Puolisoni on nyt juuri hoidossa, omat ajatukset ja tunteet ovat sekavat. Syksy on ollut rankkaa aikaa.Hoitoon saaminen oli yllättävän vaikeaa. Kun hän itse ei tiedosta sairauttaan niin miten sitten? Ei ollut enää muuta vaihtoehtoa kuin pakolla, poliisien ym avulla hoitoon. Se on niitä asioita joita ei oikeasti haluaisi kenellekkään. Riitoja on ollut niin paljon ettei mitään muuta ole sekaan sopinut. Lopulta annoin itselleni luvan ymmärtää että kysymyksessä on puolisoni sairaus eikä tämä johdu minusta. Tai että en voi mitään asialle itse, rakkaus ei vain riitä korjaamaan ihan kaikkea. En löydä edes sanoja joilla voisin kuvata millaista elämä oli ennen sairaalaan menoa. ********! No se kyllä on jatkunut, puolisoni syyttää minua ihan kaikesta ja vaikka tiedän sen kuuluvan sairauteen niin silti se on rankkaa kestää. Yritän päästä kiinni takaisin normaaliin elämään, kotona on ihanan rauhallista ja mukavaa. Tulevaisuudesta en osaa sanoa vielä mitään. Eroa en haluaisi, rakastan häntä kaikesta huolimatta. Hän on minun paras ystäväni, rakastetuni ja haluan takaisin sen ihanan ihmisen jota olen vuosikaudet jo rakastanut. Nyt koitan hoitaa itseäni, parannella haavoja jotka sain. Aika kuluu, joskus sitten tiedän onnistuuko meidän yhteiselo enää koskaan. Voi olla että en pysty, en kykene jatkamaan.Onko luottamusta enää jäljellä? Nyt odotan että miten puolisoni toipuminen edistyy. Ymmärtääkö hän olevansa sairas? Suostuuko käyttämään lääkkeitä? Kauankohan tässä menee ennen kuin saan vastauksia kaikkiin kysymyksiin ?
Mieli muuttuu
kattimirrinen123
11290
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Voimia Sinulle!
Tiedän mitä olet joutunut kokemaan kokemukseni kautta.
Miten sait miehesi sairaalaan? Oliko hän itselle tai sinulle vaarallinen?
Hae ihmeessä apua sinäkin muuten et jaksa ja selviä kokemastasi.
Tuota miten tiedät että puoliso on mies? Sehän ei käynyt ilmi äsken mistään.
Jospa päätteli tuosta kattimirrinen nimimerkistä että kirjottaja on nainen ja puoliso miespuolinen henkilö. Harva mies kai tollasta nikkiä käyttäis.
"Onko luottamusta enää jäljellä?"
Tämä on oman kokemukseni mukaan se vaikein kysymys.
Tuo lukemani tuntuu niin kovin tutulta. Löydän siitä täysin samat tuntemukset joiden kanssa olen paininut parikymmentä vuotta. Epävarmuutta, syytöksiä elämän pilaamisesta, uhkailua jos minkinlaisilla asioilla, riitelyä jos en lähde mukaan hänen älyttömyyksiinsä, itsemurhauhkauksia ja ties mitä. Välillä taas jaksoja jolloin hän ei juuri vuoteesta ylös nouse, koska ei näe elämässään mitään elämisen arvoista. Tiedän, että sellainen elämä raastaa puolison ja koko perheen niin vereslihalle, että usko huomiseen on vaikeaa. Myös se kun sanot,että eroa et halua, koska tunteita ja rakkautta toista kohtaan on yhä olemassa on tuttu tunne. Näin on omalla kohdallanikin. Tuntuu väärältä erota toisen sairauden takia. Näin sen tunnen. Mutta joskus, kun paremman jakson jälkeen huomaa, että sama kuvio alkaa taas pyöriä ja on riidellyt ja miettinyt asioita itsensä puhki, on ajatellut että onko tämä todella kaiken tämän arvoista elämää. Niinä hetkinä ei kyllä pysty näkemään toisessa kovinkaan paljon hyvää.
Ja juuri tuo luottamuksen rakentaminen aina uudelleen ja uudelleen riitojen ja kaiken "p****n" jälkeen on erittäin vaikeaa. Tätä nykyä vieläkin vaikeampaa, vaikka tietää, että pitkiäkin hyviä aikoja on mahdollista elämässä olla. Näin ainakin tähän asti olen halunnut uskoa.
Tuossa lopussa esittämiisi kysymyksiin on vaikea vastata. Toivottavasti puolisollesi löytyy sopiva lääkitys, mutta sen tiedän kokemuksesta, että lääkityksen saaminen kohdalleen ja sopivien lääkkeiden löytäminen voi olla todella pitkän työn takana. Kaikki lääkkeet eivät vaan sovi kaikille, ja vaikutukset ovat yksilöllisiä. Myös sivuvaikutuksia on.
Se, että ymmärtääkö hän olevansa sairas. Todennäköisesti, mutta joissain vaiheissa sairautta sairauden tunto voi hävitä, hän tuntee olevansa elämänsä kunnossa, ja tällöin lääkkeiden ottokin voi jäädä, tai ehkä hän ottaa niitä liikaakin. Sairauden vaiheita ja kausia pitäisi oppia tunnistamaan, että voi tarvittaessa korjata lääkitystä ajoissa. Mutta se miten lääkitys löytyy ja toipuminen alkaa, aikaa se vie, todennäköisesti.
