Ahdistuneisuushäiriö?

Ja miten sitten ahdistuneisuushäiriö todetaan?

Mulla ainakin näin että kehon jännityksen takia kivun tapasta lihaksissa, sydän muljahtelee, huimaa, ajatukset puuroutuu, äkillen kuumotus. Todella tuskainen olo. Pahimmillaan jähmettyy pitkälleen odottaen et menee ohi.

vai n iin

Normaaliin elämään kuuluu jokaisella jonkin verran ahdistusta. Nuorella, kuen sinä on se aika jolloin lapsuus on nippa nappa takan, mutta ei ole vielä aikuinenkaan. Jos ongelma usein häiritsee ja haittaa elämääsi, niin kannatta jutella vaikka koulukuraattorin, terkkarin tai jonkun aikusen kanssa.

Itellä on joku paniikki-/ahdistuneisuushäiriö tms, oon käyny psykiatrilla ja syön jotai lääkkeitäkii siihe.. Mut ihan vaan tälläi yleisesti ottaen, jos kauheesti ajattelee jotai tollasta että onkohan mulla ny ahdistuneisuushäiriö ja voi että ku taas ahdistaa nii se voi pahentaa sitä oloo ja terveellekki ihmiselle aiheuttaa sellasia "sairauteen" kuuluvia oireita.

Mut joo noista "oireista" sen verran että mulla ne vaihtelee tilanteen mukaan. Vuosi sitte mulla tuli aina kaupassa, rautatieasemalla ja muualla ihmisten ilmoilla sellanen olo että on vaan ihan pakko päästä pois samantien. Voimakkain tunne oli se että meinasin pyörtyä, kädet rupes täriseen yms.
Ja sit taas joskus 8 vuotta sitten ne oli ihan erilaisia. Toki olin sillon pienempi ja ahdistuksen syy oli myös eri. Sillon must tuntu että tukehdun ihan fyysisesti, en vaan saa henkee, kuolen, kädet rupes täriseen, rupesin hengittää sillai oikeen syvään et saisin happee ja sit rupes pyörryttämään ja heikottaan sen hengittelyn takia. Itkin ihan paniikissa ja ravasin ympäri kämppää.
Nykyään iltasin mulle tulee välillä sellasia kohtauksia että en saa henkee, sit mua pelottaa ihan hirveesti että kuolen siihen. Sydän hakkaa tuhatta ja sataa yms.

Mulla itellä menee nykyään sillai et sillon välillä ku niit kohtauksia tulee nii yleensä mää ite aiheutan ne itelleni (tietenki tahtomattani)... Just ajattelemalla asiaa, ajattelen että mitä jos kuolen nyt tai hitto en saa henkee, mitä jos mua nyt rupee ahdistaa kamalasti jne.

Kiitos vastauksista, ajattelinkin että mun viestistä saa sellaisen käsityksen että murrosikään kuuluvaahan tää vaan on. Enkä myöskään pelkää sitä että onkohan mulla ahdistushäiriö, en siis ajattele sitä koko ajan. En vaan osaa selittää. Kun teidän muiden kokemuksia lukee, niin kyllähän ne vakavammilta tuntuvat. Kai mä sitten vaan oon hirveen ahdistuva ihminen luonteeltani..

No haluutko vaikka kertoo et minkälaisia ne sun oireet on? Vois olla helpompi auttaa sua. :)

Mulla kans on ahdistusta melkeen joka päivä vähemmän tai enemmän.. Sairastan myös paniikkihäiriötä sekä masennusta ja oireet on kestäny semmoiset 10vuotta jo! Ahdistus,se on kivullinen ja pirullinen vaiva,mutta sen kanssa pitää oppia vain elämään.. Mua kun ahdistaa niin oireet ovat: sydän tykyttää,lisälyönnit,muljahtelut,raskas hengittää,välillä pitää huokailla oikeen syvään,rauhattomuuden tunne,pelko että saan sydänkohtauksen pian! :)

Joo, kolme kertaa jo olen kertonut ahdistuksestani, mutta näyttävästi ketään ei ole kiinnostanut asia, tai sitten se hämää, kun kukaan ei vastaa minulle (kerran kyl), mutta saattaahan ahdistus vääristää.

