Epävarmuus

Onkose psykologi siis oikeasti psykoterapeutti?

Kauanko olet käynyt ja kuinka useasti, kerran viikossa?

Jos olet töissä tai opiskelija tai pyrit opiskelemaan tai töihin sinulle voi olla mahdollisuus Kela kuntoutuspsykoterapiatukeen. Elämää ei voi kääntää takaisin päin, mutta voi käsitellä ja löytää uuden suhtautumistavan menneisyyteen ja nykyisyyteen.

MIten se elämä muuten siis sujuu töiden/opiskelun yms. suhteen?

Tarvitsitko toisenlaisen työn, jota kestät paremmin? Onko sinulla harrastuksia joista pidät?

Terapiatapaus kirjoitti:

Onkose psykologi siis oikeasti psykoterapeutti?

Kauanko olet käynyt ja kuinka useasti, kerran viikossa?

Jos olet töissä tai opiskelija tai pyrit opiskelemaan tai töihin sinulle voi olla mahdollisuus Kela kuntoutuspsykoterapiatukeen. Elämää ei voi kääntää takaisin päin, mutta voi käsitellä ja löytää uuden suhtautumistavan menneisyyteen ja nykyisyyteen.

MIten se elämä muuten siis sujuu töiden/opiskelun yms. suhteen?

Tarvitsitko toisenlaisen työn, jota kestät paremmin? Onko sinulla harrastuksia joista pidät?

Lue lisää

Kai hän oli psykologi viralliselta nimikkeeltään. En ole ammattilainen, ja kuten sanoin en edes tiennyt diagnoosistani kuin vasta puoli vuotta sen tekemisen jälkeen; en tiedä kävinkö terapiassa vai mitä se nyt oli. Minä vain kävin juttelemassa tälle henkilölle, siinä kaikki.
Käsitin, että terapia ei käytännön tasolla eroa mitenkään ko. keskusteluista. Tapaamisia oli kerran viikossa tunnin ajan, pari vuotta niitä kesti. Toki välissä oli taukojakin.

Minulla on noiden (oikeiden?) terapeuttien puhelinnumeroiden lisäksi Kelan tukihakemus paperit, mutta Kelan korvauksenkin jälkeen itselle maksettavaksi jäävä summa on niin suuri, etten kykene sitä maksamaan. Niin, tuossa ne ovat lojuneet viime keväästä, enkä ole saanut muuta tehtyä kuin vaihdettua niiden järjestystä vaikka ajattelen asiaa joka h*lvetin päivä.

En käsitä kuinka tämä voi olla näin vaikeaa. En vain saa mitään aikaan, en pysty edes aloittamaan, kun kyse on mielenterveydestä.
Opiskelen yliopistossa ja siellä asiat sujuvat omalla painollaan, numerot ovat hyviä ja pisteitä tulee. Minun ei ole koskaan tarvinnut vaivata päätäni opiskelu asioilla, ne vain sujuvat itsestään, vaikken ole varsinaisesti kiinnostunut koko touhusta. Pidän yllä kulissia, että olen innostunut opiskelusta. Se on minulle lopulta monellakin tasolla aivan yhdentekevää.

Tämä nyt saattaa kuulostaa oudolta ja varmaan sitä onkin.
Elämä tuntuu sellaiselta unelta. Ikään kuin katselisi vähän sivusta, kun joku toinen menee sinne tänne, säntäillen ilman mitään päämäärää ja aiheuttaen harmeja muille olemalla olemassa, puhuen sekavia ja tuhlaten resursseja joita joku oikeasti niitä tarvitseva kaipaisi.
Välillä päässäni soi ajatus "parempi olisi tappaa itsesi, tapa itsesi, parempi olisi tappaa itsesi, tapa itsesi", ei siis ääni vaan sellainen ajatus. Joskus myös ikään kuin "puhun" itselleni, esimerkiksi moitin että miksi piti noin tehdä, tai mikset tehnyt näin. Muutama vuosi sitten tosiaan yritin tappaa itseni, ja oli hyvin lähellä etten onnistunut. Nyt olen jotenkin alkanut pelkäämään, että oikeast onnistun siinä. Usein en näe muutakaan pakokeinoa tästä olotilasta, ja olen kauhuissani siitä, että samalla tuhoaisin ehkä vanhempieni ja tyttöystäväni loppu elämän.. tai sitten en? Ihmisen muisti on kuitenkin lyhyt ja jokainen asia ja ihminen unohtuu aikanaan.

