Olen huomannut ahdistuvani monenlaisista tilanteista. Pahin on varmaan vastuun ottamiseen liittyvä. Tämä tullut ilmi kun olen yrittänyt olla työelämässä. Pelkään että mokaan jossain tehtävässä mikä on ns mun vastuulla. Mietin koko ajan jos tein jonkun virheen ja mitä siitä seuraa jos niin on tapahtunut? Maalaan päähäni kauhuskenaarioita jotka pahimmillaan johtavat jonkun kuolemaan tai muuten skatastrofiin. Skatastrofi ajatteluni on ihan jatkuvaa. Olo tulee hyvin ahdistuneeksi. Ruokahalu menee, oksettaa 24/7 enkä pysty lainkaan nukkumaan. Ajatuskierteestä ja ahdistuksesta olen päässyt vain irti pakenemalla. Olen sanonut itseni jo hyvin usein irti ja tämä alkaa jo hävettää, lisäksi tunnen itseni saamattomaksi, tyhmäksi, ja täysin luuseriksi. Olen yrittänyt pakottaa itseni pysymään töissä mutta se on mennyt lopulta siihen että haudon itseni tappamista ja teen itselleni fyysistä väkivaltaa.
Mulla on myös hyvin usein pelko että musta puhutaan pahaa. Esimerkiksi huomasin sen nyt kun olin viime vuoden puolella kurssilla ja siellä oli henkilö jonka tiedän ja joka tuntee ihmisiä joita mä tunnen. Alan ns pakonomaisesti ajattelemaan mitä tämä kyseinen ihminen tietää musta ja mun asioista niin että se voi alkaa pilkkaamaan tjtn. Mietin tauotta mitä se on voinut kuulla musta jne ja kun se puhuu jollekkin ajattelen heti että nyt se puhuu musta jotain. Tiedän tasan tarkkaan ettei maailma pyöri mun ympärillä ja ihmiset eivät tosiaankaan puhu musta... mutta ajatukset tulevat päähäni ja maalan niistä kauhukuvia ja ahdistun. Mua ei ole koskaan kiusattu varsinaisesti kouluaikana, ehkä enemmänkin jäin vain porukan ulkopuolelle.
Pidän itseäni muutenkin täysin turhana ihmisenä. Ajattelen usein kuolemaani ja sitä ettei se liikuttaisi ketään. Tälläkin hetkellä en halua että muut kuolee mutta oma kuolemani on ihan samantekevä. En välitä itsestäni enkä ole koskaan välittänyt. Mun tarpeeni eivät koskaan ole tärkeitä ja pistän aina muiden tarpeen omieni edelle. En pysty koskaan pyytämään apua mihinkään asiaan sillä pidän itseäni niin vähäpätöisenä etten ansaitse kenenkään aikaa, rahaa tai mitään muutakaan. Tämä on ollu aina jo kotona asuessa, ahdistuin lapsena jo siitä kun äitini antoi minulle jotain. Mietin jo silloin että sen rahan olisi voinut käyttää muihin, mähän en mitään tarvitse. Joulut ja syntymäpäivät olivat aina hyvin ahdistavia. JOskus jopa kysyin onko äidillä kuitti, jos oli sanoin etten tarvitse saamaani lahjaa ja sen voi palauttaa jolloin äiti saa siitä rahat takaisin.
Myös vastakkainen sukupuoli tuottaa mulle ongelmia. En osaa olla miespuolisten ihmisten kanssa juurikaan. Pahinta on se jos huomaan minuun kohdistuvaa kiinnostusta ja jos huomaan samaa itsessäni menen täysin lukkoon. Olo on kiusallinen ja tunnen ahdistuksen kaikki mahdolliset oireet. Yleensä joudun lähtemään tälläisistä tilanteista ja monesti valehtelenkin jotain että pääsen pois. Olen muutaman kerran ollut treffeilla ja ne ovat olleet suoraan sanottuna yhtä helvettiä. Ainoa mikä auttanut tässä on ollut tukeva humala. Silloin menetän estoni ja sen takia en ole täysin kokematonkaan. siitä vain seuraa seuraavalle päivälle vieläkin kaameammat olotilat.
