Kotiin erakoitunut

Joo, täällä! päivät netin parissa tai sen lisäksi kirjaa lukien, pakolliset kauppareissut kimpassa naapurin kanssa.
Nyt kun pääsen kesällä työkyvyttömyyseläkkeelle, niin voi olla olla, että erakoituminen helpottaa.
Mulla on masennuksen lisäksi erakoitumisen syynä persoonallisuushäiriö.
Asun rivarissa, niin rauhassa saan olla, ei tuppaa kukaan kylään.
Asun lisäksi maaseudun taajamassa, täällä on rauhallinen elämänrytmi ylipäätään.

Mä olen kesäkuusta 2012 saakka notkunut vaan himassa. Mulla on psykoottinen masennus, josta toipuminen on ollut hidasta. En halua nähdä ketään, en jutella kenenkään kanssa.. viihdyn perheeni kanssa oikein hyvin.

Sairauslomalla olen ja toukokuussa tulee Kelan 300 päivää täyteen ja ensi kuussa tarttis laittaa menemään kuntoutustuki paperit. Jatkossa haluan opiskella.. mutta kotona olen niin kauan kun se tuntuu hyvälle. Jos pakotan itseni ihmisten ilmoille pidemmäksi aikaa, se näkyy seuraavana päivänä aivan sairaana väsymyksenä. Tuosta tiedän etten ole vielä kunnossa.

Joo. Minä en ole ihan yksin kotona, koska on lapsi.

Lisäksi olen opiskellut viimeiset puolitoista vuotta, joten sillon tällöin on tullut käytyä koululla. Tähän sakkka on kuitenkin ollut paljon mahdollista tehdä koulutehtäviä yksin kotona, joten olen valinnut sen vaihtoehdon aina kuin mahdollista. Nyt sitten ahdistaakin kun kevääksi rysähti opintoohjelmaan paljon ryhmätöitä, jotka edellyttäisivät paljon läsnäoloa koululla. Ja tällä hetkellä olen melko kykenemätön kaikkiin henkisiin ponnistuksiin.

Minulla on toistaiseksi vielä miesystävä, jonka kanssa emme siis asu yhdessä. ( Hän ei siis ole lapseni isä ). Hänen kanssaan nyt olen yhteyksissä. Mutta muuten minulla ei ole ketään kelle voisin soittaa tai kenen kanssa voisin sopia jotain tekemistä. Esim. kesällä ainoat yhteyteni ulkomaailmaan olivat lapsi ja miesystävä, kun ei ollut kouluakaan.

Elämä on siis hyvin rajoittunutta viidenkymmenen neliömetrin alueelle vuokrakaksiossa.

Ennen opiskelujen aloitusta olin pari vuotta työttömänä, joten silloin silloin oli kakssakäyminen muiden kanssa vieläkin vähäisempää.

Nyt olen käynyt kaksi kertaa vertaistukiryhmässä. Siellä olen tavannut muita samassa jamassa olevia. On ollut hyvä huomata, että on olemasa ihmisiä joiden kanssa on jotain yhteistä.

Teille neljänseinän sisälle jämähtäneet annan muutamia vienkkejä.Kun on vain sinällä ja ei liiku yleiskuntokin ja lihkset ovat heikkot. Väsymys johtuu siitäkin, että jo liikkuminen kävellen muutamia satoja metrejä alkaa väsyttämään. Kun ei ole ollut aikaan ihmiten parissa niin tilanne pikkeaa arjesta ja kuluttaa henkistä energiaa. Alkaa harrastamaan vähitellen pientä lenkkeilyä ja liikuntaa, niin kunto kohenee ja hakenottokyky. Jos on ollut pitkään vian kotona niin pitää lähteä aluksi vaikka vähäksi aikaa kirjastoon tai käydä paikoissa, missä on ihmisiä. Sitten käy vaikka joissakin näyttelsyissä, konserteissa tai vaikka kahvilla....
Ei pidä ottaa itselleen aluksi liian suurta urakkaa.
Itse luljen lenkillä pimeällä lehtikierrätyslaatikkojen kautta, taskussa on kangaskassi. Helosti löytää hyää lukemista, lehtiä joissa on täyttämöttmiä ristikoita, harrastelehtiä. Ei haittaa jos lehdet ovat muutamia viikkoja vanoja mutta itselle uusia. Kummasti vain reipas iltalennki tai aamuihmisille sitten aamukävely tuo vaihelua ja piristää.

