Tällä palstalla kirjoittelee monenlaisia "painitietäjiä". Täällä haukutaan milloin painijoita ja milloin valmentajia sekä itketään sitä että rahat menevät väärille henkilöille. Lisäksi samaa "sarnaa" kulee painikilpailuissa ja jopa omalla salilla. Mielipiteisiin on kaikilla oikeus, mutta niidenkin pitäisi perustua tosiasioihin. Miksi saamme kuunnella kaikenlaisia itseoppineita "painiguruja"? Tietysti siksi ettei menestystä (=jalometallia) ole arvokilpailuissa tullut.
Muutama tosiasia, miksi suomalaisten menestys on vähentynyt painissa. Vertaan nyky hetkeä 80-lukuun.
1. Neuvostoliitto on hajonnut ja yhden kovan painimaan tilalla toista kymmentä kovaa painimaata.
2. Suomeen on syntynyt uudenlaisia urheilulajeja, jotka vetävät harrastajia. Liikunnallisesti lahjakkaita ihmisiä on vain rajallinen määrä ja kun lajien määrä lisääntyy niin painin pariin heitä eksyy entistä vähemmän.
3. Nykyajan ihmiset ovat tottuneet saamaan kaiken nyt ja heti, joten painin kaltainen laji ei ole in. Nuoria ei kiinnosta työnteko ilman välittömästi näkyviä tuloksia.
4. Valmennuksesta on tullut ammattimaisempaa. Maailmalla myös nuorilla on hyvin koulutettuja ja ammattitaitoisia valmentajia. Kuinka monesta seurasta Suomessa löytyy vähintään III-tason valmentaja. Seuroissa se perustyö tehdään, ei leireillä. Suomalainen ammattitaitoinen valmennus ei ole sen huonompaa kuin muuallakaan, mutta sitä on vaan harvassa.
Mitä pitäisi tehdä? Lisätään valmentajakoulutusta huomattavasti, jotta joka seurassa löytyisi ammattitaitoisia valmentajia. Jos perustyötä ei osata tehdä oikein, ei menestystäkään tule. Ne vähäiset lahjakkuudet on saatava jo nuorena päivittäiseen ammattitaitoiseen valmennukseen.
Meidän pitäisi ajatella myös menestymistäkin muulla tavalla kuin mitaleina. Nyky päivänä voidaan pitää menestyvänä painijana, jos pääsee kuuden joukkoon arvokisoissa (EM, MM, OL).
Muutama tosiasia, miksi suomalaisten menestys on vähentynyt painissa. Vertaan nyky hetkeä 80-lukuun.
1. Neuvostoliitto on hajonnut ja yhden kovan painimaan tilalla toista kymmentä kovaa painimaata.
2. Suomeen on syntynyt uudenlaisia urheilulajeja, jotka vetävät harrastajia. Liikunnallisesti lahjakkaita ihmisiä on vain rajallinen määrä ja kun lajien määrä lisääntyy niin painin pariin heitä eksyy entistä vähemmän.
3. Nykyajan ihmiset ovat tottuneet saamaan kaiken nyt ja heti, joten painin kaltainen laji ei ole in. Nuoria ei kiinnosta työnteko ilman välittömästi näkyviä tuloksia.
4. Valmennuksesta on tullut ammattimaisempaa. Maailmalla myös nuorilla on hyvin koulutettuja ja ammattitaitoisia valmentajia. Kuinka monesta seurasta Suomessa löytyy vähintään III-tason valmentaja. Seuroissa se perustyö tehdään, ei leireillä. Suomalainen ammattitaitoinen valmennus ei ole sen huonompaa kuin muuallakaan, mutta sitä on vaan harvassa.
Mitä pitäisi tehdä? Lisätään valmentajakoulutusta huomattavasti, jotta joka seurassa löytyisi ammattitaitoisia valmentajia. Jos perustyötä ei osata tehdä oikein, ei menestystäkään tule. Ne vähäiset lahjakkuudet on saatava jo nuorena päivittäiseen ammattitaitoiseen valmennukseen.
Meidän pitäisi ajatella myös menestymistäkin muulla tavalla kuin mitaleina. Nyky päivänä voidaan pitää menestyvänä painijana, jos pääsee kuuden joukkoon arvokisoissa (EM, MM, OL).
