Olen ollut naimisissa mieheni kanssa 4 vuotta, yhdessä 7 vuotta. Avioeroa haettiin viime kesänä miehen uskottomuuden paljastuttua. Mies jäi kiinni pettämisestä toisen kerran. Nyt hänellä oli ollut kuukausien ajan oikein salasuhde.
Parisuhteemme on ollut aina vaikea, mies erittäin ailahtelevainen, ehdoton, kontrolloiva, hyvin mustasukkainen. Mutta, emme me olisi yhdessä noin pitkään olleet, ellei pelissä olisi syvästi ollut rakkautta ja paljon hyvääkin. Miehen holtiton juominen oli suurin syy ongelmiin (joi ehkä kerran kuukaudessa, joskus harvemmin, joskus useammin mutta silloin millään muulla ei ollut väliä).
Eron jälkeen mies teki elämästäni helvettiä. Käyttäytyi täysin kontrolloimattomasti, kyttäsi, ahdisteli, itki, aneli, katui, syytti mua uskottomuudestaan, uhkaili itsemurhalla yms you name it. Näin että nyt keulii mopo ja pahasti, ja miehen mt pettää. Kehitteli sairaita mustasukkaisia kuvitelmia, jotka olivat aivan kohtuuttomia siihen nähden että hän oli se pettänyt osapuoli.
Mies teki siis kaikkensa kuitenkin saadakseen mut takaisin. Alkoi käydä terapiassa ja sai masennuslääkkeitä. Miehen perhe ja minä etsimme netistä tietoa erilaisista persoonallisuushäiriöistä ja kun luimme epävakaasta persoonalisuushäiriöstä, tuntui kuin olisin lukenut suoraan miehen elämästä. Kaikki menee aivan yksi yhteen. Mies haluaa saada minut takaisin kuitenkin.
Ja nyt päästään ongelmaan: Olenko hirviö jos en huoli miestä enää kaiken jälkeen takaisin? Jos syy ongelmiin ja käytökseen on ollut tuo sairaus ja mies tavallaan ei ole voinut sille mitään? Tunnen itseni hirviöksi, kun en enää halua miestä takaisin pettämisen yms jälkeen. Miehen perhe ei vaadi/ syyllistä mua, mutta tiedän kyllä että toivovat yhteenpaluutamme, nyt kun on tullut ilmi että mies ei olekaan "kusipää" vaan henkisesti sairas.
Olisin kiitollinen ajatuksistanne. Olemme molemmat vähän päälle kolmekymppisiä.
Parisuhteemme on ollut aina vaikea, mies erittäin ailahtelevainen, ehdoton, kontrolloiva, hyvin mustasukkainen. Mutta, emme me olisi yhdessä noin pitkään olleet, ellei pelissä olisi syvästi ollut rakkautta ja paljon hyvääkin. Miehen holtiton juominen oli suurin syy ongelmiin (joi ehkä kerran kuukaudessa, joskus harvemmin, joskus useammin mutta silloin millään muulla ei ollut väliä).
Eron jälkeen mies teki elämästäni helvettiä. Käyttäytyi täysin kontrolloimattomasti, kyttäsi, ahdisteli, itki, aneli, katui, syytti mua uskottomuudestaan, uhkaili itsemurhalla yms you name it. Näin että nyt keulii mopo ja pahasti, ja miehen mt pettää. Kehitteli sairaita mustasukkaisia kuvitelmia, jotka olivat aivan kohtuuttomia siihen nähden että hän oli se pettänyt osapuoli.
Mies teki siis kaikkensa kuitenkin saadakseen mut takaisin. Alkoi käydä terapiassa ja sai masennuslääkkeitä. Miehen perhe ja minä etsimme netistä tietoa erilaisista persoonallisuushäiriöistä ja kun luimme epävakaasta persoonalisuushäiriöstä, tuntui kuin olisin lukenut suoraan miehen elämästä. Kaikki menee aivan yksi yhteen. Mies haluaa saada minut takaisin kuitenkin.
Ja nyt päästään ongelmaan: Olenko hirviö jos en huoli miestä enää kaiken jälkeen takaisin? Jos syy ongelmiin ja käytökseen on ollut tuo sairaus ja mies tavallaan ei ole voinut sille mitään? Tunnen itseni hirviöksi, kun en enää halua miestä takaisin pettämisen yms jälkeen. Miehen perhe ei vaadi/ syyllistä mua, mutta tiedän kyllä että toivovat yhteenpaluutamme, nyt kun on tullut ilmi että mies ei olekaan "kusipää" vaan henkisesti sairas.
Olisin kiitollinen ajatuksistanne. Olemme molemmat vähän päälle kolmekymppisiä.
Vastaukset 6
Vanhimmat
"Miehen perhe ja minä etsimme netistä tietoa erilaisista persoonallisuushäiriöistä ja kun luimme epävakaasta persoonalisuushäiriöstä, tuntui kuin olisin lukenut suoraan miehen elämästä. Kaikki menee aivan yksi yhteen."