Minua on auttanut liikunta ja oon käyny seurakuntien tilaisuuksissa. Jos ei ois uskovia niin ei ois varmaan yhtään kaveria?? Vaikeinta juuri lähteä mihinkään.

Mun elämäni on juuri tuollaista erakoitumista. Sitä on kestänyt jo vuosia. Olen kyllä välillä jotain yrittänyt mutta ei siitäkään mitään tullut. On näissä ongelmissa kestämistä. Todellakin toivon että saan pian apua ennenkuin sekoan täysin.

Samassa tilanteessa täälläkin. Olen masennuksen takia eläkkeellä. Kahdestaan ollaan kissan kanssa ja päivät kuluvat useimmiten telkan ja netin parissa. Lisäksi teen ristikoita, luen lehtiä ja neulon. Joskus harvoin jaksan lähteä kauppaa pidemmäs kävelylenkille, vaikka tärkeää se olisi. En ole varma mistä se johtuu, mutta olen ollut pari vuotta poikkeuksellisen väsynyt (vaikka masennus on helpottanut) ja siksi on todella vaikea saada mitään aikaiseksi.

Kaipaan kavereita ja harrastuksia, toisaalta sosiaaliset tilanteet myös uuvuttavat. Masennuksen myötä on tullut myös jännittämistä sosiaalisissa tilanteissa ja lisäksi huonossa parisuhteessa ollessani olin täysin eristäytynyt ulkomaailmasta ja nyt vaatii rohkeutta mennä ulos ihmisten ilmoille.

Kahdestaan koiran kanssa neljän seinän sisällä 27 m yksiössä, ikää 45 v pysyvällä työkyvyttömyyseläkkeellä masennuksen takia.Ainoat kontaktit ulkomaailmaan pari kertaa päivässä lenkki koiran kanssa ja kaupassakäynnit.

Yhteystietojen levittäminen täällä palstalla on kiellettyä. Myöskin tuo nimimerkki
kannattaa laittaa vaihtoon, täällä palstoilla on ollut aiemmin aika lailla kauan
aikaa samalla nikillä toinen henkilö, kirjoituksistasi päätellen et ole sama?

Vinkki: hommatkaa moposkootteri ( käytetyt alle 500 €) ja pöristelkää kesällä pitkin ja poikin , se on meikäläisen elämää paljon helpottanut. Talvikaudet kuluvat kämpässä , vaan kesällä on vapaus pöristellä ja ottaa vaikka teltta mukaan.
Itse jään työkyvyttömyyseläkkeelle kesällä,masennuksen ja persoonallisuushäiriöideni yhteisvaikutuksesta.
Mitä tulee siihen ulos menemiseen, erakko ei kovin mielellään lähde ihmisten ilmoille taapertamaan jos on jokin kulkuneuvo käytössä.

Minä olen aika lailla juurtunut kotiin kiinni. En tykkää käydä missään, muuta kuin kaupassa ja joskus kävelyllä. Nuorella iällä on ollut pakko raahautua kouluun/ töihin tai työkkäriin...... Olen yrittänyt estää syrjäytymisen mutta mitä enemmän ikää tulee lisää, sitä varmemmin tiedostan haluni olla ja elää yksin, rauhassa.

Jos voisin, lähtisin oitis munkiksi / nunnaksi lämpimään maahan enkä ikinä palaisi takaisin tänne Pohjolan ja EU:n helelvettiin byrokratioineen.

Pitäskö muka tuntea syyllisyyttä siitä että tykkää nukkua? Ehei, kaikki järjestää elämänsä kuten tykkää!!!!!!! Turha tulla aukomaan turpaansa!

