Kun ei enää jaksa...

Olen tänne aijemminkin kirjoitellut, mutta nyt tilanne taas se, että kaipaan tukea ja apua. Minulla on kyllä aika psykologille perjantaina, mutten tiedä miten sinne asti selviän.

Vähän taustoja: Minulle on diagnosoitu vaikea-asteinen masennus ja määrittämätön ahdistuneisuushäiriö. Syömisen kanssa on ollut ongelmia myös, mutta niistä ei mitään diagnoosia ole. Saan myös pahanlaatuisia paniikkikohtauksia, jotka muistuttavat lähinnä epilepsiakohtauksia. Näiden takia olen myös ollut sairaalassa. Suljetulla osastolla olen ollut neljästi, tehostetun avohoidon yksikössä neljästi, kuukauden lastenkodissa perhetilanteen vuoksi ja kerran olen itsemurhaa yrittänyt. Noin viitisen vuotta olen masennusta sairastanut ja ikää löytyy 18 vuotta.

Tällä hetkellä tilanne on se, että asun omassa kämpässä Kelan tuilla ja käyn koulua sen mitä ahdistukseltani pystyn. Olen parisuhteessa, mutta sekään ei ihan mutkatonta ole ollut, vaikka yhteistä taivalta on käyty vasta noin kuukauden verran.

Joululoman olin aivan hukassa. Olin sekaisin päivistä, kuljin sumussa ja ryyppäsin minkä kerkesin. Kun koulu alkoi, aloin jotenkin saada taas elämästä kiinni, mutta pian se alamäki taas alkoi. Olen nykyään aivan äärimmäisen ahdistunut ja masentunut. Mietin itsemurhaa joka ikinen päivä.

Ahdistukseni on mennyt niin pahaksi, että psykologini sanoin kehoni yrittää työntää noita tunteita pois ja laittaa tilalle epätodellisen ja sumuisen olon, joka saattaa myös aiheuttaa tunnottomuutta eri kehonosissa. Tälläkään hetkellä en siis tunne jalkojani kunnolla. Rauhottavia minulla kuluu aika kiitettävästi ja olo on todella lamaantunut. Itken joka ikinen päivä ja jos olo on tarpeeksi huono, en edes siihen pysty.

Itsemurha-ajatuksilta en pääse pakoon. Ne pyörivät mielessäni kokoajan. Välillä on hetkiä, että pelkään itseäni niin paljon, etten uskalla liikkua, koska pelkään, että teen itselleni jotain. Saatan istua paikoillani tunteja todella ahdistuneena, koska en uskalla koskea rauhoittaviin, kun pelkään, että otan yliannostuksen. Ja tämän pelon takia ei myöskään tämä parvekkeellinen kämppä ole hyväksi minulle.

En vain jaksa enää. Tälläkin hetkellä tuntuu siltä, että haluaisin vain luovuttaa, mutta en halua tuottaa tuskaa lähimmäisilleni pois menollani. Ristiriitaista tässä on myös se, että tiedän tuottavani tuskaa jo ainakin poikaystävälleni sillä, että olen näin ahdistunut. Haluaisin saada edes viikon sairauslomaa, jotta saisin levätä rauhassa. Se, että minun on pakko päästä huomenna kouluun saa minut ahdistumaan entisestään, koska yritän skarpata ja olla ahdistumatta, ettei minun tarvitsisi ottaa rauhoittavia, koska ne tekevät aamulla usein niin huonon olon, etten senkään takia kouluun pääse.