Läheisen psykiatrinen sairaalahoito

Ikä: 50v
Sukupuoli: Nainen
Hoitoa tarvitseva: Äiti

Päätin kirjoittaa näin avoimesti, koska yhtenä vaikeutena olen kokenut sen, ettei mistään saa tietoa. Joskus kyselin tältä palstalta miten viedä omainen hoitoon, ja sain todella hyviä neuvoja. Kiitos heille siitä.

Suurin kompa tuntuu olevan saada omainen ylipäänsä hoitoon. Ensin pitää selättää omatunto. Taistella omaisen omaa tahtoa vastaan, koska hänhän vakuuttaa pärjäävänsä, sekä että kaikissa muissa on vikaa muttei hänessä. Piti miettiä pärjääkö hän yksin, onko hän kenellekään vaaraksi. Siis että onko meidän pieni, kultainen äitimme kenellekään vaaraksi? Huoks.

En jaksa käydä läpi äidin oireet, etkä sä niistä kysynytkään :) Päätimme siskoni kanssa joka tapauksessa, että pitää saada äitiä lääkärin luokse arvioitavaksi. Ei mikään helppo nakki, äidin vainoharhaisessa maailmassa sairaalat sekä niiden henkilökunta olivat kaikki osaa sitä porukkaa jotka kiusaavat ja välillä suorastaan riivaavat häntä. Sisko kävi suostuttelemassa äiti mukaan terveyskeskukseen, mutta ihan turhaan. Päätimme että käyn ambulanssin kanssa hakemassa.

Ambulanssikuljettajat olivat loistavat, aivan ihanat. Juttelivat äidin kanssa ja saivat hänet suostumaan kyytiin. Ja minutkin samalla rauhoitettua sanomalla, ettei ollut päivääkään liian aikaisin. Se lause oli kultaakin arvokkaampaa minulle, jäi ikään kuin johtotähdeksi koko operaation ajaksi. Aina kun epäilin teenkö sittenkään oikein äitiä kohtaan, muistin tuon. Ei päivääkään liian aikaisin.

Pääsimme ensimmäisen lääkärin puheille. Hän ehdotti että äiti pääsisi kotiin odottamaan lähetettä sairaalasta. Äiti oli tietysti innoissaan ja lupasi lähteä, minä epäilin ettei niin kävisi. Jäimme odottamaan seuraavaa lääkäriä. Osoittautui, ettei heillä kummallakaan ollut oikeutta tekemään lähetettä pakkohoidosta, ja tämä soitti jonnekin psykiatriseen osastoon ja kysyi neuvoa. Voi siis sanoa, että lääkäri joka päätti äidin kohtalosta ei ollut edes tavannut äitiä, vaan hoiti etänä tämän lähetepulman. Lääkäri kuitenkin lupasi minulle, että mikäli äiti ei mene psykiatriseen hoitoon kun lähetet tulee, sairaala lähettää ambulansin noutamaan hänet. Olin tyytyväinen ja lähdimme kotiin.

Ihan niin ei mennyt. Äiti sai hoitopaikan viikon päästä, josta kieltäytyi (ei helpota yhtään hokea "mitä mä sanoin"), hän ilmoitti myös ettei aikonut tarttua seuraavaan mahdolliseen avunantoon eli polikliniikkakäyntiin, ja sairaala heitti pallon takaisin terkkariin. Heillä ei ollut valtuuksia tilata ambulanssia noutamaan. Päätimme siskoni kanssa kyydittää äitiä vielä kerran ambulansilla.

Jos eka reissu oli vaikea, toinen oli jo helvettiä. Äiti puolustautui kaikin tavoin. Pelasi meitä tyttäriä vastakkain, uhkaili, oli hoitohenkilökuntaan päin kuin enkeli ja osoitti syyttävää sormea meitä omaisia kohti. Meidäthän pitäisi saattaa hoitoon. Lupaan, olin siinä vaiheessa valmiskin! Mitä vaan, päästääkseni pois siitä tilanteesta. Ja arvaahan mitä. Taaskaan lääkärillä ei ollut valtuuksia kirjoittaa pakkohoito-lähetettä! Heillä ei ollut yhtään virkaa täyttävää lääkäriä siellä. Jouduimme lähimpään yliopistolliseen sairaalaan, jossa yleislääkäri ujosti tuumasi kuuntelemalla pelkästään äitiä, että helpoimmin hän varmaan pääsee kun kirjoittaa sen M1-lähetteen. Hah! Totta tosiaan. Olisi tullut pannusta muuten. Olisin henk.kohtaisesti marssinut sairaalan keittiöön ja lainannut sellaisen.

Miten tämä on mennyt tällaiseksi? Että hoitoon pääseminen on tehty niin vaikeaksi, että pitää taistella jotta sen saa? Systeemi on kuin jostain 60-luvulta, kun ihmisiä suljettiin laitoksiin vain koska siihen pystyttiin. Ihan kuin sellaista vaaraa olisi edes olemassa nyky-Suomesssa? Ja kuitenkin jätetään homma kuin arpapeliksi yleislääkärin käsiin, laittaako potilasta hoitoon vai kotiin.

Noh, äiti on nyt osastolla. On sulkenut meitä lapsia ulos, on kieltänyt hoitohenkilökuntaa antamasta mitään tietoa meille. On todella vaikeaa tällä hetkellä miettiä miten voimme tukea äitiä jatkossa, koska emme tiedä lääkityksestä, hoitosuunnitelmasta, saati diagnoosista yhtään mitään. Ja samaan hengenvetoon voin todeta, etten usko että äiti itse tulee pysymään hoitosuunnitelmassa eikä ottamaan mitään lääkkeitä. Pitää vaan toivoa parasta, ja kerätä voimia niin että jaksaa tehdä tämän uudemman kerran tarvittaessa.

On äärimmäisen rankka kokemus viedä omaista pakkohoitoon, kun pitää taistella sairautta vastaan ja samalla tuon sairaalaviidakon läpi. Ja vielä että tekee sen kaksi kertaa kahden viikon aikana. Siskoni ei jaksanut, hän romahti henkisesti. Omakin olo on tyhjääkin tyhjempi. Vielä tässä vaiheessa on vaikeaa muistaa, että saimme aikaan sen minkä halusimmekin - äidin hoitoon jotta hän voisi nauttia vähän laadukkaammasta vanhuudesta.