Moi! Ajattelin kirjottaa tänne vähän tuntemuksiani koskien mun oman äitini terveyttä. En tiedä onko se soveliasta tai mitenkään tarpeellista, mutta koen tärkeäksi että saisin jotain ajatuksia ja käsittelytapoja tälle henkiselle painolastille mikä mulla on ollut jo vuosien ajan.
Olen nuorehko nainen joka on jo täysikäinen ja ymmärtää elämän alamäet ja vaikeudet ja ymmärrän, että aikuisilla ihmisillä on paljon stressiä ja ongelmat on osa elämää, mutta sillon kun on mun mielestä kyse sellasesta ongelmasta jota toinen ei pysty ymmärtämään tai hyväksymään, niin sillon pitäs kyllä huolestua. Mun äitini meinaan on mun nuoruudesta asti karttanut ruokaa ihan selvästi, siirtynyt pois lihasta (kyllä syö lihaa, jos kukaan muu ei sitä nää) ja aina on sama lause ''minä söin jo töissä'' ja todellisuudessa kaikki tiedämme ettei hän ole.
Jatkuvia sairauksia, ongelmia, väsymystä, vihaisuutta, masennusta ja kaikkee noita on selvästi pinnalla ja on ollut jo vuosien ajan niin kauan kun oon vaan ymmärtänyt tätä asiaa eikä sitä todellakaan auta se, että äitini seurustelee erittäin pinnallisen miehen kanssa joka selvästi ääneen kailottaa miten äitillä on liian iso peppu tai miten äitini oli jossain kuvissa joskus hoikempi. Sairastahan tämä on siksi, koska äitini kun ei ole normaalipainon rajoillakaan vaan selvästi alipainon puolella.
Itse olen joskus miettinyt että onko kyseessä avunhuuto johonkin vai onko se vaan oikeesti seurausta siitä, kun äiti seurustelee kyseisen miehen kanssa? Tunnen itteni vaan entistä surullisemmaksi kun tiedän että en kauaa kotona asu ja en pääse edes vähää tuputtamaan niitä ruokia äitin syötäväksi vaikka tiedän että pian ne ovat vessanpöntössä kun ''tuli niin huono olo''. Ymmärrän että nuorten syömishäiriöt on raskaita, mutta kyllä musta on kaikista raskainta nähdä oma roolimalli siinä kunnossa, että ei osaa edes sanoa minkä kokoinen annos ruokailussa on hyvä, koska hänen mielestään kaikki ruoka on liikaa. Ei siis ihme, että myös meidän perheen lapset kärsii jonkinlaisista syömishäiriöistä.
Nyt kysyisin teiltä, miten te ootte käsitellyt tällaisia asioita perheessä jos teillä on ollut ja kuuluuko asiaan puuttuminen mitenkään mulle? On vaan surullista nähdä oma äiti hajoomassa päivä päivältä ja viikko viikolta tulee uusia ongelmia terveyden kanssa. Miksei kukaan muu oo huolissaan paitsi mä? Onko ihmiset nykyään vaan niin himputin pinnallisia, että niukkuus ja syömättömyys on cool?
Olen nuorehko nainen joka on jo täysikäinen ja ymmärtää elämän alamäet ja vaikeudet ja ymmärrän, että aikuisilla ihmisillä on paljon stressiä ja ongelmat on osa elämää, mutta sillon kun on mun mielestä kyse sellasesta ongelmasta jota toinen ei pysty ymmärtämään tai hyväksymään, niin sillon pitäs kyllä huolestua. Mun äitini meinaan on mun nuoruudesta asti karttanut ruokaa ihan selvästi, siirtynyt pois lihasta (kyllä syö lihaa, jos kukaan muu ei sitä nää) ja aina on sama lause ''minä söin jo töissä'' ja todellisuudessa kaikki tiedämme ettei hän ole.
Jatkuvia sairauksia, ongelmia, väsymystä, vihaisuutta, masennusta ja kaikkee noita on selvästi pinnalla ja on ollut jo vuosien ajan niin kauan kun oon vaan ymmärtänyt tätä asiaa eikä sitä todellakaan auta se, että äitini seurustelee erittäin pinnallisen miehen kanssa joka selvästi ääneen kailottaa miten äitillä on liian iso peppu tai miten äitini oli jossain kuvissa joskus hoikempi. Sairastahan tämä on siksi, koska äitini kun ei ole normaalipainon rajoillakaan vaan selvästi alipainon puolella.
Itse olen joskus miettinyt että onko kyseessä avunhuuto johonkin vai onko se vaan oikeesti seurausta siitä, kun äiti seurustelee kyseisen miehen kanssa? Tunnen itteni vaan entistä surullisemmaksi kun tiedän että en kauaa kotona asu ja en pääse edes vähää tuputtamaan niitä ruokia äitin syötäväksi vaikka tiedän että pian ne ovat vessanpöntössä kun ''tuli niin huono olo''. Ymmärrän että nuorten syömishäiriöt on raskaita, mutta kyllä musta on kaikista raskainta nähdä oma roolimalli siinä kunnossa, että ei osaa edes sanoa minkä kokoinen annos ruokailussa on hyvä, koska hänen mielestään kaikki ruoka on liikaa. Ei siis ihme, että myös meidän perheen lapset kärsii jonkinlaisista syömishäiriöistä.
Nyt kysyisin teiltä, miten te ootte käsitellyt tällaisia asioita perheessä jos teillä on ollut ja kuuluuko asiaan puuttuminen mitenkään mulle? On vaan surullista nähdä oma äiti hajoomassa päivä päivältä ja viikko viikolta tulee uusia ongelmia terveyden kanssa. Miksei kukaan muu oo huolissaan paitsi mä? Onko ihmiset nykyään vaan niin himputin pinnallisia, että niukkuus ja syömättömyys on cool?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.