Anteeksi, joudun tarinastani pieniä, merkityksettömiä yksityiskohtia muuntelemaa , ettei tästä tunnista, että se on juuri minun tarinani.
No, olen 12-vuotias tyttö. Tuntuu, että olen kaikkien mielestä ruma. Koulussa on pari poikaa muutaman kerran viittailöut ulkonäkööni ilkeästi. Jos kaikki nauravat, pelkään että he nauravat minulle. Ja jos kuiskuttelevat, olen varma, että minusta. Tosiaan noiden poikien mielestä olen kai täysi nolla. Minulla on sana hyvin hallussa, ja tiedän, että halutessani pystyisin vastamaan takaisin paljon napakammin. En vain tee sitä. Ei pysty.
Kaverit. Kavereita minulla on aika monta. Sellaisia, joiden kanssa jutellaan koulussa. Minua ei kukaan odota, jos lähdetään tunnilta. Ei, jos mennään liikkatunnille. Ei, kun mennään ulos. Muita kaveriporukastamme he odottavat, eivät minua. Yksi tyttö odottaa joskus säälistä. Tämä asia, että olen kaikkien mielestä täysi nolla, saa minut voimaan todella pahoin. Olen melko vahva persoona, mutta viime kuukausina tuntuu, että kaikki on romahtanut.
Se alkoi, kun tein netissä vähän hölmön jutun. Pelkäsin kiinnijäämistä (vaikkei se ollut rikollista tms) ja olin ahdistunut viikkoja, pari kolmisen kuukautta.
Koulussa olen iloinen ja pirteä. Nauran kavereiden kanssa, peitän katkeduuren siitä, että he eivät oikeasti välitä minusta.
Kotona, koulun loputtua, täytyy saada itkeä paha olo pois. Iltapäivät ja illat vietän sukulaislasten kanssa tai tabletin ääressä, poissa muiden tuomitsevien katseiden ulottuvista. Odotan vain iltaa.
Sitten kerron perheestäni. Meillä on kaikkea: on merkkivaatteita, rattikelkkoja, älypuhelimia, tabletteja. Vitsejä. Hyvää ruokaa. Mutta rakkautta meillä ei ole. En muista, milloin on minusta viimeksi sanottu, että olet ihana, rakas, täydellinen tyttäremme. Vain "huono numero kokeesta (8) , pitäisi ottaa tabletti pois josko lukeminen maistuisi paremmin". Tai "sinun pitäisi tehdä tämä ja tämä paremmin ja keskittyä tähän ja tähän enemmän". Paranna, paranna. Ei koskaan kehua, että oletpa tässä hyvä. Ei koskaan ehdotusta äidiltä, että tehdään tänään jotain kivaa yhdessä. Vain "tee paremmin ". "Ajattele muitakin." Isäni myös aina huutaa kaikesta turhanpäiväisestä. Rakkaus lienee kuollut äidin ja isänkin väliltä. Siitä en välitä. he ovat minulle niin kylmiä.
Tämä vaivaa eniten. Tätä asias itken iltaisin eniten. Perhettäni.
No, tämän kaiken pahan olon keskellä pienet asiat saavat minut todella epätoivoiseksi. Äidinkielenopettaja unohti nimeni. Melko harmittoman kuuloista, eikö? Ei minulle. Illalla olin niin itkuinen. Kuinka olen opettajallekin vain kasvot, jotka eivät jääneet hänen mieleensä puolen vuoden aikana.
En jaksa tehdä mitään. En mennä mihinkään. En halua pyytää ketään kaveria. Ne kuitenkin ajatteleva, että onpa tuo epätoivoinen.
Oireeni, paha oloni, ei näy ulospäin lainkaan. Osaan pitää kulissit hyvin pystyssä. Muuta hyvää sanottavaa ei mieleen itsestäni tulekaan.
Haluaisin apua, haluaisin että joku huomaisi. Haluaisin kertoa jollekin, kuinka rauniona oikeasti olen. Ei ole ketään. Terveydenhoitaja ja koulun psyykkari ovat inhottavia, eivät ollenkaan sellaisia, joille voisi uskoutua. Ei varsinkaan vanhemmille. Ei opettajalle. Eikä kavereillekaan.
Miten, miten voin koskaan selvitä? Mitä tulisi tehdä? Osaatteko auttaa?
Olen niin rikki. En tiedä, mikä minua vaivaa.
No, olen 12-vuotias tyttö. Tuntuu, että olen kaikkien mielestä ruma. Koulussa on pari poikaa muutaman kerran viittailöut ulkonäkööni ilkeästi. Jos kaikki nauravat, pelkään että he nauravat minulle. Ja jos kuiskuttelevat, olen varma, että minusta. Tosiaan noiden poikien mielestä olen kai täysi nolla. Minulla on sana hyvin hallussa, ja tiedän, että halutessani pystyisin vastamaan takaisin paljon napakammin. En vain tee sitä. Ei pysty.
Kaverit. Kavereita minulla on aika monta. Sellaisia, joiden kanssa jutellaan koulussa. Minua ei kukaan odota, jos lähdetään tunnilta. Ei, jos mennään liikkatunnille. Ei, kun mennään ulos. Muita kaveriporukastamme he odottavat, eivät minua. Yksi tyttö odottaa joskus säälistä. Tämä asia, että olen kaikkien mielestä täysi nolla, saa minut voimaan todella pahoin. Olen melko vahva persoona, mutta viime kuukausina tuntuu, että kaikki on romahtanut.
