Saksan-pelko käyteaineena

EU syntyi pelosta että Saksan ja Ranskan välinen sota vetäisi vielä neljännen kerran sadan vuoden sisällä maanosan onnettomuuteen. Kaksi tähänastisista kolmesta Saksan-Ranskan sodista on muuttunut maailmansodiksi.

Vaikka Saksa lyötiin maahan ja jaettiin vuonna 1945, Saksan mahdin varjosta ei päästy irti. Ranska oli tuomittu ikuiseksi kakkoseksi, jatkuvaksi riskinottajaksi Reinin takaisen pelottavan maa-ja ihmismassan naapurina. Ja ranskalaiset tiesivät tämän, uhostaan huolimatta.

Ratkaisu ongelmaan oli nimenomaan ranskalainen. Jean Monnetin aatteiden mukaan sota oli tehtävä etukäteen mahdottomaksi kytkemällä Saksan ja Ranskan raskas teollisuus erottamattomasti yhteen. Kun hiili ja teräs olisi sulatettu samaksi talouskokonaisuudeksi, pahantahtoisinkin diktaattori menettäisi mahdollisuutensa sotakoneiston rakentamiseen naapuria vastaan.

Näin muodostettiin 1950-luvun alussa hiili- ja teräsyhteisö, ensimmäinen euroyteisö. Aineeseen liittyi toki myös henki. Jo ensimmäisen maailmansodan juoksuhaudoista, kolme vuosikymmentä taaksepäin, oli noussut paneurooppalaisuuden aate. Senkin ydin oli Saksan ja Ranskan sovinto, mutta ei hiilen ja teräksen, vaan yhteisen kulttuurin ja yhteisen eurooppalaisuuden nimissä. Paneurooppalaisuus sai idean ja käyttövoimaa amerikkalaisuudesta tai oikeammin siitä käsityksestä, joka Euroopan piinatun mannermaan monella asukkaalla oli Yhdysvaltojen valtioaatteesta.

Eurooppalaisten jälkeläiset Atlannin toisella puolella kykenivät elämään rauhassa ja keskenään sotimatta, vieläpä yhtenä liittovaltiona. Miksi eivät eurooppalaiset kykenisi vastaavaan? Toinen maailmansota ja sitä edeltänyt kiihkokansallis-militaristinen kehitys sekä Saksassa että Ranskassa tekivät pilkkaa paneurooppalaisuudesta. Mutta aate heräsi henkiin heti sodan päätyttyä. Ajatus Euroopan Yhdysvalloista on monella tapaa utopistinen. Se perustuu väärinymmärryksiin ja vääriin rinnastuksiin. Mutta yhtä kaikki se antoi käyttövoimaa 1950-luvun lopulla syntyvälle yhteisökokonaisuudelle.

Ajatus roomalaisen Euroopan kohtalonyhteydestä ja jopa ykseydestä on tarjonnut myös lähteen hyödyllisille mielikuville. Perinteisen voimapolitiikan, Saksan ja Ranskan jatkuvan kilpailun sekä monikansallisen suuryhtiöiden edunsaalistuksen peitoksi tarvittiin Länsi-Euroopassa aate. Tämän aatteen siivet kantoivat myös yhteisö-Euroopan ulkopuolelle.

Hiili- ja teräsunionia täydennettiin pian. Manner-Euroopan ydinmaat päätyivät v. 1957 Rooman sopimukseen, jolla perustettiin kuuden maan tulliunioni, Euroopan Talousyhteisö EEC. Se oli runsaat kaksi vuosikymmentä tulliyhteisö, jolla oli huonosti toimiva, kallis ja riitainen yhteinen maatalouspolitiikka. Maatalouden tukeminen oli ensi sijassa Ranskalle maksettava sisäänottohinta.

Ranskan ja Saksan välinen jännite antoi alusta alkaen suuntaa ytheisöille. Tänä päivänäkin se tuntuu vahvana pohjavirtana. Kansallisten etujen ajaminen, entisten eurooppalaisten suurvaltojen häikäilemätön voimapolitiikka kulloinkin käytettävissä olevin keinoin sekä maantieteen ja historian luovuttamaton taakka rakentavat myös Euroopan Unionin todellisen toimintarungon. Vain Suomessa, sinisten silmien maassa, tätä ei havaita.

Me olemme luoneet itsellemme omiin suomalaisiin kuvitelmiin sopivan Euroopan unionin eli "Euroopan". Aivan vastaavasti monet meistä jokin aika sitten loivat itselleen omiin kuvitelmiinsa sopivan Sosialistisen Neuvostotasavaltojen Liiton eli Soviet Unionin yhteisine lippuineen, rahoineen ja ylikansallisine hallintokoneistoineen.

Benelux-maat sekä Italia täydensi alusta alkaen Saksan-Ranskan akselia. Mutta Britannia sekä Keski-Euroopan laitamille sijoittuvat Euroopan maat eivät aikoihin mahtuneet mukaan. Ranskan suuri johtaja de Gaulle - mies, joka korosti "isänmaiden Euroopan", itsenäisten mutta yhteistyössä olevien kansakuntien ajatusta - esti pitkään Britannian liittymisen. Vasta kenraalin väistyttyä englantilaiset tulivat mukaan, ja heidän kantapäillään brittien taloudesta riippuvat Tanska ja Irlanti.

1980-luvun yhteisöjen laajentumisvaihe toi kolme Välimeren maata: Portugalin, Espanjan ja Kreikan. Diktatuurimenneisyydelllä ja puoleksi kehitysmaatyyppisellä kansantaloudella rasitetut Välimerenmaat laskivat saavansa sekä arvonantoa että taloustukea demokraattisten maiden yhteisöön liittyessään.

Välimeren maat vahvistivat Ranskan kättä yhteisöissä. Mutta Saksan yllättävä jälleenyhdistyminen v. 1990 lisäsi taas Saksan ominaispainon ylivoimaiseksi. Havaittujen uusien tulokkaiden eli kolmen pohjoismaan ja Itävallan katsotaan ilman muuta tukevan Saksaa. Tosin Britanniallakin on omat toiveensa. Englantilaisten näkemyksen mukaan Pohjoismaat voisivat auttaa pitämään saksalaisia kurissa unionin sisällä.

http://www.vapaansuomenliitto.fi/

http://www.webbinetti.net/suomi.eieu