Elämä on kuolemista.

Olisi tällainen pikku juttu.. Ajattelin kirjoittaa vaikka sillä nyt mitään nimellistä merkitystä ei olisikaan.
Nimittäin olen kohta kaksi vuotta kärsinyt kaikenlaisista mielen ongelmista, pakkoneuroosesta, masennuksesta, ahdistuksesta, kammoista ja sellaisesta mukavasta. Nyt olen jokseenkin päässyt eroon kaikkein pahimmista neurooseista, (jotka ennen olivat suuri osa koko hommaa) mutta tilalle on tullut jotakin muuta. Nimittäin pahentunut masennus. Elän kuin jonkun verkon takana. Jopa niiden neuroosien ollessa pahassa kunnossa olin melko itsevarma, tai siis niin kuin se nyt oli mahdollista. Nyt en luota enää itseeni, en pätkän vertaa. En nauti enää ystävieni seurasta, ehkä parin tietyn tyypin ja heidänkin seurastaan lähinnä sen vuoksi, että he tietävät, mitä termi "masennus" pitää sisällään. En viitsisi enää kouluunkaan mennä, enkä muuallekaan. Pelkään nolaavani itseni, pelkään että näytän kurjuuteni kaikille, että otsassani on suuri ja leimaava kyltti. Tuntuu että kaikki tietävät... sen että olin hoidossa. Että kärsin, että syön lääkkeitä jotka eivät tehoa. Tuntuu että kaikki inhoavat minua. Ja sitten vielä se, etten enää pysty katsomaan ihmisiä kauaa silmiin. Jos katson tyyppejä hymyillen, leukani väsyvät heti ja naama alkaa inhalla tavalla nykiä. En vain jaksa hymyillä mutta tunnen että minun pitää. Se on minun luonteeni, olen eläväinen ja räiskyvä. Se on kamalaa! Minun täytyy puhua koko ajan, jotteivat kasvoni alkaisi protestoida esitystäni. En tahdo enää tavata ihmisiä en osaa enää kommunikoida normaalisti. Tämä on kauheaa... Näin pahaa se ei ole vielä kauaa ollut, mutta mikäänhän ei ole kyllin pahaa. Ei.