Samanlaisia ajatuksia tulee kun lukee horoskooppeja. Uskoo ken tahtoo.
Psykologeilla on tapana saarnata kuinka tärkeää on suvaita "mielisairaita" mutta itse he kuitenkin ovat potilaitaan kohtaa suorastaan julmia.
Sinun kannttaa ajtella myös omaa jaksamista. Vaikka miehen hölmöily oliskin sairauden syytä niin sinulla on myös oma elämä ja rajasi jaksaa. Jos jäät sinnittelemään syyllisyydestä ja rakkaudestakin niin ennen piktää itse voit roamhtaa ja silloin suheesta ei ole teille kummallekaan hyötyä. Jos eroat niin, niin kannttaa tehdä selväksi että avuosuhde oon loppu mutta voi silit kunnioittaa ihmisenä ja lähimmäisenä. Mielestäni elämä noin huikentelevaisen ihmisen, vaikka sairraankin, on raskasta ja hankalaa. Et oel hirviö jos teet omat ratkaisun. taidat olla itsekkin hieman läheisriippuvuuteen taipuvainen kun on vaikea tehdä pesäeroa luonnehäiröisestä. Jos niin, niin oelt helvposti manipuloitavissa. Yleensä tuollaiset miehesi kaltaiset ovat mestaretia maipuloimaan ja asiaa pahentaa jos vastapeluri on siihen helposti johdatettavissa. Monesti jopa terapeuttia tuolaiset narsismiin taipuvaiset onnistuvat jymäyttämään ja ovat älyllisesti tosi lahajakkaita. Voi olla yksi tempuista tuokin terapiiaan meno, mutta mies tekee sen vain oamksi edukseen.
Aloittaja kertoi kuinka hänen exänsä ei ole yhtään kiinnostunut hänen jaksamisestaan. Mikäs se sellainen rakkaussuhde on?
Psykologiassa on omituinen tapa määrittää kaikki ei-toivottu käytös mielisairaudeksi ja sitä sitten pitäisi suvaita loputtomiin tai muuten on huono ihminen.
Mietin samaa kuin edellinen... Ei se asiaa kuitenkaan muuta, on sairas tai ei. Kuitenkin hän on sinua pettänyt ja huonosti kohdellut. Mä katsoisin nyt varovasti tilannetta, josko ois parempi. On varmaan vaikea luottaa kaiken jälkeen kuitenkin. Ei sen taakse ainakaan voi piiloutua, että on sairas ja saa sitten käyttäytyä miten sattuu.
Olen miettinyt myös samaa omassa puolisossani. Tosin hän ei ole minua pettänyt... Ei ole kai kerennyt? Löysin hänen tekemän seksinhakuilmoituksen kyllä kuukausi sitten netistä. Se selittyi sillä, että meillä oli riita ja siitä pikastuksissaan päätti näin tehdä. AIna kun hän jotain sekoilee äkkipikastuksissaan, painaa hän sen villasella. Sama pätee moneen muuhunkin asiaan. Usein minusta leivotaan syyllinen käytökseen. Jotenkin asiat väännetään näin, että ehkäpä minä olinkin syyllinen hänen toimintaansa? Itsekin rupean joskus epäilemään, että onko näin. Olenko minä vain se hankala osapuoli?
Tämä on ihan kestämätöntä ja olen jo hakenut asuntoja, jotta pääsen pois lasten kanssa. Tämä on henkisesti tosi rasksta. Ehdotin hänelle, että jos hän lähtisi yhteisestä kodistamme, jotta lasten ei tarvitsisi käydä läpi niin suurta muutosta, mutta ei se hänelle käy. Hän ei varmaan usko, että olen tosissani ja aikoo siis varmaan hankaloittaa lähtemistänikin... Voi luoja, jostain pitäisi saada voimia tämän ajan yli...
Kannattaa sun miettiä tarkkaan että mitä haluat elämältäsi. Et ole mielestäni hirviö jos ajattelet omaa jaksamistasi. Ja kuten minullekin on monta kertaa sanottu: Sulla on vain tämä elämä, älä tuhlaa sitä.
Älä palaa takaisin. Ei tuo törkeä käyttäytyminen lopu lupauksilla, tuskin koskaan.
Olet ansainnut parempaa. Arvosta itseäsi.
Ja järjestä hänelle lähestysmiskielto, jos jatkaa vainoamista.
Minä erosin epävakaasta persoonallisuushäiriöisestä miehestäni, tosin diagnoosi tuli vasta vähän eron jälkeen. Hän oli ollut jo kuukuukausia hoidossa. Minua hän on kokoajan syyttänyt että ei sairauden takia voi erota, ja että kyllä hän vielä paranee, että en jaksa vain odottaa että paranee. Mutta silti, kyllä sitä pitää ajatella omaa hyvinvointi ja saa erota vaikka toisella olisi sairaus. Itsekin sain masennuksen mieheni takia vähäksi aikaa, mutta paranin siitä kun aloin ajatella että ehkä ero on paras ratkaisu. Lapsikin meillä on, että ei olisi ollut hyvä kasvuympäristö.