Olen tullut siihen tulokseen että poden jonkin sorttista ahdeistuneisuus häiriötä mutten tiedä mitä?? onko jollain vastaavanlaisia ajatuksia ja niihin annettuja diagnooseja??
Tiedän myös ratkaisun ongelmistani poispääsyyn. Itsensä pakottaminen pysymään tilanteissa. Se kun on vaan niin helppo sanoa mutta lähes mahdoton tehdä. Olisi vain kiva tietää onko mulla joku "sairaus" vai olenko muuten vain sekaisin....
Mulla on myös hyvin usein pelko että musta puhutaan pahaa. Esimerkiksi huomasin sen nyt kun olin viime vuoden puolella kurssilla ja siellä oli henkilö jonka tiedän ja joka tuntee ihmisiä joita mä tunnen. Alan ns pakonomaisesti ajattelemaan mitä tämä kyseinen ihminen tietää musta ja mun asioista niin että se voi alkaa pilkkaamaan tjtn. Mietin tauotta mitä se on voinut kuulla musta jne ja kun se puhuu jollekkin ajattelen heti että nyt se puhuu musta jotain. Tiedän tasan tarkkaan ettei maailma pyöri mun ympärillä ja ihmiset eivät tosiaankaan puhu musta... mutta ajatukset tulevat päähäni ja maalan niistä kauhukuvia ja ahdistun. Mua ei ole koskaan kiusattu varsinaisesti kouluaikana, ehkä enemmänkin jäin vain porukan ulkopuolelle.
Pidän itseäni muutenkin täysin turhana ihmisenä. Ajattelen usein kuolemaani ja sitä ettei se liikuttaisi ketään. Tälläkin hetkellä en halua että muut kuolee mutta oma kuolemani on ihan samantekevä. En välitä itsestäni enkä ole koskaan välittänyt. Mun tarpeeni eivät koskaan ole tärkeitä ja pistän aina muiden tarpeen omieni edelle. En pysty koskaan pyytämään apua mihinkään asiaan sillä pidän itseäni niin vähäpätöisenä etten ansaitse kenenkään aikaa, rahaa tai mitään muutakaan. Tämä on ollu aina jo kotona asuessa, ahdistuin lapsena jo siitä kun äitini antoi minulle jotain. Mietin jo silloin että sen rahan olisi voinut käyttää muihin, mähän en mitään tarvitse. Joulut ja syntymäpäivät olivat aina hyvin ahdistavia. JOskus jopa kysyin onko äidillä kuitti, jos oli sanoin etten tarvitse saamaani lahjaa ja sen voi palauttaa jolloin äiti saa siitä rahat takaisin.
Myös vastakkainen sukupuoli tuottaa mulle ongelmia. En osaa olla miespuolisten ihmisten kanssa juurikaan. Pahinta on se jos huomaan minuun kohdistuvaa kiinnostusta ja jos huomaan samaa itsessäni menen täysin lukkoon. Olo on kiusallinen ja tunnen ahdistuksen kaikki mahdolliset oireet. Yleensä joudun lähtemään tälläisistä tilanteista ja monesti valehtelenkin jotain että pääsen pois. Olen muutaman kerran ollut treffeilla ja ne ovat olleet suoraan sanottuna yhtä helvettiä. Ainoa mikä auttanut tässä on ollut tukeva humala. Silloin menetän estoni ja sen takia en ole täysin kokematonkaan. siitä vain seuraa seuraavalle päivälle vieläkin kaameammat olotilat.
Olen tullut siihen tulokseen että poden jonkin sorttista ahdeistuneisuus häiriötä mutten tiedä mitä?? onko jollain vastaavanlaisia ajatuksia ja niihin annettuja diagnooseja??
Tiedän myös ratkaisun ongelmistani poispääsyyn. Itsensä pakottaminen pysymään tilanteissa. Se kun on vaan niin helppo sanoa mutta lähes mahdoton tehdä. Olisi vain kiva tietää onko mulla joku "sairaus" vai olenko muuten vain sekaisin....