Olen jäänyt aina etäiseksi uusille tuttavuuksille, vain ne muutamat ystävät vuosien takaa tuntuvat todellisilta. Jotkut ystävät olen menettänyt, kun he ovat ajautuneet viinan kautta lääkkeisiin ja väkivaltarikollisuuteen.
Opiskelupaikkakunnalla olevat ihmiset ovat kuin ohuita kuoria, ja olen huomannut käytännön kokemuksesta, että olen liian outo ja analyyttinen pystyäkseni todelliseen ystävyyteen heidän kanssaan. Ei minua ole kutstuttu koskaan heidän tapaamisiinsa tai illanistujaisiin.

Harrastan hyvin paljon lukemista, ja kun keli (ja keuhkoni) sen sallii, myös ulkoliikuntaa josta todella pidän. Kesäisin saatan viettää tuntikausie pyöräillen niin kovaa kuin jaksan, tai vaan jossain päämäärättä ympäriinsä kävellen.
Ikävä kyllä tyttöystäväni jotenkin vieroksuu liikuntaa, en saa häntä lähtemään kuin kevyelle kävelylenkille ja sekin on kauhean tuskaista.
Joukkuelajeja en kykene edes ajattelemaan, koska pelkään muiden huomaavan että olen jotenkin sekaisin ja jo ala-asteella innostukseni niihin tuhottiin. Ryhmäpaine, voittamisen tarve ja sitä myötä epäonnistumisen pelko ovat käytännössä estäneet minua edes harkitsemasta mitään muuta kuin yksin tapahtuvaa harrastelua.

Ja kaiken takana leijuu koko ajan se kummallinen musertava ja mitätöivä olo.

Taidan vain kuitenkin olla hankala ja ärsyttävä ihminen, pelkkä pikkusieluinen valittaja. Niin kuin sanotaan, itsekeskeinen mulkku?

+-0 kirjoitti:

Kai hän oli psykologi viralliselta nimikkeeltään. En ole ammattilainen, ja kuten sanoin en edes tiennyt diagnoosistani kuin vasta puoli vuotta sen tekemisen jälkeen; en tiedä kävinkö terapiassa vai mitä se nyt oli. Minä vain kävin juttelemassa tälle henkilölle, siinä kaikki.
Käsitin, että terapia ei käytännön tasolla eroa mitenkään ko. keskusteluista. Tapaamisia oli kerran viikossa tunnin ajan, pari vuotta niitä kesti. Toki välissä oli taukojakin.

Minulla on noiden (oikeiden?) terapeuttien puhelinnumeroiden lisäksi Kelan tukihakemus paperit, mutta Kelan korvauksenkin jälkeen itselle maksettavaksi jäävä summa on niin suuri, etten kykene sitä maksamaan. Niin, tuossa ne ovat lojuneet viime keväästä, enkä ole saanut muuta tehtyä kuin vaihdettua niiden järjestystä vaikka ajattelen asiaa joka h*lvetin päivä.

En käsitä kuinka tämä voi olla näin vaikeaa. En vain saa mitään aikaan, en pysty edes aloittamaan, kun kyse on mielenterveydestä.
Opiskelen yliopistossa ja siellä asiat sujuvat omalla painollaan, numerot ovat hyviä ja pisteitä tulee. Minun ei ole koskaan tarvinnut vaivata päätäni opiskelu asioilla, ne vain sujuvat itsestään, vaikken ole varsinaisesti kiinnostunut koko touhusta. Pidän yllä kulissia, että olen innostunut opiskelusta. Se on minulle lopulta monellakin tasolla aivan yhdentekevää.

Tämä nyt saattaa kuulostaa oudolta ja varmaan sitä onkin.
Elämä tuntuu sellaiselta unelta. Ikään kuin katselisi vähän sivusta, kun joku toinen menee sinne tänne, säntäillen ilman mitään päämäärää ja aiheuttaen harmeja muille olemalla olemassa, puhuen sekavia ja tuhlaten resursseja joita joku oikeasti niitä tarvitseva kaipaisi.
Välillä päässäni soi ajatus "parempi olisi tappaa itsesi, tapa itsesi, parempi olisi tappaa itsesi, tapa itsesi", ei siis ääni vaan sellainen ajatus. Joskus myös ikään kuin "puhun" itselleni, esimerkiksi moitin että miksi piti noin tehdä, tai mikset tehnyt näin. Muutama vuosi sitten tosiaan yritin tappaa itseni, ja oli hyvin lähellä etten onnistunut. Nyt olen jotenkin alkanut pelkäämään, että oikeast onnistun siinä. Usein en näe muutakaan pakokeinoa tästä olotilasta, ja olen kauhuissani siitä, että samalla tuhoaisin ehkä vanhempieni ja tyttöystäväni loppu elämän.. tai sitten en? Ihmisen muisti on kuitenkin lyhyt ja jokainen asia ja ihminen unohtuu aikanaan.

