, ajatukseni muuttuivat .. noilta neuroleptikuukausilta muistan yhden ajatuksen "miksi olemme olemassa" tätä pyörittelin aamusta iltaan.
Muutaman kuukauden söin neuroleptejä ja lopetin. Vierotus oli järkyttävä kokemus, taisin saada pari psykoosiakin, mutta selvisin. Lääkkeet haen apteekista ja kerron niitä syöväni.
Mt-toimistolla käyn höpöjä juttelemassa (mietin muuten tosi tarkkaan mitä sanon, koska kaikki vääntyy sairaudeksi)
Syy miksi roikun mt-toimiston asiakkaana on kuntoutustuki ja siitä saatava raha, olen nimittäin päättänyt hankkia uuden ammatin ja tarvitsen koulutustani varten rahaa. Minulla ei olisi muutoin varaa kouluttautua.
Papereihini jää ikuinen leima dipolaarisuudesta.. olen itkenyt lukuisia öitä tämän vuoksi. Häpeän itseäni, olen pettänyt perheeni saamalla hullunpaperit.
Mt-toimistolla käyn höpöjä juttelemassa (mietin muuten tosi tarkkaan mitä sanon, koska kaikki vääntyy sairaudeksi)
(lainaus edellisestä)
Aloittajakin kertoi kuinka kertomisia vääristellään, ja niin käy AINA. Sanot mitä tahansa niin lausuntoon/raporttiin/epikriisiin on kirjoitettu jotain aivan kahelia. Aloittajalle onnittelut että elämä mallillaan...mutta varovaisuutta. Asiallinen rauhallinen selostus siitä kuinka yli 15v mennyt hyvin ilman lääkkeitä väännetään äkkiä sinne paperiin akuutiksi vakavaksi psykoosiksi. Itsellä bipo diagnoosi(ei mulla sitä ole)ja hiljaa kyl olen. Käyn kans kieli keskellä suuta mielenterveystoimistossa sillon tällön höpisemässä.