Niin no nyt talvella varsinkin ja muutenkin olen kotona,
no käytän tuota kodin kuntokeskusta ja luen sekä katson
elokuvia. Kohta saa kevät ja pääsee taas pihalle en oo varsinaisesti
enää sisällä minkään vamman takia, mut ton työkkärin pakkotoimenpiteiden vuoksi oon asettunut siilipuolutukseen. Lykkäävät karesnssiin kuulemma kuukauden päästä, niin sit makaan lisää. Oon silti kaupassa tupannut
käymään ja jopa kaupungilla kerran sekä kirjastossa
kävin ekaa kertaa 5 vuoteen perjantaina.

Ei kait tässä kun jää 40 € käteen voi mitään ihmeellistä tehdä,
mutta maaten se aika menee. Paino on tullut alaspäin 25 kg,
muuten ihan vakio makaamista.

Jep. Olen ollu kohta nelisen vuotta kotona tekemättä yhtään mitään. En käy töissä, en opiskele, en mitään. Ainoo kodin ulkopuolelle sijoittuva aktiviteetti on kauppareissu kerran tai pari viikossa. Ystäviä, sosiaalista elämää tms ei ole ollu vuosikausiin. Elän aika lailla eristyksissä muusta maailmasta, mutta näköjään se sujunee ihan hyvin näinkin, mitä nyt välillä tuntee olonsa elämättömäks ja yksinäiseks.

Kokemuksesta voin sanoa, että ulkona tallustelu piristää. En varmaan jaksaisi aina ulos, onneksi on koira. Käydään sienessä ja marjastamassa. Talvisin hiihdän hissukseen ja koira on perässä tai edellä latuja sotkien. Siis se on vapaana. Minulla on keuhkoahtauma joten en jaksaisikaan koiran vauhdissa pysyä.

Että koettakaa mennä ulos raittiiseen ilmaan vaikka ensin väkisin ja vähäksi aikaa. Siitä piristyneenä voi elinpiiriään kasvattaa pienin askelin. Ei se ole aina helppoa nousta sohvalta. Sitä kyllä lupaa itselleen, että kyllä, kyllä, mutta jos huomenna...

Mä olen 2 viikkoa ollut vaan kotona yksin 3 kertaa käynyr heittää lenkin. Roskiakin olen viikon ollut viemässä ulos,no tänään sain vietyä. tosi yksinäistä,ei yhtän ystävää koko kaupungissa. en tiiä kauan enään jaksan tätä yksin oloa. tästä kaupungista (lahdesta) ei saa edes ystäviä. Minä en ole tahtomattani erakko,mutta kun yksin kertaisesti en tunne koko kaupungista yhtäkään ihmistä,eikä kukaan halua tutustua,vaikka olen laittanut nettiin eri palstoille ilmoituksia.

Hei kanssatallaajat!

Ensinnäkin, vaikutatte kaikki ihan järkeviltä ihmisiltä ja osaatte analysoida tilannettanne tosi hyvin:) Kun elämä kolhii, se saa myös uutta syvyyttä (vaikka onkin joskus tosi syvältä...) ja jossain elämän vaiheessa siitä voi ammentaa jotain itsensä tai jonkun muun hyväksi.
'
Itselläni on kokemusta kahteen otteeseen melko lyhyestä erakoitumis/masennusjaksosta neljän seinän sisällä. Molemmat kesti joitakin kuukausia. Sinä aikana en jaksanut kohdata muita kun oman perheen (mies ja 2 alle kouluikäistä lasta), puhelimeen vastaaminen tuntui ylivoimaiselta myös. Päivisin mies oli töissä ja lapset onneksi hoidossa, en olisi jaksanut muuten. Huomasin, että tosi nopeasti (muutamassa viikossa) se erakoituminen pahentaa kierrettä ja usko omiin kykyihin enää koskaan olla ulkomaailman kanssa tekemisissä putoaa hyvin pian. Olen nyt taas työelämässä ja töissäni jatkuvasti tekemisissä ihmisten kanssa, siksi paluu pelotti todella. Toisaalta nyt tuntuu tosi hyvältä, että pystyin siihen. Sen takia haluankin kannustaa jokaista ottamaan sen oman pelottavan askeleen! Oli se sitten työt (aika iso askel, ei kaikille edes mahdollinen), kaupassa tai kirjastossa käynti, ystävän viestiin vastaaminen tai vaikka roskiksen vienti. Jos ei onnistu tänään, katsoo sitten uudestaan vaikka viikon päästä.