Eli siis kärsin vaikeasta ahdistuneisuushäiriöstä. Lapsuuden ahdistus on nostanut nyt joulukuun lopusta tilanteen vakavammaksi. Kaikenlaiset rinta-,niska-,selkä- ja vatsakiut, pistely ja puutuminen ja ennemmin jomotus,mutta nyt toispuoleisiin iskuihin siirtynyt päänsärky, ovat haitanneet elämääni jo aivan tarpeeksi koko alkuvuoden. Joka päivä esiintyy kaikkia kipulaatuja, eikä niitä pelkäämättä selviä. Aluksi pelko oli aivokasvaimessa ja -infarktissa, nyt tullut sydänsairaudet pelon kohteiksi. Kävihän tuo mahahaavakin pelossa, mutta ei niin enää. Jokapäivä, koulussa tai kotona, kivun alkaessa saatan alkaa miettimään sitä ja tietenkin hiki nousee pintaan ja alkaa vapisuttamaan, eli pelko syntyy ja tuntuu, että haluaa äkkiä pois, muttakun ei voi. Kuolemanpelko on niin suuri, että kaikkea uskoo. Varsinkin se tilanne, et yöstä alkaa pelko, on pahinta, koska silloin ei apua saa, kun en halua missään nimessä vanhempia vaivata asiallani ujouteni takia.

Tänäänhän tuo rintakipu pisti enemmän pelottamaan, kun iski sopivasti hiihdon ja kävelyllä olon aikana, ja kun olen lukenut sen, että sepelvaltimotauti esiintyy liikkueassa rasituksessa, niin tottakai pelkään sitä. Sekin, että isän puolelta suvussa on sydäntauteja, niin kasvattaa riskiä sitä sairastaa. Vaikka olenkin nuori, olen aika lähellä lievän ja merkittävän ylipainon rajaa, ja siksi nyt sydäntaudinpelko iskenyt.

Katselin jo innostuneena, että nettipsykologista olis ratkaisu, mutta pyh sekin meni siihen, että ainoastaan maksullisia psygejä on tarjolla, kun haluaisin maksuttoman, koska mistä nuorella on maksaa netin kautta. Olis ollut erittäin lohduttavaa päästä kertomaan esim. chatin tai sähköstin kautta psygiatrille ongelmastani, johon olisin saanut vastauksen ihan asain ammattilaiselta.

Kävin pari viikkoo sitten lääkärissä, joka päätteli ongelman olevan niskan jäykkyys, josta johtuu niskakivut ja mahd. rintakivut, ja sitten ahdistuneisuushäiriö, joka pahentaa kipuja. Halus kyl ottaa kilpirauhaskokeet, mutta oli otettu tod. ylipainon takia viimevuoden huuhtikuussa, niin ei otettu. Järkytyin kyl siitä, ku yli puol vuotta sit otettu koe kertoo, ettei ole nyttenkään hätää. Olihan viikko ennemmin siitä otettu verikokeetkin, ja ainoastaan hemoglobiini (en muista oikeaa nimeä, kuitenkin se, mitä urheilijoilta mitataan) oli korkealla, mutta vissiin sen takia, kun en aamulla mitään juonut.

Olen vähän ahtaassa paikassa, olen ns. pettynyt lapsuuteeni, kun itseni lihavaks loin syömällä ja pleikkaa pelaamalla, ja samalla pelkään tulevaisuutta. Kaikki riskit pelottaa ja tulevaisuuskin on niin sumeana, kun ei jatko-opiskeluakaan ole saanut selviteltyä.

Olen aikalailla mietteliäs ihminen, eli mielummin mietin yksikseni kun puhun jonkun muun kanssa, en puhu paljoa vaan mietin asioita päässäni, niin pieniä kuin isoja. Jopa toisten ongelmat saattaa alkaa mietityttämään ja mietin ratkaisua niihin, vaikka en sitä kerro ongelman uhrille.

Joskus yksi luokkakaveri huomasi, että kirjotan mielelläni paljon ja hyvin vielä, ja tottahan se on. Tätäkin tekstiä tullu kirjoteltua ihan tarpeeksi, mutta tehdä siitä ammatti, enpä tiedä. Tietenkin toimittajan ura kiinnostaa, mutta en missään nimessä lähde joitain ihmisiä haastattelemaan.

Mutta no.. jospa tämä selviäisi jossain vaiheessa. Keskustelukaveria sähköpostin kautta etsin vieläkin. Toivottavasti joku osaa vastata edes ongelmiini ja avunhuutoihini :)