Olen jäänyt aina etäiseksi uusille tuttavuuksille, vain ne muutamat ystävät vuosien takaa tuntuvat todellisilta. Jotkut ystävät olen menettänyt, kun he ovat ajautuneet viinan kautta lääkkeisiin ja väkivaltarikollisuuteen.
Opiskelupaikkakunnalla olevat ihmiset ovat kuin ohuita kuoria, ja olen huomannut käytännön kokemuksesta, että olen liian outo ja analyyttinen pystyäkseni todelliseen ystävyyteen heidän kanssaan. Ei minua ole kutstuttu koskaan heidän tapaamisiinsa tai illanistujaisiin.

Harrastan hyvin paljon lukemista, ja kun keli (ja keuhkoni) sen sallii, myös ulkoliikuntaa josta todella pidän. Kesäisin saatan viettää tuntikausie pyöräillen niin kovaa kuin jaksan, tai vaan jossain päämäärättä ympäriinsä kävellen.
Ikävä kyllä tyttöystäväni jotenkin vieroksuu liikuntaa, en saa häntä lähtemään kuin kevyelle kävelylenkille ja sekin on kauhean tuskaista.
Joukkuelajeja en kykene edes ajattelemaan, koska pelkään muiden huomaavan että olen jotenkin sekaisin ja jo ala-asteella innostukseni niihin tuhottiin. Ryhmäpaine, voittamisen tarve ja sitä myötä epäonnistumisen pelko ovat käytännössä estäneet minua edes harkitsemasta mitään muuta kuin yksin tapahtuvaa harrastelua.

Ja kaiken takana leijuu koko ajan se kummallinen musertava ja mitätöivä olo.

Taidan vain kuitenkin olla hankala ja ärsyttävä ihminen, pelkkä pikkusieluinen valittaja. Niin kuin sanotaan, itsekeskeinen mulkku?

Lue lisää

"
Käsitin, että terapia ei käytännön tasolla eroa mitenkään ko. keskusteluista. "

Tuo ei kyllä pidä paikkaansa.

Onko sitä kutsuttu psykoterapiaksi vai keskusteluavuksi?

Onko siitä ollut mitään apua?

Joku sellainen harrastus kuitenkin jossa muitakin ihmisiä olisi, voisi olla hyvä: puutyöt, kielten opiskelu mikä vaan kerho, joka kiinnostaa. Juotko paljon ?
Onko nämä kaverisi vain baarikavereita?

Viina ei tee yhtään hyvää mielenterveysongelmaisille.


Onko sinulla mielialan vaihteluja? Oletko ollut maaninen siis ihan mielettömän innostunut joskus ja mopo karaten. Jotenkin luen tekstistäsi bipoon viittaavaa,,,

Ja sossu kyllä saattaa maksaa sen omavastuun psykoterapiasta.

Terapiatapaus kirjoitti:

"
Käsitin, että terapia ei käytännön tasolla eroa mitenkään ko. keskusteluista. "

Tuo ei kyllä pidä paikkaansa.

Onko sitä kutsuttu psykoterapiaksi vai keskusteluavuksi?

Onko siitä ollut mitään apua?

Joku sellainen harrastus kuitenkin jossa muitakin ihmisiä olisi, voisi olla hyvä: puutyöt, kielten opiskelu mikä vaan kerho, joka kiinnostaa. Juotko paljon ?
Onko nämä kaverisi vain baarikavereita?

Viina ei tee yhtään hyvää mielenterveysongelmaisille.


Onko sinulla mielialan vaihteluja? Oletko ollut maaninen siis ihan mielettömän innostunut joskus ja mopo karaten. Jotenkin luen tekstistäsi bipoon viittaavaa,,,

Ja sossu kyllä saattaa maksaa sen omavastuun psykoterapiasta.