Tässä maailmassa pitäisi olla hiukan enemmän inhimillisyyttä ja ymmärrystä. Ei sairaus tai terveys ole mitenkään taattu kellään. Sitä paitsi jokaisen pitäisi saada elää omimmalla tavallaan, eikä erakoitumisessa sinänsä ole mitään pahaa - paitsi että suurin osa meistä kärsii siitä ainakin jollain tapaa. Itsellenikin sopisi rauhallisempi elämänmeno jollain pienellä paikkakunnalla.

Se on tietty hankalahko kysymys, että mistä ja miten sitä vertaistukea. Monet meistä on niin väsyneitä, ettei jaksa ottaa selvää saati raahautua mihinkään. Netti on helppo tapa, mutta kontakteja joutuu usein etsimällä etsimään.

Voimia tähän hetkeen!

Loppukevennyksenä: jotenkin vähän surkuhupaisa muuten tuo Eliittikumppaneiden mainos, joka pyörii tässä viestien välissä ;) Saiskohan sieltä sitä vertaistukea :D

HAH HAH ! PÄIVÄN PARAS MURJAISU TÄMÄ :

"vähän surkuhupaisa muuten tuo Eliittikumppaneiden mainos, joka pyörii tässä viestien välissä ;) Saiskohan sieltä sitä vertaistukea :D "

LOISTAVA HUUMORI ! Kiitos nauruista ! heh heh---

nuiinkkö

onko mitään "kerhoja" tms. järjestetty,sellaisia jotka eivät ole rahastusta toisten hädällä,ja missä nauretaan päälle..kamala ajatus mutta se on päässä.voi ottaa yht. klikkaamalla "vastaa",olen just yli 50v. "josta ei uskoisi..."

honolulus

päijät- hämeessä , mies olen, erakoituminen ei ole mulle ongelma jota pitäsi korjata.
Kuten totesin aiemmin, kesällä skootteroin ja liikun, talvella möllötän kämpässä.

Noh, kaipa olen erakoitunut. En erityisesti kärsi siitä, viihdyn yksinäni, jos masennusoireet vain ovat kurissa. Luultavasti poden jatkuvasti pientä alavireistä masennusta, dystymiaa vai mitä se oli, mutta pyrin siihen, etten joudu kärsimään "aktiivista" depressiota, koska se on kärsimystä.

Aikani kuluu hyvin. Joskus ihmettelen, mihin päivä on taas kulunut. Tämä tietokone vie kyllä huomaamatta ihan liikaa aikaa. Joskus teen tietoisen tietokonelakon, jolloin luen aktiivisesti, jos vain pystyn keskittymään.

Nyt olen huomannut vähän piristyneeni. Mahtaako olla kevään odotusta tai jotain luonnon heräilyä, joka on tarttunut. Linnut ovat alkaneet laulaa!

