Mulla on tällanen ongelma, joka on jo kauan mietityttänyt, mutta nyt on alkanu ihan todella vaivata. Olen aina viihtyny kotona perheeni kanssa, ja välit perheeseeni ovat läheiset, edelleen kotoamuuton jälkeenkin. En ole ikinä kaivannu ikäisteni kanssa "kyliä koluamaan" tai esim. harrastamaan mitään toisten nuorten kanssa. Koen kuitenkin olevani sosiaalisesti pärjäävä, minua on sanottu ryhmähengen luojaksi ja ylläpitäjäksi, iloiseksi ja myötätuntoiseksi.
Välillä tuntuu, etten voi elää ilman toisten ihmisten seuraa, ahdistaa oikeasti paljo jo pelkän viikonlopunkin vietto ilman ketään. Välillä taas tuntuu siltä, että ihmisten seura ahdistaa, en keksi mitään järkevää sanottavaa ja stressaan siitä, pidetäänkö musta ja etten vaan pahottas muiden mieltä jollain tavalla. Tuolloin haluaisin vain hotkaista ruuan ja laukata pois ruokalasta yksin johonkin rauhalliseen paikkaan. Kun pääsen omaan rauhaan, olo tuntuu mukavan seesteiseltä ja hommat rullaa, mutta sitten taas alkaa jonkin ajan kulutta kaihertaa, että hitsi kun oon yksin.
Olen myös huomannut, että tutustun ihmisiin helposti ja on kiva tavata uusia ihmisiä, mutta stressaan pidempiaikaisten ihmissuhteiden luomista, koska en voi olla varma että ne kestää ja että en tee jotain väärää. Ja musta esim. tuntuu tyhmältä ehdottaa jollekin tutustumalleni ihmiselle vaikka elokuviin menoa, kun en voi tietää, tunnetaanko vielä riittävän hyvin. Mulla on muutama erittäin läheinen ystävä, mutta kotoa muutettuani en näe heitä kuin pidemmillä lomilla kotipaikkakunnallani. Mua todella ärsyttää, että välillä olen vähän pelännyt sitäkin, pitääkö ne mua enää ystävänään, vaikka tasan tiedän että pitää. Opiskelupaikkakunnallakin on tullut pari ystävää, jotka jo luokittelen "hyviksi ystäviksi", mutta heidänkin tapaamisensa on viime aikoina jäänyt, kun mietin että onko niillä liian kiire ja mitä jos ne ei pidäkään meidän suhdetta yhtä läheisenä kuin itse ja annankin itsestä tyrkyn vaikutelman. Olen miettinyt, että voisin saada lisää läheisiä ystäviä, jos menisin johonkin harrastustoimintaan, mutta sellaiseenkin sitoutuminen pelottaa. Miksi mua pelottaa sitoutuminen? Olen aina ollut tunnollinen ja pärjännyt kouluhommissa ja tehnyt sitkeästi asiat mitkä oon luvannu ja nauttinu asioiden saavuttamisesta, mutta nyt tuntuu että oon retkahtanu meidän luokan "laiskimukseksi", ihan ku en uskaltas sitoutua enää opiskeluunkaan. Musta tuntuu, että mun minäkuva on ihan epäselvä, vaikka aiemmin oon tienny tismalleen, millainen oon.
Myös on ahdistavaa, kun kaikki ympärillä seurustelee ja saa lapsia ja on jo niin itsenäisen ja "omaa elämää eläviä", ja mä en uskalla vielä aloittaa mitään "aikuisen elämää". Musta tuntuu, että mä oon just kotoa muuttanu teini aikuisten keskellä, vaikka oon jo ylittäny 20-v:n. Pelkään poikiinkin tutustumistakin kun mistä voin tietää kuka on "se oikea" ja mitä jos pilaankin kaiken jo ensitapaamisella, tai jos kukaan ei oikeasti kiinnostu, tai haluaa vain käyttää hyväksi tms?
Välillä on mieli aika maassa kaikesta tuosta yllämainitusta stressaamisesta, mutta en tunne itseäni kuitenkaan masentuneeksi, hetken päästä olo on taas tyytyväinen. Mikä mua vaivaa? Miksen saa selvää olenko introvertti vai ekstrovertti? Onko mulla jonkin sortin paniikkikohtaus meneillään aina välillä vai mitä tämä on? Onko kenelläkään muulla tällaisia oudon ristiriitaisia tunteita?