Vastaukset 6
Vanhimmat
on edelleen "herra" hääpäliemi, se on tullut selväksi useiden puhelin tiedustelujen jälkeen ja kovan työn takaa saadun ip osoitteen.
Eli onnea vaa pellelle ja selkään puukottajalle
Tässä painihaamu on kirjoittanut asiallisen ja hyvin perusteluun kirjoituksen, vaikka painia seuraavana en ihan kaikkea tuosta ylläolevasta allekirjoita.
Lisäisin kuitenkin yhden seikan, nimittäin suomalaisen väestöpohjan, tämä toki vaikeuttaa urheilua yleensäkin, ei pelkkää painia. Vaikka suomalaisten ja Suomessa asuvien määrä on kasvanut, silti nuorten ja nuorten aikuisten määrä on ratkaisevasti vähentynyt suhteessa keski-ikäiseen ja vanhusväestöön.
Jos ajaitellaan, että nuoret 10-20v ovat niitä joista tulevaisuuden mestareita kasvaa, ja 20-30v ovat parhaassa kilpaurheilu iässä, niin näiden mainittujen ikäryhmien osuus suomalaisessa väestössä suhteessa vanhempaan väestöön on vähentynyt 2000-luvulla oleellisesti. Eli kärjistetysti, Suomessa ei tulevaisuudessa tarvita peruskouluja vaan jatkokoulutusmahdollisuuksia keski-ikäisille ja vanhustenhoitoa.
Urheilussa yleensäkin on edessä, ja on jo ollut havaittavaissa, harrastajamäärien laskua, johtuen väestön ikääntymisestä, ja urheilun sisälläkin harrastajamäärät on osittain jaettu uudestaan, vrt salibandy.
Monissa kovissa painimaissa väestön ikärakenne on toisenlainen, nuoria riittää, joista sitten valikoituu painiinkin sopivia, vaikka valtion asukasmäärä olisikin samasuuruinen kuin Suomessa.
Maahanmuutto osittain korjaa väestön ikärakenteen vääristymää, mutta ainakaan vielä, ei maahanmuuttajataustaisista ole kasvanut suomalaiseen painiin kv.menestyjiä.
Suomalainen painikin on aika vaikean tilanteen edessä, alati vähenevillä aineellisilla resursseilla pitäisi saada pienenevästä populaatiosta parempia, tai ainakin samantasoisia tuloksia kuin ennen.
Joitakin asioita on suomalaisessa urheilussa alettava kokonaan ajattelemaan toisella tapaa kuin ennen, eikä pelkästään ajateltava, myös toiminnan on muututtava, mietikääpä sitä.
Ongelmat ovan samanlaiset kaikissa lajiliitoissa. Itse näen suurimpana ongelmana joukkuelajit jotka jyräävät Suomessa. Esim. jääkiekko vetää lahjakkuudet puoleensa. Nuoret tykkäävät treenata/hengailla porukassa. Lisäksi harrastaminen joukkueessa on paljon helpompaa kuin yksilölajeissa. Yksilölajissa omalla tekemisellä on niin paljon suurempi merkitys kuin joukkueessa jossa voit hiukan verhoutua joukkueen taakse...
Kyllä näin on, jos itsellä on huono päivä, joukkue voi silti voittaa, ja omat epäonnistumiset voi laittaa joukkueen niskaan.
Painissa tämä ei ole mahdollista, tappion tullen ei voi katsoa kun peiliin, ja mokat tuntee omassa niskassa, joskus kirjaimellisestikin.
Tämä, että voittoja tulee, jos tulee, vasta vuosien harjoittelun jälkeen, ja tappioista joutuu itse kantaaman vastuuta, ei ole nykypäivänä muotia. On paljon helpompa, kun tappiostakin voi tehdä yhteisöllisen kokemuksen ja sitä voidaan jakaa.
Totta kai yksilölajissa myös valmentajalla ja harjoitusryhmällä on merkitystä, tappion pettymyksen jakamisessakin, mutta 99 prosenttisesti homma on urheilijan, eli painijan omissa käsissä tai niskassa, kuinka vaan.
