Ehkä moni muukin elää samassa tunteessa ja kokee samaa yksinäisyyttä siitä ettei ole ketään kelle puhua ja elämästä puuuttuu se todellinen ja läheinen ystävä, jonka kanssa jakaa ajatuksiaan ja samoja tuntemuksiaan.
Minä koen yksinäisyyttä ja masennusta siitä ettei elämässäni ole samankaltaista naispuolista ystävää ja siitä että elämäni on näin masentavan ja onnetoman yksinäistä. Kaipaan ystävää, joka antaisi elämälleni merkityksen tunteen ja poistaisi sisältäni tämän ikävän vallitsevan ja hallitsevan yksinäisyyden tunteen. Elämääni kaipaisin iloa ja onnellisuutta, tunnetta siitä, mitä toisen ihmisen läheisyys ja lähellä oleminen, puhuminen, yhdessä oleminen ja yhteisten kiinnostusten jakaminen ja tekeminen voikaan saada aikaan.
Onko teitä muita, joilla on samantapaisia yksinäisyydestä johtuvia tai aiheutuvia masennuksen tunteita?
Minä koen yksinäisyyttä ja masennusta siitä ettei elämässäni ole samankaltaista naispuolista ystävää ja siitä että elämäni on näin masentavan ja onnetoman yksinäistä. Kaipaan ystävää, joka antaisi elämälleni merkityksen tunteen ja poistaisi sisältäni tämän ikävän vallitsevan ja hallitsevan yksinäisyyden tunteen. Elämääni kaipaisin iloa ja onnellisuutta, tunnetta siitä, mitä toisen ihmisen läheisyys ja lähellä oleminen, puhuminen, yhdessä oleminen ja yhteisten kiinnostusten jakaminen ja tekeminen voikaan saada aikaan.
Onko teitä muita, joilla on samantapaisia yksinäisyydestä johtuvia tai aiheutuvia masennuksen tunteita?
Vastaukset 17
Vanhimmat
Olen nainen ja masennukseni johtuu tällä hetkellä suurimmaksi osaksi siitä, ettei mulla oo yhtään ystävää kenen kanssa viettää aikaa ja kenen kanssa voisi puhua melkeinpä mistä vaan. Ei ole edes niitä kavereita joiden kanssa ei tuntisi olevan ihan samalla aaltopituudella, mutta olisi edes jotain seuraa. Joitain kavereita kyllä on, mutta he asuvat kaukana ja tuntuvat muutenkin hyvin etäisiltä.... Esim. sain kiertoteitse kuulla kaverini menneen naimisiin eli kertoo jotain....
Kyllähän se on niin, että niin naisella kuin miehelläkin on hyvä olla edes yksi saman sukupuolen edustaja ystävänä. Tämä yksinäisyys on kuin hidas kiduttava kuolema........ Elämä on todella masentavaa!!! Yritäpä tässä olla hymyssä suin, kun ei se oma seura riitä.
Toivottavasti sinä ap löydät vielä sen sydänystävän. Oletkos yrittänyt millään keinoin laajentaa ystäväpiiriäsi? Pelkkä yritys ei aina auta, tuuriakin toki täytyy olla mukana, että sattuu kohalle sellainen ihminen kenen kanssa ystävystyy.....
Kaikkea tuota ihminen tarvitsee: ystäviä ja elämälle sisältö, mutta elämäntarkoitus ei löydy toisesta ihmisestä. Kyllä onni kumpuaa ihmisen omasta sisimmästä ja ihmien kaipaa myös ennenkaikkea yhteyttä Luojansa kannssa. Kun Hän saa johdattaa niin löytyy myös ihmissuhteita ja elämälle tarkotius. Tosin yksinäisyyttä ja ongelmia aina välistä on meillä kaikilla.
Mene ihmisten ja harrastusten pariin.
Näinhän se on, että ystävyyden syntymiseen ja alkamiseeen tarvitaan aina kaksi. Itse olen kokenut ystävien löytämisen kyllä haasteelliseksi, tai että sitten myös oikeasti sen toivomansa ja kaltaisensa ystävän myös löytäisi. Eihän se todellinen ja aito ystävyys mielestäni edes sitä oikeaa ja todellista ole, ellei ihmiset oikeasti ja aidosti tunne ensin toisiaan kohtaan jotain syvempää ja myös jotain, mikä herättää tai aikaansaa tuon saman kiinnostuksen tunteen molemissa.
Mistä sitten se kiinnostus tai tuo samankaltainen ilmiö tai tunne toisesta ihmisestä tulee? Minua ainakin kiinnostaa toisessa ihmisessä samankaltaisuus, luonteessa ja ajatusmaailmoissa löytyy yhteistä ja samaa ja ihmisinä vain tunnumme samankaltaisilta. Tietysti myös tuon kiinnostuksen saa heräämään samanlaiset asiat, kuten mistä samoin pidämme, mitä teemme tai harrastamme. Ehkä näkisin kuitenkin sen syvemmän puolen ja kiinnostuksen löytyvän samansieluisesta ihmisestä ja tällöin puhuttaisiin enemmän niistä samoista sielunkemioista, mitkä kohtaavat kolahtaen, vetäen voimakkaasti toisiaan puoleensa.
