En nyt ala tällä puolustelemaan aborttia, mutta halusin tehdä selväksi oman tarinani, joka sai minut katumaan, etten tehnyt aborttia.
Olimme mieheni kanssa yrittäneet saada pitkään lasta tuloksetta. Emme lähteneet mihinkään hedelmöityshoitoihin tai vastaaviin, koska ne olisivat olleet pitkiä ja raskaita prosesseja. Uskoimme vain, että meille ei lasta ole suotu.
Vihdoin sitten se ihme tapahtui ja tulin raskaaksi. 14 viikolla lääkäri kumminkin totesi, että sikiö ei vaikuta terveeltä, vaan aivorungon kehityksessä näkyi jotakin omituista. Pää näytti hassulta. Päätimme kumminkin seurata tilannetta.
Mitä pidemmälle raskaus kehittyi, sen varmemmaksi lääkärit tulivat, että lapsemme tulisi syntymään vakavasti vammaisena. Lääkäri, joka minua yleensä hoiti, ehdotti tuolloin aborttia. Loukkaannuin siitä syvästi. Kaikesta huolimatta hän olisi meidän lapsemme.
Kun synnytys alkoi tiesin jo, että kaikki ei ollut kunnossa. Lapsiveden mukana tuli verta. Äkkiä ambulanssilla sairaalaan ja leikkaussaliin. Lapsi kuoli leikkauksen aikana. En tiedä, ehtikö lapsi ulos saakka vai kuoliko jo vatsassani. Jotenkin tuo aika on minulle nykyään täysin harmaan hunnu peitossa. En tiedä, kauanko olin sairaalassa. Tunnin, kaksi, päivän vai viikkoja.
Minulla oli niin paha olo ja on edelleen. Sain lapsen, mutta menetin hänet saman tien. Syytän siitä itseäni, vaikka en olisi voinut tilanteelle tehdä yhtään mitään. Siinä vaiheessa kun supistukset alkoivat ja veri alkoi valua jalkoja pitkin kaikki tuntui pimenevän. Muistan vain seuraavaksi, kuinka ambulanssihenkilökunta antoi minulle happea. Sitten näinkin lääkärin selän kun hän käski hoitajia olla näyttämättä minulle lastani. Kuulemma voisin järkyttyä liikaa.
Tunnen suunnatonta pahaa oloa siitä, että en tehnyt aborttia silloin, kun minulla oli mahdollisuus. Pelkään, että lapsi koki tuona aikana suunnatonta kipua vatsassani ollessaan elossa, vain ja ainoastaan minun itsekkyyteni takia. Mies olisi ollut valmis aborttiin, mutta hän tiesi, miten tärkeä lapsi minulle oli. Mitä jos lapsi kärsi? Ei hän voinut huutaa vatsassa apua! "äiti, minuun koskee!" Kukaan ei ikinä ajattele sitä! Puhutaan siitä, että lapset eivät voi kertoa haluavansa elää.
Tiedän, että minulla menetys sumentaa aivotoimintaani ja siksi ajattelen näin synkästi, mutta minä kadun,etten tehnyt aborttia. Toivon todella, että pääsen tästä tunteesta yli. Nyt vain tuntuu, että minä olen tehnyt jotain kamalaa lapselle, kun hän kuoli ennen kuin sai tuntea meidät.
Olimme mieheni kanssa yrittäneet saada pitkään lasta tuloksetta. Emme lähteneet mihinkään hedelmöityshoitoihin tai vastaaviin, koska ne olisivat olleet pitkiä ja raskaita prosesseja. Uskoimme vain, että meille ei lasta ole suotu.
Vihdoin sitten se ihme tapahtui ja tulin raskaaksi. 14 viikolla lääkäri kumminkin totesi, että sikiö ei vaikuta terveeltä, vaan aivorungon kehityksessä näkyi jotakin omituista. Pää näytti hassulta. Päätimme kumminkin seurata tilannetta.
Mitä pidemmälle raskaus kehittyi, sen varmemmaksi lääkärit tulivat, että lapsemme tulisi syntymään vakavasti vammaisena. Lääkäri, joka minua yleensä hoiti, ehdotti tuolloin aborttia. Loukkaannuin siitä syvästi. Kaikesta huolimatta hän olisi meidän lapsemme.