Vastaukset 4
Vanhimmat
VAI IIN
Sinä voit saada myös apua tilanteen. Sinua palkitsee myös asia että huomaat että asiat sujuvat ihan hyvin. Ja elämään kuuluu, myös aina silloin tällöin möhlitään ja tehdään virhetiä. Tuollainen omista ongelmista kirjoittaminen helpottaa. Tavallaan työstää pahaa oloa ja tunteita ulos. Kirjoittaessa myös saattaa oivaltaa uusia kytköksiä pelkojen ongelmiensa syihin. Itsetuno myös alkaa vahvisutmaan ja saa itseluottamamusta. Jos mahdollsita kannattaa jutella ja puhua peloistaan. Toivottavasti sinulla on sympaattisa työkavereita ja ysäviä. Mysö ammattiapua kannattaa hakea. Alkoholilla älä lääkitse tilannettasi.
Olen 24-vuotias mies ja mun tilanne on täysin samanlainen. Mullakin on ihan olematon itsetunto ja pelkään melkein kaikkea mahdollista missä voin epäonnistua tai jotenkin munata pahasti itseni. Minustakin treffeille meno on todella ahdistavaa kun en osaa olla luontevasti naisten seurassa enkä tiedä mitä kannattais sanoa milläkin hetkellä. Olen itsekin lähes kokematon tämän ongelmani takia ja alkoholia olen minäkin käyttänyt rohkaistakseni itseäni. Enää en sitä haluaisi tehdä koska se vain pahentaa ongelmia.
Heti kun tiedän että on tulossa sellainen tilanne että pitäis mahdollisesti lähteä treffeille niin ahdistun siitä todella paljon jopa viikkoja aikaisemmin. Oikeastaan en ole vielä koskaan edes ollut sellasilla oikeilla treffeillä. Ahdistun oikeastaan kaikista mahdollisista asioista joissa koen jotenkin olevani vastuussa jostain tärkeästä asiasta tai toisen ihmisen viihtyvyydestä. Tämä on kyllä todella ikävä ongelma ja joku ratkaisu tähän pitäis löytyä koska olo on aivan sietämättömän kamala kaikenaikaa. En tiedä miten jaksan kohta enää elää jos tämä ongelma ei lähde pois. Olen kyllä jo monta vuotta ajatellut tekeväni itsemurhan tämän asian takia mutta en uskalla tehdä sitä joten pakko vain elää.
ihan kuin omasta elämästä.Itse olen kohta 35 ja mulla on työhistoriaa takana huimat kaksi vuotta.Pelkään kuollakseni epäonnistumista ja en vain pysty ottamaan vastuuta.Kaikki vain sanoo että pitää ottaa niskasta kiinni ja blaablaa blaa mutta ei ne ymmärrä.Papereiden perusteella olen oman ammattini huippuosaaja,mutta mun päänuppi on asiasta erimieltä.Pieninkin vastoinkäyminen ahdistaa.Kaiken pitäisi olla valmiiksi ajateltua ja yksinkertaista,töissä minun on aina kysyttävä "second opinnion" koska en luota itseeni että olen tekemässä jotain oikein.Välillä tunnen olevani kukkulan kunigas ja olen jo firmaa perustamassa,ja hetken päästä makaan sängyssä ahdistuneena ikään kuin millään ei ole merkitystä.Mutta olen yrittänyt koko elämi taistella itseäni vastaan,miehenä olen myös yrittänyt peittää heikkouteni ja vikani,valitettavasti alkoholilla ja huumeilla,no onneks niistä on päästy eroon. Onneks sain sen verran itseäni niskasta että sain lekurille ajan varattua.Jospa se tästä vieä iloksi muuttuu.Vaikeinta on se että ympäristö leimaa laiskaksi pummiksi kun ei työ maistu,mutta kun päässä viiraa niin minkäs teet?Tsemppiä kaikille kohtalontovereille,ja vitut muista!