Lue lisää

En muista, millä nimellä tapaamisia ja keskusteluja kutsuttiin, ehkä ne olivat vain keskusteluja. Kuten sanoin, minä vain kävin siellä puhumassa..

Useimmiten keskustelusta lähtiessä olo oli paljon huonompi kuin sinne mennessä, joskus taas hieman parempi.

"Baarikavereita" ei ole. En käytä alkoholia juuri sen takia, että olen jo aikoja sitten huomannut kyseisen päihteen sekoittavan pääni aivan totaalisesti, lisäävän mielialanvaihtelut (joita siis on, ja paljon) äärimmilleen.

Jälkeenpäin alkoholi aiheuttaa minulle suurta ahdistusta ja voimistaa hyvin paljon aina jossain taustalla läsnä olevaa "epätodellista" oloa. Vaikea selittää.
Nämä saattoivat kestää monta päivää, jos oli erehtynyt juomaan humalan.

Käyn yliopistoa, joten kielten opiskelut tai kerhot eivät ole ehkä hyviä ideoita, vaikka joillekin ne varmasti tuovat helpotusta ja sosiaalisia kontakteja.

Välillä todella olen omastakin mielestä maaninen ja hosun menemään ympäriinsä ilman mitään järkeä, en saa nukutuksi, mielessä vilisee, kaikki tuntuu yhdentekevältä ja ihmisten toiminta (itse mukaan lukien) käsittämättömän turhalta satunnaisliikkeeltä ilman että kukaan tietäisi mistä tässä kaikessa oikein on kysymys. Kaikki sulautuu hulluksi massaksi joka velloo päässä.

Tällaisessa tilassa minulla on aina miljoona uutta kysymystä jokaista annettua vastausta kohti, eikä mistään saa mitään selvää..

Outoa on, että se minkä jollain tasolla tiedän olevan totta, ei vaan saa minua kuitenkaan uskomaan sitä todeksi. Mitään muuta en haluaisi niin kovasti, kuin että saisin negatiiviset ajatukset päästäni pois. Antaisin mitä tahansa siitä hyvästä.
Onko kenelläkään teistä koskaan ole samanlaisia tuntoja?

Jos tyttöystäväni vaikka sanoo pitäneensä seksistä, en voi välillä uskoa häntä. Luulen, että hän sanoo niin vain jotta en pahoittaisi mieltäni. Välillä tuntuu, että harrastan seksiä pelkästään hänen mielikseen, välillä taas tuntuu että hän ryhtyy siihen vain, jotta olisin siedettävämpi ihminen, ei siksi että hän nauttisi siitä. En tiedä, mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella ja menen vain enemmän solmuun kun pohdin ja kirjoitan!
Jos hän sanoo että olen hyvä ihminen, en voi uskoa sitä koska omasta mielestäni olen todellakin kaikkea muuta.. Jos hän sanoo, että hän rakastaa minua, en voi käsittää mitä se tarkoittaa, koska välillä tuntuu että en todellakaan tiedä mitä se sana tarkoittaa. Tämä loukkaa häntä todella syvästi, sen tiedän, mutta en voi estää itseäni. Minun täytyy jatkuvasti pyydellä anteeksi, kysellä, varmistella ja udella. Sitten saatan taas purskahtaa yhtäkkiä itkuun, jota en saa loppumaan.
Ensin pyydän anteeksi sitä, että epäonnistuin omasta mielestäni ja sitten sitä että luulin epäonnistuneeni ja koska olen pahoittanut hänen mielensä.

Lopulta päässäni vain pyörii, että olisi parempi, kun et olisi.

+-0 kirjoitti:

Outoa on, että se minkä jollain tasolla tiedän olevan totta, ei vaan saa minua kuitenkaan uskomaan sitä todeksi. Mitään muuta en haluaisi niin kovasti, kuin että saisin negatiiviset ajatukset päästäni pois. Antaisin mitä tahansa siitä hyvästä.
Onko kenelläkään teistä koskaan ole samanlaisia tuntoja?