Vähäsen eri mieltä tuosta joukkueesta. Kyllähäm nuoret junnujoukkueet pelaa Nuori Suomi meiningillä "kaikki pelaa" ja "hauskaa hyvässä seurassa", mutta kyllä jo tuossa 12 ikävuoden korvilla alkaa olla taistelu pelipaikoista kova. Jossakin vaiheessa on tilanne että parhaat pelaa ja lahjattomuudet ja sellaiset jotka eivät viitsi harjoitella karsiutuvat porukasta pois. Tai istuvat vaihtopenkillä. Toki tappio on helpompi porukalla kestää mutta harvoin omia mokia pystyy pistämään joukkueen piikkiin - kyllä kaikki tietää kuka töpeksi. Ja toki se voittokin on makeampaa porukalla juhlia.
Eli kyllähän joukkuelajit vievät lahjakkuuksia painistakin pois - osa tosin sellaisia, että eivät vaan sopeudu yksilölajiin.
Mutta kyllä paini harjoitteluna on paljon mielekkäämpää kuin jotkut muut yksilölajit - yksin kun on paha harjoitella. Joku maratoonari esim. viettää monen monta yksinäistä tuskaista tuntia tien päällä!
Ja sitten tuo utopia painin ylivertaisesta kovuudesta lajina muihin verraten. Onhan sekin kova laji mutta huipulla kaikki lajit ovat. Jokainen voi painiskella ja harrastella mitä vaan mäkihypystä koripalloon mutta sitten kun tähdätään huipulle joka laji on kova ja harvasta siihen on! Olempa esim huomannut että usealla vielä nuorella painijalla on fysiikka ja tekniikka hallussa mutta kuntopuoli pettää. Pelkkä painitreeni ei riitä huipulle!
Siihen, että saataisiin nuoria lahjakkuuksia lajiin pitää panostaa. Painia olisi hyvä markkinoida toisia lajeja tukevana harrastuksena eikä heti kieltää muiden lajien treenejä ja yrittää omia tuleva lupaus itselleen. Päin vastoin; muiden lajien harrastamista tulisi kannustaa. Nuori painija, joka käy myös hiihtämässä, yu-kentillä, jalkapallokentällä, uimassa jne kehittyy pitkässä juoksussa paremmin kuin pelkkä painija. Uskokaa tai älkää, näin se on.
Sitten kun se nuori salille saadaan, hän itse aikanaan tekee ratkaisun mikä on se hänen juttunsa. Toivotaan että paini, mutta ellei, ollaan tyytyväisiä, että saatiin avitettua lahjakasta nuorta johonkin toiseen lajiin.
Kyllä nimimerkki painin parista on oikeilla jäljillä.
Kaikki lajit, myös joukkuelajit, ovat huipulla kovia, harrastaminen huvin vuoksi on toinen juttu. Kaikista urheilijoista ei hyviä painijoita tule millään valmennuksella ja tukitoiminnoilla, mutta eipä tulisi kaikista hyvistä painijoistakaan mäkihyppääjiä tai taitoluistelijoita.
Ensisijassa nuoret täytyy saada liikkumaan ja urheilemaan yleensä riittävissä määrin, ja sen jälkeen mahdollisimman moni siirtymään kilpaurheilun ja paininkin pariin.
Suomalaisten 1900-luvun paini-ja yksilöurheilumenestystä on selitetty, paitsi urheilijoiden vähäisemmällä määrällä maailmassa, myös suomalaiseen luenteeseen hyvin sopivalla, mies on oman onnensa seppä, mentaliteetillä.
2010-luvulla tämä pelkästään ei enää riitä missään lajissa, vaan tarvitaan myös muita avuja.
Uusi olympiakomitea nimenomaan kuuluttaa lajien välisten raja-aitojen madaltamista, mitä tämä sitten käytännössä tarkoittaa, jää nähtäväksi. Kiistely lajien välillä, myös painin sisällä, on turhaa, toki se on ymmärrettävää, koska niukkoja resursseja jaettaessa joku/jotkut jäävät vähemmälle väkisinkin. Se, että kaikille jaetaan hyvin vähän, tuskin johtaa mihinkään.
Joka tapauksessa jääkiekko, salibandy, jalkapallo ym. ovat Suomessa pysyvästi, eivät ole häviämässä kartalta, kysymys onkin enemmän, mikä on painin asema suomalaisessa kilpaurheilussa.