ajautua hulluuteen, kun ei mulla ole sua. Pinnan alla vaivoin peiteltynä kipu, jonka jätit rintakehääni. Öisin herään välillä siihen että käsivarsiani pakottaa ilman syytä, tai ei; syy olet sinä. Tiedän koska sitä alkoi tapahtua. Silloin, kun käsivarsistani taisi alkaa tuntua siltä että sinä kuuluisit siihen niiden väliin rutistettavaksi.
Hiljalleen taidan
itse kipu
8359
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Hölmöähän tällainen haikailu on. Pitäisihän mun jo uskoa se.
kipu ja kaipaus jäi minullekkin, olisin niin halunnut kuulua hänen syliinsä ja elämäänsä, mutta eihän se mene niin, tulis edes se itku jos se helpottas, mutta ei se vaan tule sekään.
..niin hölmöä varmasti. Itsekin haaveilen miehestä jota en koskaan saa...selkänsä vaan kääntää ja välillä totisena katsoo..ei muuta, ei edes yhtä sanaa.
Soimaan itseäni hänen takiaan, että jäinkin kiinni häneen. Kovasti yritän
pyristellä irti, mutta on se vaikeaa kun sydän ei halua uskoa, että luovuttaisin jo.
Kaipaan kainaloosi,syliisi.
Voin kyllä todeta ettet varmasti ole hän.
Noihan se meni, olisin kaivannut se syli mihin käpertyä. Kun tunsin ettei se olisi mahdollista katkaisin vain pelin. Olin edes reilu. Hieno mies ansaitsee edes sen.
Olen nainen. Että silleen.
Samoja tuntemuksia täällä suunnalla myös.
Voiko olla joskus niin, että rakkauden syntymiseksi, jos sitä voi ajatella portaittain, koska rakkaus syvenee ajansaatossa, sen tuomiseksi läsnä, vaatii liikaa, ellei mahdottomia. Kuin tikapuu missä jokainen askel kuvaisi pistoa sisimmässä, vaatisi jotain sellaista mitä ei rakkauden pitäisi vaati täyttyäkseen. Ne tikapuut voivat olla pitkät tai ne voi olla lyhyet, pahimmassa tapauksessa viimeiselle askelmalle päästyään romahtaakin alas... tai, se valoisampi puoli, aukeaakin taivas.
Kuitenkin, todella pienikin, esimerkiksi ele tai teko, yhteydenotto voi olla joskus lumoavaa ja nostaa ylemmäs, jos ei aurinkoon, niin ainakin lähemmäksi pilvenreunaa.