Suomalaisen ruuan puolesta!

Vain harva maa hyötyisi vapaista sokerimarkkinoista




EU:n komission ehdottama uudistus rankaisisi sokerin ylituotannosta niitäkin maita, jotka eivät ole siihen syyllisiä, kirjoittaa Kyösti Raininko.


Euroopan unionin sokerijärjestelmän uudistushankkeesta on käyty viime aikoina vilkasta keskustelua. Esille on tullut runsaasti väärääkin tietoa. Siksi on syytä kerrata perusasioita sokerijärjestelmästä ja kaupan liberalisoinnin vaikutuksista sokerimarkkinoihin.
EU:n sokerisäädöstöä on uudistettu varovaisesti 5–6 vuoden välein. Nykyinen järjestelmä perustuu kiintiöihin, jotka pohjautuvat kunkin maan varhaisempaan sokerintuotantoon ja sokerin kulutukseen EU:ssa.
A-kiintiö vastaa kutakuinkin sokerin kulutusta EU:ssa. B-kiintiö on eräänlainen järjestelyvara. Kiintiön yli tuotettu sokeri on C-sokeria.
Komission ehdotuksen mukaan sokerintuotannossa siirryttäisiin yhteen kiintiöön samalla kun juurikkaan ja sokerin hintaa alennettaisiin 36 prosenttia. Tavoitteena olisi sopeuttaa sokerintuotantoa vähitellen vapautuviin markkinoihin.
Puolet unionin sokerikiintiöstä on nykyisin Ranskan ja Saksan hallussa. Ranskan, Alankomaiden ja Tanskan kiintiöt ylittävät selvästi kulutuksen. Englannin, Portugalin, Kreikan ja Suomen kiintiöt taas ovat kulutusta pienemmät. Uusien EU-maiden kiintiöt vastaavat likimain niiden kulutusta.

EU vahvistaa vuosittain alimman hinnan, jolla sokerikauppaa unionin sisällä käydään. Kun tästä interventiohinnasta vähennetään teollisuuden laskennalliset kustannukset, saadaan viljelijän perushinta. Hinta on pysynyt samalla tasolla jo pari vuosikymmentä.
Kiintiösokerin vienti rahoitetaan teollisuuden maksamilla tuotantomaksuilla, joista tehtaat perivät 58 prosenttia viljelijöiltä alentamalla juurikkaasta maksamaansa hintaa. Suomalaiset sokerintuottajat rahoittavat muiden EU-maiden vientiä noin 5 miljoonalla eurolla vuodessa.
C-sokerin tehtaat vievät EU:n ulkopuolelle ilman tukea.
Sokerin vienti EU:sta on närästänyt pitkään suuria sokerin tuottajia. Australia, Brasilia ja Thaimaa ovat tehneet EU:n C-sokerista valituksen maailman kauppajärjestölle WTO:lle. Niiden mielestä EU:n sokerijärjestelmän sisään on rakennettu epäsuora tuki C-sokerille, koska sokeriteollisuuden kiinteät kustannukset on sisällytetty kotimarkkinoille jäävän A- ja B-kiintiösokerin hintaan.

Sokeria tuotetaan maailmassa noin 135 miljoonaa tonnia, josta EU:n osuus on 16 prosenttia. Sokerin tuotanto ja kulutus kasvavat lähes pari prosenttia vuodessa. Tuotanto kasvaa vain ruokoa tuottavissa maissa; EU:n ja USA:n tuotannon ei ole annettu kasvaa.
EU:n osuus maailman sokerinviennistä on 10–15 prosenttia. Vaikka EU on suuri viejä, se on myös maailman toiseksi suurin sokerin tuoja. Valtaosa tuonnista tulee Intiasta ja ns. ACP-maista, jotka ovat pieniä saarivaltioita tai Afrikan köyhiä kehitysmaita. EU maksaa niille sokerista sisämarkkinoiden mukaisen hinnan. Maailmanmarkkinahinnalla ne eivät pystyisi sokeria tuottamaan.
EU sopi tuotannon vapauttamisesta 49 köyhimmän kehitysmaan kanssa pari vuotta sitten.
Nyt EU:n sokerintuottajat pelkäävät, että näiden maiden kautta unioniin voi tulla muualla tuotettua sokeria tai että esimerkiksi Etelä-Afrikan sokeriteollisuus voisi perustaa näihin maihin tehtaita ja suuria ruokoplantaaseja.