Jos tyttöystäväni vaikka sanoo pitäneensä seksistä, en voi välillä uskoa häntä. Luulen, että hän sanoo niin vain jotta en pahoittaisi mieltäni. Välillä tuntuu, että harrastan seksiä pelkästään hänen mielikseen, välillä taas tuntuu että hän ryhtyy siihen vain, jotta olisin siedettävämpi ihminen, ei siksi että hän nauttisi siitä. En tiedä, mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella ja menen vain enemmän solmuun kun pohdin ja kirjoitan!
Jos hän sanoo että olen hyvä ihminen, en voi uskoa sitä koska omasta mielestäni olen todellakin kaikkea muuta.. Jos hän sanoo, että hän rakastaa minua, en voi käsittää mitä se tarkoittaa, koska välillä tuntuu että en todellakaan tiedä mitä se sana tarkoittaa. Tämä loukkaa häntä todella syvästi, sen tiedän, mutta en voi estää itseäni. Minun täytyy jatkuvasti pyydellä anteeksi, kysellä, varmistella ja udella. Sitten saatan taas purskahtaa yhtäkkiä itkuun, jota en saa loppumaan.
Ensin pyydän anteeksi sitä, että epäonnistuin omasta mielestäni ja sitten sitä että luulin epäonnistuneeni ja koska olen pahoittanut hänen mielensä.

Lopulta päässäni vain pyörii, että olisi parempi, kun et olisi.

Lue lisää

Itselläkn oli ja on vähän vielläkin noita negatiivisia ajatuksia itsestäni mutta olen onneksi saanut vaiennettua nitä jonkin verran mikä on tuonut lisää itsevarmuutta ja pukeutumistyyl on muuttunut värikkäämmäksi siitä mitä se oli.

Kyllä ne naiset jättää tylsät ja turhat ihmiset jo parin viikon jälkeen ja teillähän tuo suhde on kestänyt jo yli puol vuotta se tarkoittaa vaan sitä että olet hyvä ja hyödyllken ihminen naiset on aina oikeawsa noissa asioissa

Raamatussa kerrotaan yhtä jos toistakin. Se on kuitenkin minulle vain yksi kirja muiden joukossa. Jos ratkaisuksi tarjotaan Raamatun lukemista ja "henkimaailmaa", niin kierrän tällaiset ihmiset kaukaa. Olen nähnyt millaista vahinkoa uskonnon nimissä tehty sielunhoito on saanut aikaan.

Olen hyvin pahoillani, jos mielipiteeni loukkaa. En sano tätä henkilökohtaisella tasolla.
Itse asiassa olen varma, että useimmiten tarkoitus on vilpittömästi auttaa, mutta en voi estää itseäni ajattelemasta, että "tuo on vähintään yhtä hukassa todellisuuden kanssa kuin minä.."

+-0 kirjoitti:

Raamatussa kerrotaan yhtä jos toistakin. Se on kuitenkin minulle vain yksi kirja muiden joukossa. Jos ratkaisuksi tarjotaan Raamatun lukemista ja "henkimaailmaa", niin kierrän tällaiset ihmiset kaukaa. Olen nähnyt millaista vahinkoa uskonnon nimissä tehty sielunhoito on saanut aikaan.

Olen hyvin pahoillani, jos mielipiteeni loukkaa. En sano tätä henkilökohtaisella tasolla.
Itse asiassa olen varma, että useimmiten tarkoitus on vilpittömästi auttaa, mutta en voi estää itseäni ajattelemasta, että "tuo on vähintään yhtä hukassa todellisuuden kanssa kuin minä.."

Lue lisää

Enkä ymmärrä, kuinka niin ajatus elämän päättämisestä on valhe? Eivätkö kaikki ajatukset sitten ole valheita? Mitä ajatukset edes ovat?
Minä yritin päättää elämäni. Niin vain tapahtui. Lähes onnistuin, tai epäonnistuin. Miten sen nyt ottaa.
Sanottiin, että turvavyö pelasti. Ehkä se sitten oli valhe.

+-0 kirjoitti:

Enkä ymmärrä, kuinka niin ajatus elämän päättämisestä on valhe? Eivätkö kaikki ajatukset sitten ole valheita? Mitä ajatukset edes ovat?
Minä yritin päättää elämäni. Niin vain tapahtui. Lähes onnistuin, tai epäonnistuin. Miten sen nyt ottaa.
Sanottiin, että turvavyö pelasti. Ehkä se sitten oli valhe.

Lue lisää

Jumala tahtois antaa uuden elämän ja tuommoiset itsemurha-ajatukset eivät ole Jumalasta vaan valehtelijasta, se haluaa tuhota elämän että ihmiset joutuis kadotukseen.

Onneksi selvisit ja saat vielä etsiä pelastusta.