Se alkoi, kun tein netissä vähän hölmön jutun. Pelkäsin kiinnijäämistä (vaikkei se ollut rikollista tms) ja olin ahdistunut viikkoja, pari kolmisen kuukautta.
Koulussa olen iloinen ja pirteä. Nauran kavereiden kanssa, peitän katkeduuren siitä, että he eivät oikeasti välitä minusta.
Kotona, koulun loputtua, täytyy saada itkeä paha olo pois. Iltapäivät ja illat vietän sukulaislasten kanssa tai tabletin ääressä, poissa muiden tuomitsevien katseiden ulottuvista. Odotan vain iltaa.
Sitten kerron perheestäni. Meillä on kaikkea: on merkkivaatteita, rattikelkkoja, älypuhelimia, tabletteja. Vitsejä. Hyvää ruokaa. Mutta rakkautta meillä ei ole. En muista, milloin on minusta viimeksi sanottu, että olet ihana, rakas, täydellinen tyttäremme. Vain "huono numero kokeesta (8) , pitäisi ottaa tabletti pois josko lukeminen maistuisi paremmin". Tai "sinun pitäisi tehdä tämä ja tämä paremmin ja keskittyä tähän ja tähän enemmän". Paranna, paranna. Ei koskaan kehua, että oletpa tässä hyvä. Ei koskaan ehdotusta äidiltä, että tehdään tänään jotain kivaa yhdessä. Vain "tee paremmin ". "Ajattele muitakin." Isäni myös aina huutaa kaikesta turhanpäiväisestä. Rakkaus lienee kuollut äidin ja isänkin väliltä. Siitä en välitä. he ovat minulle niin kylmiä.
Tämä vaivaa eniten. Tätä asias itken iltaisin eniten. Perhettäni.
No, tämän kaiken pahan olon keskellä pienet asiat saavat minut todella epätoivoiseksi. Äidinkielenopettaja unohti nimeni. Melko harmittoman kuuloista, eikö? Ei minulle. Illalla olin niin itkuinen. Kuinka olen opettajallekin vain kasvot, jotka eivät jääneet hänen mieleensä puolen vuoden aikana.
En jaksa tehdä mitään. En mennä mihinkään. En halua pyytää ketään kaveria. Ne kuitenkin ajatteleva, että onpa tuo epätoivoinen.
Oireeni, paha oloni, ei näy ulospäin lainkaan. Osaan pitää kulissit hyvin pystyssä. Muuta hyvää sanottavaa ei mieleen itsestäni tulekaan.
Haluaisin apua, haluaisin että joku huomaisi. Haluaisin kertoa jollekin, kuinka rauniona oikeasti olen. Ei ole ketään. Terveydenhoitaja ja koulun psyykkari ovat inhottavia, eivät ollenkaan sellaisia, joille voisi uskoutua. Ei varsinkaan vanhemmille. Ei opettajalle. Eikä kavereillekaan.
Miten, miten voin koskaan selvitä? Mitä tulisi tehdä? Osaatteko auttaa?
Olen niin rikki. En tiedä, mikä minua vaivaa.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Kuulostaa epätyypilliselt masennukselta. Enempää en tiedä.
Kannattaa etsiä joku aikuinen, ehkä joku Koulun opettaja ja jos heille ei halua puhua voisit mennä vaikka ihan lääkärille kertomaan tuon tarinan. Hän ohjaa sitten eteenpäin.
Nuorille on myös netissä saatavilla apua,muistaakseni on sellainenkin kuin nuorten netti,jossa voi keskustella ja sinne voi varmaan myös soittaa.
Olet hyvä ja tärkeä juuri sellaisena kuin olet,voimia.
Vaikuttaa että olet aika rikkaasta perheestä. Itse olin köyhän perheen lapsi ja mytkin olen keskivertosuomalaista vähävaraisempi. Kylähän 8 on ihan hyvä arvosana. Riittää että on ihan hyvä: ei tarvitse olla kaikessa se paras ja mahtavin. Huipulla tulee ja voi olla kylmää, tuulista ja yskinäistäkin. Onko perheesi arvot juuri nuo näkyvät ja hekiset arvot ovat sitten sivuseikka.
Jospa tuo asenne, että haluat olla vahva ja pärjäävä, eristääkin sinut toisista. Ei sinua kukaan odota ja kaipaa kun tulet omillas toimeen ja tavallaan torjut tuolla vahvuudellas kavereiden sympatian. Kun näyttelet vahvaa niin ei vahvahan osaa pois luoaksta ja itsekkin. Tietenkin jos perheessä ei ole lämpöä, ei halita ja kannusteta, niin vaikea sitä on oppia osittamaan toisille. Mutta jos todella näyttelet vahvaa ja pärjäävää niin ei sinun rakkuden nälkää toiset huomaa. Sanon sinulle että ainkin Taivaallinen Isä rakastaa sinua ja olet ainutlaatuinen ja arvokas ihminen maailmankaikkeudessa. Jopsa itse alat osoittaa ja opetella sympatiaa toisia kohtaan ja viakka aluksi lapsille ja eläimille. Kun tekee hyvää niin siitä tulee hyvä mieli.
Kiitos kaikille :) Tosiaan pienten alle kouluiläisten lasten kanssa olen päivittäin tekemisissä ja jossain tulevaisuudessa, kun helpottaa, haluan lastenhoitoalalle. Isoja koiria pelkään, mutta pieni koira meillä on, joka ei tosin piittaa minusta ;/