Yleisesti uskotaan, että ruoko on paljon tehokkaampi sokerintuottaja kuin juurikas. Todellisuudessa ero on pieni. Juurikassato on parhaissa EU-maissa yli 10 tonnia hehtaarilta, kun taas ruokosokerin keskisato jää useimmiten 5–7 tonniin. Suomen viiden tonnin keskisadossa ei ole mitään hävettävää.
Sokeriruo'on kilpailukyky perustuu lähinnä sen viljelyyn suurilla plantaaseilla halvan kustannustason maissa, joissa ympäristönsuojelukaan ei lisää kustannuksia. Brasiliassa sokeritehtaat omistavat tuhansien hehtaarien ruokoviljelmät.
Esimerkiksi Yhdysvalloissa viljellään sekä ruokoa että juurikasta. Siellä tehdyt vertailut osoittavat, ettei juurikas- ja ruokosokerin tuotantokustannuksissa ole suurta eroa.
Sokeriruoko on vedenkäytössään suuri tuhlari. Yhden ruokohehtaarin tarvitsemalla vedellä voitaisiin viljellä useita hehtaareita muita kasveja. Monessa kehitysmaassa sokerin tuotannon lisääminen merkitsisikin nälän lisääntymistä.

Sokerin hinta maailmanmarkkinoilla on ollut pitkään niin alhainen, ettei se missään oloissa kata viljelykustannuksia. Avuksi on otettu kotimarkkinahinta, joka suurissakin vientimaissa on 2–3 kertaa korkeampi kuin maailmanmarkkinahinta. Kotimainen hintataso turvataan tulleilla ja tuontimaksuilla.
Kulutus ja kysyntä saataisiin tasapainoon ja hinta nousemaan, jos tuottajilla olisi yksituumaisuutta.
Komission ajama uudistus rankaisisi ylituotannosta niitäkin maita, jotka eivät ole siihen syyllisiä. Yhteen kiintiöön siirtyminen merkitsisi sitä, että ylituotantomaissa, joilla on suuri B-kiintiö, juurikkaan hinta laskisi vähemmän kuin alituotantomaissa, joilla on pieni B-kiintiö.
EU:hun sokeria vieville kehitysmaille hinnanalennus voi merkitä kannattavan viennin loppumista. Siksi ne vastustavat sokeriuudistusta ja maailmankaupan vapauttamista.

Vaikka vapaa kauppa nostaisi sokerin maailmanmarkkinahintaa, hinta jäisi kuitenkin tasolle, jolla kehitysmaat eivät sokeria pysty tuottamaan. Markkinoiden vapauttamisesta hyötyisivät Australia, Etelä-Afrikka ja Brasilia.
Kilpailevat tuotteet pitävät huolen siitä, että sokerin hinta ei voi nousta ylen korkeaksi, vaikka tuotanto ja kulutus saataisiin tasapainoon.
Sokerin hinnannousu vähentäisi kulutusta köyhissä maissa. Teollisuusmaissa sokerin hinnalla on pieni merkitys. Ehdotettu sokerin tuottajahinnan aleneminen runsaalla kolmanneksella tuskin näkyisi kauppojen hyllyillä.


Kyösti Raininko


Kirjoittaja on professori ja
Sokerijuurikkaan
Tutkimuskeskuksen
eläkkeellä oleva johtaja.