Välillä tuntuu, etten voi elää ilman toisten ihmisten seuraa, ahdistaa oikeasti paljo jo pelkän viikonlopunkin vietto ilman ketään. Välillä taas tuntuu siltä, että ihmisten seura ahdistaa, en keksi mitään järkevää sanottavaa ja stressaan siitä, pidetäänkö musta ja etten vaan pahottas muiden mieltä jollain tavalla. Tuolloin haluaisin vain hotkaista ruuan ja laukata pois ruokalasta yksin johonkin rauhalliseen paikkaan. Kun pääsen omaan rauhaan, olo tuntuu mukavan seesteiseltä ja hommat rullaa, mutta sitten taas alkaa jonkin ajan kulutta kaihertaa, että hitsi kun oon yksin.
Olen myös huomannut, että tutustun ihmisiin helposti ja on kiva tavata uusia ihmisiä, mutta stressaan pidempiaikaisten ihmissuhteiden luomista, koska en voi olla varma että ne kestää ja että en tee jotain väärää. Ja musta esim. tuntuu tyhmältä ehdottaa jollekin tutustumalleni ihmiselle vaikka elokuviin menoa, kun en voi tietää, tunnetaanko vielä riittävän hyvin. Mulla on muutama erittäin läheinen ystävä, mutta kotoa muutettuani en näe heitä kuin pidemmillä lomilla kotipaikkakunnallani. Mua todella ärsyttää, että välillä olen vähän pelännyt sitäkin, pitääkö ne mua enää ystävänään, vaikka tasan tiedän että pitää. Opiskelupaikkakunnallakin on tullut pari ystävää, jotka jo luokittelen "hyviksi ystäviksi", mutta heidänkin tapaamisensa on viime aikoina jäänyt, kun mietin että onko niillä liian kiire ja mitä jos ne ei pidäkään meidän suhdetta yhtä läheisenä kuin itse ja annankin itsestä tyrkyn vaikutelman. Olen miettinyt, että voisin saada lisää läheisiä ystäviä, jos menisin johonkin harrastustoimintaan, mutta sellaiseenkin sitoutuminen pelottaa. Miksi mua pelottaa sitoutuminen? Olen aina ollut tunnollinen ja pärjännyt kouluhommissa ja tehnyt sitkeästi asiat mitkä oon luvannu ja nauttinu asioiden saavuttamisesta, mutta nyt tuntuu että oon retkahtanu meidän luokan "laiskimukseksi", ihan ku en uskaltas sitoutua enää opiskeluunkaan. Musta tuntuu, että mun minäkuva on ihan epäselvä, vaikka aiemmin oon tienny tismalleen, millainen oon.
Myös on ahdistavaa, kun kaikki ympärillä seurustelee ja saa lapsia ja on jo niin itsenäisen ja "omaa elämää eläviä", ja mä en uskalla vielä aloittaa mitään "aikuisen elämää". Musta tuntuu, että mä oon just kotoa muuttanu teini aikuisten keskellä, vaikka oon jo ylittäny 20-v:n. Pelkään poikiinkin tutustumistakin kun mistä voin tietää kuka on "se oikea" ja mitä jos pilaankin kaiken jo ensitapaamisella, tai jos kukaan ei oikeasti kiinnostu, tai haluaa vain käyttää hyväksi tms?
Välillä on mieli aika maassa kaikesta tuosta yllämainitusta stressaamisesta, mutta en tunne itseäni kuitenkaan masentuneeksi, hetken päästä olo on taas tyytyväinen. Mikä mua vaivaa? Miksen saa selvää olenko introvertti vai ekstrovertti? Onko mulla jonkin sortin paniikkikohtaus meneillään aina välillä vai mitä tämä on? Onko kenelläkään muulla tällaisia oudon ristiriitaisia tunteita?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Ja vielä pojista unohtui sanoa, että eniten stressaa varmaan se, että en tiedä haluanko edes seurustella, koska välillä tunnen olevani tosi tyytyväinen yksinkin ja seurustelu tuntuisi teennäiseltä. Välillä taas tuntuu että hitsi, pakkohan mun on joku tavata tai vietän koko elämäni yksin tai pinnallisissa ihmissuhteissa tai kavereilla ei sitten ole enää aikaa viettää tyttöporukoissa kun niillä on perheet.
Kauhee "täti- tai äitivastaus" tulee multa, sori :). Mutta sullahan on menossa iso ikäkriisi, oot itsenäistymässä yms. Ei siis mikään ihme, jos hieman heittelee. Eikä siis "mitään epänormaalia".
Itse kannatan suoraan asioiden puhumista ystäville. Jos heille ei voi puhua huolista, peloista jne mitä yhteiseen ystävyyteen liittyy, kelle sitten? Rohkeuttahan se tietenkin vaatii. Jotenkin kuitenkin vaikuttaa, että sinussa sitä löytyy?