Tein tämmössen videon aiheesta , ehkä voi auttaa

http://www.youtube.com/watch?v=H0WzxFjSZRU&list=UUOOWCQUEXVup-MpV178jMCw&index=1

Mä olen hautautunut kotiin. Elän yksin. Peseytymisvälit venyy jopa 2 viikoksi. En jaksa mitään. Kukaan ei soita eikä käy. Omaisia on, mutten jaksa kuunnella heidän aktiivia juttujaan. En halua tavata ketään. Käyn pakosta kaupassa, mutten halua keskustella kenenkään kanssa, jos vaikka tuttuun törmään. Saatan paniikissa lähteä pois kaupasta, jos joku tuttu siellä liikehtii.
Katson vain tv:a, istun pieniä hetkiä netissä lähinnä uutisia lukien tai maksan vain laskut.
Täytän sanaristikoita ja yritän unohtaa olevani vielä elossa. Haudon joka päivä itsemurhaa, mutta tietoisena siitä, ettei henki lähde lääkkeillä - aikeeksi siis vain jää. Jos ajais rekan eteen? Sitäkään ei voi tehdä. Siltapalkkiin ois paras. Olen jo käynyt katselemassa parasta paikkaa, jossa homma toimis parhaiten.
Ei tällaisella elämällä tee mitään, koska tämä on pelkkää kärsimystä.
En uskalla ulkoilla, koska pelkään ihmisiä.
Poika soittaa joskus ja kehoittaa vaan kestämään. Kysyn vaan miksi tätä pitäis kestää? Herranen aika!
Jos sais jostain pyssyn, niin se olis kaikille helpoin tapa päästä minusta eroon. Menisin nimittäin metsään, ettei asunto sotkeutuisi.

Että tällaista paskaa jo monta vuotta. Juon kaljaa harva se päivä ja käytän erilaisia rauhoittavia lääkecoctaileja. Silloin pääsen euforiaan ja saan nukkua, nukkua, nukkua. Nukunkin n. 16h vrk.

Jos pääsis Irakiin tms. paikkaan ihmiskilveksi, niin se matka kannattais tehdä viimeisillä rahoillaan.

Täällä kirjoittelee kanssa eräs erakoitumiseen taipuvainen. Ikää on 19 vuotta. Koulussa tulee käytyä pakollisilla oppitunneilla mutta illat ja viikonloput kuluu sitten neljän seinän sisällä.

Olen ihmiskammoinen enkä toisaalta ole varma kaipaanko edes ihmiskontakteja elämääni. Koululla ei tee mieli osallistua mihinkään. Saan olla rauhassa tunneilla ja käytävillä.
Ei huvita kuunnella muiden päivittelyä siitä miten hukkaan nuoruuteni tai miten outo tyyppi olen kun en kulje baarissa tai omaa laajaa ystäväverkostoa.
Baari on varmaankin ainoa paikka jossa on mahdollista tavata uusia ihmisiä mutta ongelmani on edelleen vähäinen kiinnostus ihmisiin. Mihinkään harrastustoimintaan en halua sillä ihmisten ilmoille raahautuminen kuluttaa valtavasti energiaa ja ahdistun pelkästä ajatuksesta että joutuisin puhumaan viearaille ihmisille.

vaikea paniikkihäiriö , joka alkoi asteittain 80-luvulla ja pahentunut. Masennus ,ahdistus,pelko ym.. mukavaa on tunne-elämä valtaosin. Tällähetkellä aivot antaneet kaikkensa ja yritän jaksaa elää 24 tuntia kerrallaan , ihmisten ilmoille ei yleensä jaksa lähteä kun sekä henkiset että fyysiset voimavarat tämän kidutuksen myötä loppuneet aikaa sitten , escitalopram 10mg auttaa hieman elämää , mutta ei tee oloa juurikaan siedettäväksi , vaikka mulla kaikki lääkeaineet vaikuttaa jo pieninä annoksina, joten en ole uskaltanut sen annosmäärää nostaa, ettei tule lisää kärsimystä sivuvaikutusten myötä.... :/ elämisen reviiri n.4 km säteellä paniikkihäiriön ansiosta ja yleiskunnon vuoksi ei psykiatrin käynnitkään tahdo onnistua kuntoutuksesta puhumattakaan , alle 300 euroa saa kelasta ja 35-vuotiaana täytyisi ilmeisesti eläkettä harkita ainoana vaihtoehtona , kun ei vuosikymmeniä rääkätyt aivot enää näytä kykenevän normaaliin elämään... vaikkei elämä koskaan ole normaalia ollutkaan , vaikka on yrittänyt sitä näytellä duunarina sekä pienyrittäjänä... niin kauan kun on muistikuvia, on ollut ongelmia pään kanssa , vaikkei mielisairautta ole todettu ... aivot on vaan allergiset tälle elämälle...

