Mulla on erittäin vaikkee (tai ainaki tunnettaa siltä) ongelma.
Mää en vaa pysty puhumaa tunteista, missään asiassa, kellekkään. Joku 5 vuotta sitte ei ollu ongelmia, ku en sillo ollu vielä "rakastunu". Yhteen poikaa rakastuin parin vuojen aikaa.... Hirveetä oli että oltii tosi hyviä kavereita, mutta tiesin ettei koskaan oltas kumminkaan yhessä.Sillo jo oli aika rankkaa.. Totuttelin ajatukseen etten mää oikeesti välitä siitä pojasta, ja kuvittelinki nii, mutta nyt monen vuojen jälkee vielä haikailen samasen poijaan perrään.
Oon hirveen sosiaalinen ja muitten seurassa ilonen, tasapainonen ja näyttää ku mulla ois kaikki iha kunnossa.. Mut silti monena iltana itkettää ja toivon että joskus ois pokkaa puhua huolista jollekin..
Mulla on monta hyvvää kaveria ja ihana äiti, mutta kavereille en voi kertoo, koska tuntuu että ei vaa yksinkertasesti oo turvallista. äitille en halua kertoo koska en halua tehä sitä surulliseks ja huolestuneeks sen takia että se tietäs kui surullinen oikeesti oon.. Terveydenhoitajalle tai kuraattorin juttusille en uskalla mennä, koska itkuhan siellä tulis ja muutenkaa en halua että ku ne koulun käytävällä kävelee vastaan ni ensimmäinen ajatus niillä on että tuo on se ongelmainen nuori.
Kaipaan sitä yhtä poikaa vaan hirveesti vaikken oo nähny sitä pariin vuoteen kun koulu loppu..
Ja kaipaan hirveästi hellyyttä, mutta kaikki pojat on näköjään aina vaan pelkästään mun hyviä kavereita eikä niitä kiinnosta seurustella.. Välillä oikeesti tuntuu että jään vanhaks piiaks ku kukkaa ei tunnu huolivan minua..
Kaikkein pahin tässäkin asiassa on varmaan se, että jo monta vuotta mää oon ulospäin ollu reipas, huumorintajunen, sosiaalinen, kaikkien kaveri ja muutenki tosi onnellinen ihminen, mutta oikeesti oon välillä tosi surullinen enkä koskaan uskalla kertoo mistään tunteista kellekkään.... (helppohan tänne on kirjottaaa ku kukaan ei tunne...)
Mää en vaa pysty puhumaa tunteista, missään asiassa, kellekkään. Joku 5 vuotta sitte ei ollu ongelmia, ku en sillo ollu vielä "rakastunu". Yhteen poikaa rakastuin parin vuojen aikaa.... Hirveetä oli että oltii tosi hyviä kavereita, mutta tiesin ettei koskaan oltas kumminkaan yhessä.Sillo jo oli aika rankkaa.. Totuttelin ajatukseen etten mää oikeesti välitä siitä pojasta, ja kuvittelinki nii, mutta nyt monen vuojen jälkee vielä haikailen samasen poijaan perrään.
Oon hirveen sosiaalinen ja muitten seurassa ilonen, tasapainonen ja näyttää ku mulla ois kaikki iha kunnossa.. Mut silti monena iltana itkettää ja toivon että joskus ois pokkaa puhua huolista jollekin..
Mulla on monta hyvvää kaveria ja ihana äiti, mutta kavereille en voi kertoo, koska tuntuu että ei vaa yksinkertasesti oo turvallista. äitille en halua kertoo koska en halua tehä sitä surulliseks ja huolestuneeks sen takia että se tietäs kui surullinen oikeesti oon.. Terveydenhoitajalle tai kuraattorin juttusille en uskalla mennä, koska itkuhan siellä tulis ja muutenkaa en halua että ku ne koulun käytävällä kävelee vastaan ni ensimmäinen ajatus niillä on että tuo on se ongelmainen nuori.
Kaipaan sitä yhtä poikaa vaan hirveesti vaikken oo nähny sitä pariin vuoteen kun koulu loppu..
Ja kaipaan hirveästi hellyyttä, mutta kaikki pojat on näköjään aina vaan pelkästään mun hyviä kavereita eikä niitä kiinnosta seurustella.. Välillä oikeesti tuntuu että jään vanhaks piiaks ku kukkaa ei tunnu huolivan minua..
Kaikkein pahin tässäkin asiassa on varmaan se, että jo monta vuotta mää oon ulospäin ollu reipas, huumorintajunen, sosiaalinen, kaikkien kaveri ja muutenki tosi onnellinen ihminen, mutta oikeesti oon välillä tosi surullinen enkä koskaan uskalla kertoo mistään tunteista kellekkään.... (helppohan tänne on kirjottaaa ku kukaan ei tunne...)
Vastaukset 5
Vanhimmat
Pakko kysyy, että onko tämä joku provo? En tosiaankaan itsekään seurustellut edes vielä yläasteella. Neitsyyskin meni vasta 18 vanhana. Nykyään ensisynnyttäjätkin ovat vasta 40 vuotiaita.
Sullahan on koko elämä viellä edessä, joten jää odottelemaan, että ne pojat kypsyy, koska ne tulee yleensä vuoden pari vanavedessä.
blondi hei, sulla on nyt hieman faktat hakusessa. Vai että ensisynnyttäjätkin nelikymppisiä, joo kyllä murto-osa on muttei mitenkään säännönmukaisesti suurin osa.
voithan sä kuitenkin mennä kysymään terkkarille, jos pääsisit juttelemaan, vaikka koulu jo pari vuotta sitten loppuikin. Nythän ei sitten tarvitsisi enää koulun käytävilläkään kävellä häpeillen. :) Yritä ihmeessä päästä puhumaan ongelmastasi jonnekin, kun se sinua vaivaa.
Hyvinhän osaat puhua.
joo oha se helppo tänne kirjottaa ku kukaa ei tunne.. Tiiän senki että elämä on eessä ja tarina kuulostaa tosi kliseeltä mut totta on ja paska olo.. Toisaalta ei kyllä kukkaa voi auttaa ku ne ei tiiä mun "ongelmista"... Joku luonu mulle tämmösen ihanan suomalaisen en puhu enkä pussaa- luonteen...