Niin, jotta juuri tuon toivomansa ystävän sitten vielä joskus löytäisi pitäisi olla sitä hyvää onnea ja tuuria tai kohtalolla sormensa pelissä myös. Jaksaako sitä sitten vain enää ikuisesti odottaa vai pitäisikö vain uskoa jo itseään ja lopettaa tämä turha ikuinen toivominen ja etsiminen? Pistää piste koko jutulle ja tyytyä vain elämään yksin ystävättömänä.
Vieläkö sinä jaksat toivoa tai elää toivossa, että vielä löytäisit sen toivomasi ystävänkin?
Parasta tietenkin on oppia elämään ja olla tyytyväinen juuri nyt elettävään hetkeen. Kyllä ystäviä ja milenkiintoisia asioita voi sitten vain eteen putkahtaa. Jos jotain etsimällä etsii tai hakemalla hakee ja työkseen odottaa niin varmasti turhautuu. Siinä tule myös tietoista suorittamista ja katoaa aitous. Kun ei sitten onnistu: masentuu. Ole vain elämässä kinni ja aktiivineen. Voit tavat henkilön tai usemapia että huomatte olevanne samalla aaltopituudella ja yhdessä synkkaa.
Aikuisena on vaikea saada uusi ystäviä.
Minä en ole saanut.
Olen jo tottunut olemaan yksin.
Mies on, mutta ei se ole sama asia kuin ystävä.
Ulkoilutan koiraani ja ruokin lintuja.
Missä päin suomea sinä asustelet 'sama vaiva'? Näin se tuntuu nyt tässä omassakin elämäntilanteessa vain olevan ja kyettävä vain hyväksymään (vaikka ei haluaisikaan) ja elämään jotenkin tämän asian kanssa, vaikkei se tätä yksinäisyyden kipua ja tunnetta sydämestä poista tai että se häviäisi tunteena koskaan minnekään. Ehkä ajan kanssa sitten vain tähän turtuu, hyväksyen ja myöntäen lopulta sen totuuden itselleen, minkä myös toivoisi sitten helpottavan, vähentävän ja poistavan aikanaan tätä yksinäisyyden puristavaa otetta ja tunnettakin. Kissani osaa ulkoilla yksin, ja lintuja ruokin minäkin.
Turussa.
Sitten on kyllä kaikenlaista vaapaaehtoitoimintaa jos terveys antaa myöden lähteä.
heippa teille,
Tiedättekö, minulla on useampi ystävä ja mieskin, mutta tunnen silti yksinäisyyttä. syynä: perheettömyys. Jo vuosia on ollut tunne ettei oma perheeni ole enää minusta kiinnostunut. Kun mene lomalle vanhempien luo, he ovat saattaneet lähteä mökille vaikka tietävät että olen tulossa emmekä ole nähneet puoleen vuoteen. Olen asunut jo 15 vuotta (17 vuotiaasta omillani) muualla, eikä perheeni ole pyynnöistä huolimatta käynyt kertaakaan kylässä. He eivät tiedä yhtään millaista on elämäni, työni tai millaiset puitteet ympärilläni on.
Uskokaapa siis tytöt että taitaa ihminen kaivata aina jotakin elämäänsä. Aina jotakin puuttuu...
Yksinäisyytes ei johdu masennuksesta tai toisinpäin vaan lihavuudesta.
En kärsi lihavuudesta ja se ei ole syy tähän masennukseeni, vaan kuten otsikkoni sen kertoo: Yksinäisyydestään masentunut.
Minä olen neljäkymppinen, ollut viimeiset 30 vuotta yksin ja masentunut. Olen miettinyt asiaa, ja tullut siihen tulokseen, että se on jonkinsortin Kohtalo. Joillekin on jaettu huonommat kortit eikä sille mitään voi.
Ja mitä enemmän ongelmia; kuten masennus; sitä vaikeampi löytää ystäviä. Puhumattakaan jos on työelämän ulkopuolella jne.
Vaikeaahan se on tämä eläminen ja oleminen ylipäätään välillä. Välillä tuntuu, että on vaan oman masennuksensa vallassa ja otteessa, mistä ei pääse pois ja joka vie kaiken elämänhalun, innostuksen ja yrittämisen mihinkään. Se, että pääsisi taas ns. jaloilleen tuntuu vain välillä niin käsittämättömän vaikealta, tai että hyväksyisi itselleen sen asian, että on ystävätön ja niitä ei vain ole ja löydy vaikka etsisikin. Turhaa energiaa vain kuluu ja menee asian murehtimiseen ja miettimiseen.