Minä en edes tajunnut, että olin erakoitunut (nykyään sanottaisiin syrjäytynyt) ennen kuin päätin lähteä uudelleen opiskelemaan ammattikoulun aikuisopintoja. Kun ne kyselivät työhistoriaa, olin vaan, että hups... mikä työhistoria? Se työkokemus vain jotenkin jäi kertymättä, kun lymysin seitsemän vuotta kotona. Minulla ei ole edes mitään virallista mt-diagnoosia, jolla voisin perustella maailmalle, miten näin pääsi käymään. Ainoa, mitä voin sanoa syyksi, on vuosikausien koulukiusaaminen, joka teki minusta sosiaalisesti aran ja eristäytyvän. Surkea tilanne, mutta eteenpäin vain on mentävä, jos haluaa edes jotenkin siedettävän loppuelämän.

Second Life on mukava virtuaalimaailma, jossa voi opetella virtuaalisesti ihmisten ilmoille menoa...
Kannattaa kokeilla. Toimii läppärilläkin kunhan alkuun lataa ohjelman.
http://secondlife.com/

laittakaa vaikka FI nimenne loppuun jotta löydätte toisenne :)

Erakoitumiseni on alkumetreillä mutta tiedostan oireet. On niin hyvä olla yksin kotona ja tietokoneelae. En surffaile. Pääosin olen Excelissä tekemässä taulukoita yms. Mielenkiintoista ainakin minulle tässä tilanteessa. Kaverit "moittivat" että olen huono seuralainen., puhun vähän,kuuntelen kylläkin ja olen kiinnostunut. Sydänlääkäri diaknosoi lievää masennusta. En voi tajuta että minä tähän saakka niin hyvävoimainen ja merkkinen aikuinen mies voisin olla heikko. Vuosia siten kun läksinniin otin 50kg painoisensäkin tms painon helposti mukaani. Nyt lähden myös mutta mukaan otettava tavara jää paikoilleen.

Kyllä on. Kamala kohtalo olla vain kotonaan vankina kun ei pysty edes ruokakauppaan ahdistukseltaan menemään. Kai tässä nälkään kuolis jos ei olisi ketään läheistä joka huolehtis. Eikä sekään tule jatkumaan loputtomiin. Lopulta varmaan kuolenkin nälkään jos en johonkin muuhun.

Anteeksi tyhmä välikysymykseni... mutta mistä te saatte rahaa? Eikö tykkäri, lääkäri ym kuitenkin velvota käymistä ulkomaailmassa?

Munkin elämä on jumissa yli 30 v jo, ei rahaa ja koskaan oikein kiinnostanut työt. Määräaikasuuksia 2 kk suhteita. Oon masentunut ja syön pillereitä ja unirytmi sekasin, sentään kämppä alla ja ruokaa kun sossu maksaa, ei kavereita, ei naista ei mitään. En tiedä mitä teen, olen hakenut apua.

Viikot käyn töissä ja viikonloput juon kaljaa kotona.. yksin.

Ikinä ei ole ollut kavereita. Tiedän mitä on yksinäisyys. Joka toinen päivä tuntuu olevan niin vaikea että en ehdi kolmea ateriaa syömään koska väsyttää ja sitten pitää mennä nukkumaan ja nukun joskus noin 12 tuntia. Se harmittaa vaikka on ollut jo näin hetken. Lueskelen, selaan nettiä, katson videoita ja tvtä.

Olen todellakin erakoitunut kotiin. Jos ei joku muu kävisi kaupassa, kuolisin varmaan nälkään. Yritän kuluttaa aikaa tehden käsitöitä, netissä ja tvn äärellä. Olen henkisesti aivan loppu enkä halua elää tällaista elämää. Mihin menisin kun minut eläkkeelle määrättiin eikä autoakaan ole ja liikenneyhteydet huonot. Ei minua kukaan kaipaa mihinkään.