En voi muuta kuin toivottaa sinulle voimia tulevaan elämään, meillä se ainakin on ollut tähän asti sairauden vuoksi kivinen, mutta yhdessä on menty, toistaisesti.
Kyllä se raskasta on ja tiedän sen kokemuksesta.
Tavallaan oma elämä kutistuu, kapenee sitä vaan elää toisen tunnetiloissa myöteläen.
Välillä on niitä hyviäkin jaksoja ja silloin kuvittelee uskoo ja luottaa että kaikki vielä tasaantuu ja kääntyy hyväksi mutta ei tätä kyllä loputtomiin jaksa.
Sitä minä ihmettelen että miten sairas voi olla niin fiksu ettei ulkopuoliset huomaa mitään vaan ihmettelevät että kylläpä kaverilla menee hyvin ja suorastaan kadehtivat hänen innovatiivisuuttaan iderikkauttaan ja suunnatonta sosialisuuttaan.
Kaksisuuntainen on todella vakavin mielisairaus juuri sen mielen heittelyn vuoksi ja siinä kyllä läheiset murskaantuu vaikka miten yrittäisi olla vahva, Ei sitä kukaan jaksa ja en jaksanut minäkään!
Heipähei
Puolisoni on palaillut kotiin pitkän sairaalajakson jälkeen. Lääkkeiden käyttö loppui kuin seinään, eihän hän niitä tarvitse terve mies kun on. Kerroin että haen avioeroa. Voi voi miten hän nyt sitten pärjää. Olen niin rakas ja mailman tärkein ihminen hänelle. Kyllä nyt on hänen elämänsä pilalla.Kovasti yrittää olla ystävällinen, avulias ja huomioida kaiken. Nyt näen selvemmin, empaattisuus on se joka häneltä puuttuu. Vaikka kuinka yrittää vakuutella rakkauttaan, kaikissa puheissa on kuitenkin se että minäminäminä....
Sanoo rakastavansa jne mutta on kaikenaikaa vain huolissaan omista asioistaan, ei jaksa kiinnostaa mitä minulle kuuluu. Luottamus on mennyt, en voi asialle mitään, ja sen takaisin saaaminen on vaikeaa tiedän sen. En vain jaksa uskoa että kannattais jatkaa liittoa. Pelkään uutta kaaosta elämässä, samanlaista kuin edellinen oli, luulempa etten jaksa sitä uudestaan. Joten..... poistun paikalta!
Käsittämätöntä että hän lopetti heti lääkkeiden oton... tai oikeastaan, ei niinkään käsittämätöntä. Kuuluu taudin kuvaan. Oman sairauden tunto katoaa. Terve mikä terve kun on. Tuon aiemman kirjoituksesi pohjalta tietysti saattoi näin olettaa, koska hän oikein myönteisesti suhtautunut laitoshoitojaksoonsa. Ihmettelen kyllä miten sairaalassa ei saatu häntä yhtään myönteisemmäksi lääkitykseen.
Kokemuksesta voin vaan kuvitella, että tulet saamaan häneltä jos jonkinlaisia syytöksiä asiasta. Mutta älä tunne sen suhteen huonoa omatuntoa. Uskon, että parhaasi olet yrittänyt.
Ilmeisesti olet hänen poissaollessaan miettinyt asioita (eron suhteen). Se on kyllä todella kova ratkaisu, mutta jos näin olet asian funtsinut, niin toivotan sinulle voimia ja parempaa elämää eteenpäin. Itse en ole pystynyt sitä ratkaisua vielä tekemään, vaikka joskus vaikeimpina aikoina se on järjellisesti tuntunut ainoalta oikealta ratkaisulta. Ehkä sekin päivä vielä eteen tulee. Pidähän huoli itsestäsi.
Hypomaniassa bipoista tulee kylmiä ihmisiä. Itselläni ainakin puuttuu silloin empatia, toisten huomioiminen yms. ja ajattelen vain itseäni.
Taas toi kuulostaa vähän jonkun katkeran ihmisen tilitykseltä ton sekopään juttu. Ei kaikista tule kylmää ja empatiakyvytöntä. Musta tulee ainaki kaikkia rakastava hippi hypomaniassa. Tai helkutin kiukkunen, mut ei silti empatiakyky mihinkään katoa. Oon saanu tukea jopa maanisilta ihmisiltä. Sitä en sit tiedä miten he kumppaneihin suhtautuu mut kaverina on suurimman osan kans hyvin toiminut. Sit on tietty ne tyypit jotka on tollasia hirviöitä. Heitä välttelen.
Hei Kattimirrinen pelkään pahoin ettet niin vain pääse suhteesta eroon. Toivottavasti onnistuu ja pystyt jatkamaan omaa elämääsi.
Yleensä 1 tyypin bibo "valitsee" puolisonsa josta tulee se Äiti joka tukee silloin kun on vaikeaa ja sulkee silmänsä kun bibo elää omaa elämäänsä vailla vastuuta ja rajoituksia.
Ainakin tukea tarvitset irrottautua suhteesa joka on viisas päätös. Valitettavasti.