Adoptio ja sijaisvanhemmuus on itsekkyyttä!

Meille sijoitettiin nuori, jolla toista vanhempaa ei ole ollenkaan ja toinen vanhempi kohteli todella ikävästi lasta. (nuori oli mielummin lastenkodissa vaikka inhosi sielläkin oloaa.
Kaikilla ei ole sopivia lähisukulaisia, jotka haluaisi hommaan ryhtyä.
Meidän rahan lahjoittaminen ei olisi juurikaan tätä nuorta auttanut, se että annamme hänelle kodin ja perheen auttaa. Itsekkyyttä?

Aika törkeä yleistys sijareista.
Kuten edelläkin tuli esiin, niin lasten ainut vaihtoehto on monissa huostissa laitos, tai sitten muutama voi saada oikean kodin sijaisperheestä.
Meilläkin on saatu nähdä törkeitä sukulaisten hylkimistä lapsia kohtaan.
Omat vanhemmat eivät pystyneet huolehtimaan ja sukulaiset eivät halunneet.
Olisiko lapset pitänyt jättää lastenkotiin, missä todella kärsivät ja olivat iki onnellisia, kun pääsivät niistä pois ja saivat oikean kodin.
Kyllä siinä on itsekkyys kaukana, kun yrittää kasvattaa toisten lapsia parhaan kykynsä mukaan ja sitoutuu täysin työhönsä.
Hirvittävä vastuukin kaiken aikaa lapsista.
Adoptiot sen sijaan tehdään lähinnä itsekkäistä syistä, koska vanhemmat haluavat saada lapsen omakseen.
Siltikin siitä hyötyy molemmat ja lapset pelastuvat laitoksista ja saavat rakastavat vanhemmat ja useimmiten hyvän kodin. Ei kenenkään lapsia haeta omien rakastavien vanhempien luota kotoaan adoptoitaviksi. Mielipiteitä saa esittää, mut kannattais ehkä vähän tarkemmin miettiä, mitä sanoo, ettei heittele aivan älyttömiä väittämiä.

Tuossahan amalia näit, miten sijoitettujen vanhempia / sukulaisia kohdellaan - ehkä vielä pari kastia alempana.

Joidenin koulujen juhliin ei haluta sijoitettujen sukulaisia, vaikka tilaisuus olisi sukulaisille avoin.

Minun kokemukseni on, etteivät kaikki sijaisvanhemmat halua rakastavia sukulaisia kuvioon. Se näyttänee syövän heidän omaa kimmeltävää sädekehäänsä.

Haukkukaa sukulaisia siellä Perhehoitoliiton suljetulla palstalla, jollette helua tahallaan aiheuttaa harmia!

En tiedä olenko minä sitten itsekäs vai mikä mikä minä olen, mutta toimin perheeni kanssa sijaisperheenä.
Tämä lapsi on ollut meillä nyt 8vuotta ja hän tuli meillä 1-vuotiaana. Hän on ollut kokoajan mukana kaikissa perheemme touhuissa ja lomamatkoillamme ja olen omasta mielestäni kohdellut häntä kuin hän oli oma lapsemme.

Olemme kuitenkin kertoneet hänelle sen minkä olemme voineet kertoa hänen omasta äidistään (isästä ei ole tietoa) ja meillä on valokuvakansio jossa on kuvia hänen sukulaisistaan. Äiti on tehnyt monen monta kertaa niin, että ei ole saapunut sovittuihin tapaamisiin ja kun on antanut lapselle lupauksia niin hän ei ole niitä lunastanut. Äidillä on ongelma päihteiden kanssa. Monesti lapsi on näitä minun sylissäni itkenyt ja olen aina sanonut, että nämä asiat johtuvat näistä aineista eikä siitä ettei hänen äitinsä häntä rakastaisi.

Meidän kodin ovi on ollut avoinna hänen sukulaisilleen, mutta vain kerran tänä aika on hänen mumminsa tullut meillä käymään kun vietimme hänen syntymäpäiviään.

Itse toivon kovasti, että lapsi on meillä kokenut turvallisuutta, jatkuvuutta, rauhaa, rakkautta ja hyväksyntää. Hän on saanut harrastaa kaikkea mitä on halunnut ja tällä hetkellä hän esim harrastaa jääkiekkoa ja jalkapalloa.

Ikinä minulle ei olisi tullut mieleenkään, että hän ei olisi saanut osallistua esim meidän lomamatkoihin joita teemme kaksi kertaa vuodessa. Toinen on aina lämmin kohde ja toinen on sitten joku laskettelukohde. Kesällä hän on aina meidän mukana minne sitten menemmekin.