Nauti nuoruudesta (se on ohi "silmänräpäyksessä" - believe me) & voimia opiskeluun :)
Nauti nuoruudesta (se on ohi "silmänräpäyksessä" - believe me) & voimia opiskeluun :)
Mä käyn tota vaihetta läpi nyt, ja oon 36- vuotias. Jos käy liian vaikeaksi ja paniikkituntemukset & ajatukset saa liikaa valtaa, mee juttelee jollekin. Noi tubntemukset kuuluu siihen itsenäistymiseen, ehkä myös menneen läpikäymiseen. Se kuuluu sosiaalistumiseen, kasvamiseen ihmissuhteissa. Olet kuitenkin nuori, ei sulla ole vielä kiire hankkia lapsia, ehkä ei parisuhteeseenkaan, kuuntele itseäsi ja kasvata itseluottamusta rauhassa :)
Tsemppiä lähetän minäkin opiskeluun!
Samaa mieltä kuin uneton tätskä. Elämänkaariteorioita on paljon, mutta useimpia niistä yhdistää se, että siirtymäkaudet ja seesteiset kaudet vaihtelevat. Yhden teoreetikon mukaan juuri tuohon 20-vuoden molemmin puolin ajoittuu merkittävä siirtymäkausi (joissakin teorioissa puhutaan kriiseistä mutta siirtymävaihe on sanana parempi), en muista kuka painotti juuri sitä vaihetta.
Siirtymävaiheet kestävät muutaman vuoden, sitten tulee useiden vuosien seesteinen ja helppo jakso, ennen kuin on aika siirtyä taas kehityksessä eteenpäin.
Kannattaa googlettaa ainakin Eriksson, Levinson, Havighurst ja Bühler. Suomalaisista paras on Toskala.
Kiitoksia kaikille vastauksista! En uskonut että kukaan noteeraisi, varsinkaan näin nopeasti... Nyt tuntuu, että elämä on taas raiteillaan, vaikka kyllähän nuo aallonpohjatkin nimenomaan tätä elämää varmaan ovat. Yritän nauttia nuoruudesta parhaani mukaan, ja tasapainottaa vapaa-ajan ja opinnot. Kiitos vielä, vastauksenne olivat suuri tuki! :)
Kiitoksia kaikille vastauksista! En uskonut, että kukaan noteeraisi, varsinkaan näin nopeasti... Kiitos simasuuneidille myös nuosta teorioista! Olen niistä kyllä kuullut, mutta en tajunnut että voisivat auttaa juuri minua juuri nyt :) Nyt tuntuu, että elämä on taas raiteillaan, vaikka kyllähän nuo aallonpohjatkin nimenomaan tätä elämää varmaan ovat. Yritän muistaa nauttia nauttia nuoruudesta niin kauan kuin sitä piisaa, ja koetan myös löytää järkevän tasa-painon vapaa-ajalle ja opiskelulle. Kiitoksia vielä kaikille, vastauksenne olivat kovasti tueksi :)
Olen 60 täyttänyt, kaks kertaa aviossa ollut ja eronnut ja nyt siis yksin. Sinulla on vielä pitkä matka tähän. Toisaalta tuntuu hyvältä olla vihdoinkin omillaan, muutin vanhempien luota ekan mieheni kanssa yhteiseen kotiin ja erotessa oli jo lapset ja vasta toisen eron jälkeen jäin yksin. Mutta... Miksi kummassa tuntuu silti että kaipaisin jotain? Olen erittäin sosiaalinen, puhun jopa hississä ja bussissa vieraalle ihmiselle! Mutta jostain syystä en halua päästää ketään omalle reviirilleni. En suostu vierailupyyntöihin ja ahdistun jos joku tulee minulle kylään. Tulee suorastaan pakokauhuinen olo. Tervettä vai ei? Oma arvioni on että meitä on todella moneksi ja kaikille löytyy kyllä paikkansa. On vain priorisoitava asiat, elikkä kumpi tuntuu paremmalta, olla yksin vai yhdessä. Kumpikin vaihtoehto löytää kyllä aikansa ja paikkansa.
Uskomatonta, tuo kuulosti ihan minulta! Ihmisiin on kiva tutustua ja heidän kanssaan on mukava jutella spontaanisti, mutta jännittää kovasti kutsua ketään kotiin tai vierailla jonkun luona. Ehkä luonnettamme pitäisi kutsua 'sosiaaliseksi mutta hitaastilämpeneväksi'? Mukava kuulla itseä vanhemman ja viisaamman mielipide! Aikaahan minulla tosiaan vielä on tämä oma paikkani etsiä. Kiitos viestistäsi :)