Kun synnytys alkoi tiesin jo, että kaikki ei ollut kunnossa. Lapsiveden mukana tuli verta. Äkkiä ambulanssilla sairaalaan ja leikkaussaliin. Lapsi kuoli leikkauksen aikana. En tiedä, ehtikö lapsi ulos saakka vai kuoliko jo vatsassani. Jotenkin tuo aika on minulle nykyään täysin harmaan hunnu peitossa. En tiedä, kauanko olin sairaalassa. Tunnin, kaksi, päivän vai viikkoja.
Minulla oli niin paha olo ja on edelleen. Sain lapsen, mutta menetin hänet saman tien. Syytän siitä itseäni, vaikka en olisi voinut tilanteelle tehdä yhtään mitään. Siinä vaiheessa kun supistukset alkoivat ja veri alkoi valua jalkoja pitkin kaikki tuntui pimenevän. Muistan vain seuraavaksi, kuinka ambulanssihenkilökunta antoi minulle happea. Sitten näinkin lääkärin selän kun hän käski hoitajia olla näyttämättä minulle lastani. Kuulemma voisin järkyttyä liikaa.
Tunnen suunnatonta pahaa oloa siitä, että en tehnyt aborttia silloin, kun minulla oli mahdollisuus. Pelkään, että lapsi koki tuona aikana suunnatonta kipua vatsassani ollessaan elossa, vain ja ainoastaan minun itsekkyyteni takia. Mies olisi ollut valmis aborttiin, mutta hän tiesi, miten tärkeä lapsi minulle oli. Mitä jos lapsi kärsi? Ei hän voinut huutaa vatsassa apua! "äiti, minuun koskee!" Kukaan ei ikinä ajattele sitä! Puhutaan siitä, että lapset eivät voi kertoa haluavansa elää.
Tiedän, että minulla menetys sumentaa aivotoimintaani ja siksi ajattelen näin synkästi, mutta minä kadun,etten tehnyt aborttia. Toivon todella, että pääsen tästä tunteesta yli. Nyt vain tuntuu, että minä olen tehnyt jotain kamalaa lapselle, kun hän kuoli ennen kuin sai tuntea meidät.
Vastaukset 3
Vanhimmat
EI lapsesi kärsinyt. Hänenkin pienellä elämällä oli tarkoitus kuitenkin. uskon että lapset ovat kohdussa suojattuna kivulta jos heitä ei tökitä ulkkoa päin esim lapsi vesipunktion epäonnistuminen tms. Ainoat kivut ovat varmaankin ollut syntymän jälkeen ja sairaala on niitä varmasti lääkinnyt jos hän vielä oli elossa. Uskon että teit aivan oikein, älä syytä itseäsi. Lapsesi on varmasti vaistonnut rakkautesi kohdussa ja saanut 9kk tuntea olevansa haluttu ja rakastettu. Älä ikinä kadu tuota aikaa jonka lapsellesi tarjosit.
Lapsesi on nyt taivaassa, täysin terveenä ja tietoisena että sinä rakastit häntä vaikkein hän ollut meidän ihmisten asteikolla täydellinen.
Taivas rakastaa meidät jokaisen ehjäksi jos sen sallimme.
Sinulla ion nyt taustalla ihan toinen huoli ja ahdistus kuin tämä. Mene mielentervystoimistoon ja hae apua.
Voimia sinulle!
Ei vauvasi kauan joutunut kärsimään ja kuitenkin annoit hänelle elämän.
Olen itse menettänyt useita vauvoja raskauden ensimmäisen kolmanneksen
aikana. Aikansa sitä haikeutta ja surullista oloa kesti, sen jälkeen alkoi voittaa se, että tiesin, että hän on taivaassa, Jumalan luona. Mellä vanhemmilla ja eloon
jääneillä lapsilla matka on vielä kesken, mutta taivaaseen odotusaikana tai
pienenä lapsena otetut ovat jo perillä! Siellä ei ole kipua eikä vajavaisuutta.
Teit viisaasti, kun annoit lapsesi kasvaa ne kuukaudet, jotka hänelle oli suotu.
Aivan turhaan kannat syyllisyyttä nyt, olit viisas äiti vaikeassa tilanteessa.
Siunausta sinulle!