Meillä on sellainen tapa, että perjantaisin lapset saavat päättää mitä syödään lauantai-iltana ja katsotaanko silloin esim elokuva vai mennäänkö uimaan vai mitä tehdään ja vuoron perään aina meidän oma lapsi ja tämä sijaislapsi on saanut päättää silloisen tekemisen. Sijaislapsi saa vaikuttaa meidän perheen tekemisiin ihan samalla tavalla kuin meidän oma lapsemme ja heidän molempien kavereita käy meillä tasaisesti.

Nyt kun hiihtoloma on tulossa ovat lapset yhdessä päättäneet meidän laskettelukohteen ja molemmat odottavat sitä innolla.

Lapsi kutsuu minua ja miestäni etunimillämme, mutta välillä hän sanoo äiti tai isä. Minä tiedän, että en ole hänen äiti, mutta silti rakastan häntä hyvin paljon nk rakastan omaanikin ja olisin valmis tekemään hänen vuokseen mitä vain. Sijaislapsi kutsuu meidän omaa lasta veljekseen.

Tämä on nyt meidän perheen tarina ja meillä on paljon iloa, mutta välillä on surua ja sijaislapsen suurimmat surut ovat siinä kun oma äiti ei pidä lupauksiaan. Äidille palauttamisesta ei ole ollut puhetta, sillä äiti ei ole pystynyt olemaan aineista erossa. Toivoisin kuitenkin, että jos sellainen hetki tulee, että äiti saisi itsensä edes hivenen parempaan kuntoon niin hän kertoisi lapselleen mitä hänestä oikeasti ajattelee ja mitä tämä lapsi hänelle merkitsee.

Mukavaa talven jatkoa kaikille!

Paljon on hyviä sijaisperheitä ja mukavia sijaisvanhempia. Jokainen tapaus on erilainen.

Onnistuisikohan sellainen, ettei kenenkään vanhemman (oman /sijais-) tai sukulaisen tarvitisis olla parempi tai huonompi ihminen, vaan kaikki pitäisivät yhtä; samaan ihmisten sukukuntaan kuuluvina. Silloin lapsikin voisi hyvin.

Samaa mieltä 14-13 kanssa.
Ei ole olemassa suurempaa surua tai pettymystä, kuin se kun oma vanhempi, tai muu sukulainen pettää lupauksensa tapaamisen suhteen.
Niin monet kerrat joutunut lasten surua näkemään. Lohduttamiskeinot on hyvin vähissä, kun ei voi itse biovanhemmaksi muuttua vaikka kuinka haluis.
Sitä on niiin sydäntä raastavaa katsoa.

En tajua ollenkaan sellaisia sijareita, jotka estävät sukulaistapaamiset. Se on väärin paitsi inhimillisesti katsoen, niin myös lain mukaan.
Lasten on saatava mahdollisuuksien mukaan tuntea juurensa ja jos siihen on luonnollinen mahdollisuus, ei sitä saa estää kukaan, eikä mitenkään. Kyllä sossujen pitäis olla aktiivisempia yhteydenpidon mahdollisestamisessa ja huolehtia siitä, ettei sitä ainakaan sijarin toimesta pystyttäis estämään.

En ihan ymmärtänyt mitä tarkoitit noilla mun omilla tuntemuksillani.

Eihän minulla voi olla kuin omia tuntemuksia, kuten kaikilla on omansa.
Jos viittasit esim. siihen, että olisi omakohtaista kokemusta hylkäämisestä, tai lupausten pettämisestä, niin siinä erehdyit.

Ei kait niin kylmää ihmistä olekaan, joka ei pahottaisi mieltään, kun näkee miten lapsella on paha mieli.
Itkevät ja kertovat pettymyksestään. Mitä siinä voi tehdä muuta kuin kuunnella ja kannustaa lasta purkamaan paha mielensä pois itkemällä, tai kirjottamalla, piirtämällä jne.
Etkö muka usko, että lapset todella pettyvät ja ovat surullisia, kun raukat joka ikinen kerta jaksoivat toivoa, että jospa nyt tällä kertaa onnistuis.
Mielestäni se ei lasten pettymystä vähennä yhtään, vaikka kuinka monessa muussakin perheessä koettaisi samanlaista.
Lapsille ei saisi koskaan antaa katteettomia lupauksia, ei missään perheessä.

Lasten pitää pystyä luottamaan aikuisiin, ts. aikuisten pitää olla luottamuksen ansainneita.
Koska lapset olivat kokeneet niin monta pettymystä omien sukulaistensa taholta, oli erityisen tarkka siinä mitä itse sanoin, tai lupasin, että pystyin sen myös pitämään.

Sijaisvanhemmat antavat kodin lapselle joka ei voi biovanhempien kanssa asua! he turvaavat lapset kasvun ja terveyden! eikä adoptoinnissakaan ole mitään huonoa! ajattele pientä vauvaa joka on jätetty heitteille! eikö hänelle ole parempi, että joku rakastava perhe hänet adoptoi ja ottaa omakseen! sinulle on kyllä todella suppea ajatusmaailma!!

Ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun saakka.....

Hah, hah, haaa.