Kai se vaan on pakko työstää taas tämä asia vain itsensä kanssa ja löytää taas se sisäinen hyvä olo ja mielenrauha. Iloita ja yrittää nauttia niistä hyvistä puolista ja asioista elämässään. Työntää ja lukita yksinäisyys masennuksineen jonnekin komeroon pitäen sen siellä. Elää ja olla niin, ettei masennus ja yksinäisyys hallitse minua vaan minä hallitsen niitä.
Ehkä jonain päivänä vielä kiitän itseäni siitä, että jaksan kuitenkin elää ja toivoa yhä silti, vaikka elämässäni ei olekaan niitä asioita, mitä toivoisin ja haluaisin olevan. Kunhan saan vain oman elämänhalun, uskon, innostuksen ja yrittämisen ihmisenä itseeni takaisin, uskon, että elämän tarkoitus ja sen sisältö kaikkineen taas löytyy ja voin iloita ja nauttia niistä asioista mitä minulla jo on. Tai löytää elämälleni merkitystä ja tarkoitusta lisää, minkä avulla voin parantaa omaa elämänlaatuani ja oloani, saada lisää onnellisuutta ja iloa elämääni.
Itse olen 24v mies ja ilman minkäänlaisia kavereita kohta 9 vuotta, itsestäni kaikki on kiinni, mutta en vaan osaa.
Oon kokenu masennusta jo monta vuotta. Mitä enempi ikää tulee, sitä enempi se alkaa tuntua. Lääkkeet ei auta mihinkään, koska ainoa ja se todellinen lääke olen minä, sinä tai joku muu joka kokee samaa. Yksinäisyys on myöskin positiivista, seurustelussa sitä jää joskus kaipaamaan. Älä anna pienten asioiden masentaa, koska et ole yksin, aukase silmäsi, unohda kriteerit, elä alusta ja uudestaan.
Uskomatonta, miten paljon täältä löytyy kohtalotovereita. Olen kokenut vaikean eron muutama vuosi sitten, työuupumuksen ja nyt kamppaillaan masennuksen kanssa. Vanhat ystävät jäivät kauas, kun muutin tänne etelään. Takana on paljon kaikenlaista tuskaa ja ahdistusta. Vanhat ystäväni ovat hylänneet minut, pienellä paikkakunnalla on helppo haukkua toisia...
Tällä hetkellä elämä näyttää aika toivottomalta. Läheinen ihminenkin on kääntänyt selkänsä ja tuominnut valintojeni takia. Minulla on vain nykyinen mieheni ja terapeutti jolle asioista voin puhua. Ajatukset on synkkiä.
Uskon, että pääsen oman masennukseni yli, jos vain oikeasti haluan ja tosissani yritän. Ainakin nyt on tuntunut paremmalta jo pidemmän aikaa. Täytyy vain uskaltaa kohdata yksinäisyys ja siitä aiheutuva masennus itsessään. Ehkä, kun tämän kirjoituksen kirjoitin olin vielä masennuksen kourissa ja tuntui tosi pahalta. Jollain tapaan koin pelkkää helpotusta jo siitä, kun sitten avauduin tänne ja kirjoitin tästä. On kuitenkin mukava, että teitä on muitakin ja saa lukea, kuullen ajatuksia myös muiden samankaltaisista tuntemuksista.
Ainakin tunnen, että olen käsitellyt ja miettinyt tätä yksinäisyyttäni ja masennustani, mistä se johtuu ja mikä sen saa aikaan ja aiheuttaen. Valitettavasti vain siihen ei ole sitä toista ihmistä, samankaltaista naispuolista ystävää, joka voisi poistaa tämän yksinäisyyden tunteen. Joten yksinäisyys yhä on, mutta voin helpottaa monilla tavoin muuten oloani ja yksinäisyyden tunnettani, kuten edellä siitä kirjoitin. Voin myös yrittää ymmärtää yksinäisyyttäni ja estää näin masennusta tulemasta tai alkamasta, tai että masennus veisi tai saisi jotenkin voiton ja otteen itsestäni.
Haluan kuitenkin nauttia elämässäni niistä asioista joita minulla jo on yksinäisyydestäni huolimatta. Tuntea siitä huolimatta vaikka koen ja tunnen yksinäisyyttä ja olen yksinäinen, että löytyy myös muitakin keinoja, millä omaa yksinäisyyttään voi helpottaa ja mikä tuo iloa ja onnellisutta elämään. Eihän eläminen tietenkään tunnu täysin hyvältä tai lähes onnelliselta ja että kokisi elämisen olevan myös elämisen arvoista, kun ei ole sitä toivomaansa ja kaltaistaan ystävää (tai ystäviä), jonka kanssa jakaa, kokea ja tehdä niitä asioita yhdessä. Voinhan silti tähän ihmeeseen vielä uskoa, toivoen, että vielä joku päivä se ystävä elämääni ja eteeni ilmestyisi.
Yksin kotona. Vaimo sairaalassa jo 2 viikkoa. Ahdistaa,Ahdistaa ja Ahdistaa tää
yksinäinen toimeettomuus.Ei mitään iloa elämässä. Lääkitys on, ei paljoa auta.
On tääkin elämää ! Mikään ei kiinnosta !