Moi. Oon 19-vuotias nuori mies. Oon lukenu tätä palstaa ja noita muita mielenterveyspalstoja aina silloin tällöin jo ainakin kahden vuoden ajan. Oon yhden kerran tänne kirjoittanut ja monta ymmärtäväistä ihmistä vastasi, mikä helpotti silloista oloa. Omien ajatusten ilmaiseminen on aivan tuskallisen vaikeata, mutta ajattelin yrittää nyt vielä toisen kerran.
Oon kärsinyt yksinäisyydestä lukion alusta asti. Tällä hetkellä oon lukion kolmosella ja ikätoverit ovat vissiin kohta heittelemässä namusia ympäriinsä. Heidän elämänsä rullaa: ylioppilastutkinto suoritettu, ystäviä ympärillä, tulevaisuus edessä. Kuten ehkä arvata saattaa, mulla on asiat toisin.
Mulla oli lukiossa aina hyvin juttuseuraa ja silloin tuntui, että en olisi enempää kaivannutkaan. Kontakteja tyttöihin toki kaipasin aina. Elämä oli samaa tasapaksua meininkiä viime marraskuuhun asti: Kotoota kouluun, koulusta kotiin, kotona koneelle, illalla koneelta treenailemaan.
Kunnes kaikki muuttu. Vanhemmat huomas, että aloin käyttäytyä oudosti. Olin hirvittävän sosiaalinen ja ajatukseni riensivät ties missä. Kaikki estot katosivat, hymyilin ja juttelin vieraille ihmisille. Kaikki tuntui niin luonnolliselta ja ihanalta. En nukkunut öisin vaan urheilin. Se oli mielestäni elämäni parasta aikaa. Vanhemmat olivat huolissaan minusta ja toimittivat mielisairaalaan. Isä sanoi jälkikäteen, että juttuni ja käytökseni oli samanlaista kuin jollain pahemman luokan kännikalalla. Sairastuin siis psykoosiin, mitä en itse osaa itselleni selittää, eikä kukaan ammattilainen osaa sitä minulle järkiperäisesti selittää.
Vietin mielisairaalassa kaksi kuukautta, enkä muista siitä ajasta paljonkaan. Nyt olen ollut kotona jo muutaman kuukauden. Yritin koulunkäyntiä, mutta tunsin olevani hyvin ahdistunut siellä vieraiden ihmisten ympäröimänä. Oon aina ollut luonteeltani sellainen, että viihdyn ihan hyvin omissa oloissani mutta nykyään jopa kammoan sosiaalisia tilanteita. Lopetin noin kuukausi sitten koulunkäynnin ja oon eristäytynyt himaan.
Nukun 15-17 tuntia päivästä ja kaikki tekeminen tuntuu vastenmieliseltä. En jaksa huolehtia hygieniasta. Oon psykoosin jälkeen lihonnut n. 10 kiloa. En syö enää terveellisesti, en liiku. Käyn kerran viikossa puhumassa ammattiauttajalle. En saa siitä mitään apua. Vähän aikaa sitten käytin kaiken energiani psykoosin pohtimiseen, mutta nyt itsemurha-ajatukset ovat vieneet sen tilan. Itsemurhaprosessi etenee kokoajan: Kävin eilen hakemassa autotallista köyden ja opettelin hirttosilmukan teon. Oikeasti en haluaisi kuolla, mutta tuntuu ettei tästä kuopasta enää nousta. Se tuntuu ainoalta vaihtoehdolta. Olen mielisairas, mutta en tajua olevani mielisairas. Sydämeni hakkaa, keuhkoni hengittävät, aivoni raksuttavat, mutta mieleni haluaisi olla haudassa jo. Tää viesti on tavallaan viimeinen avunhuuto.
Iso kiitos, kun luit! :)
Oon kärsinyt yksinäisyydestä lukion alusta asti. Tällä hetkellä oon lukion kolmosella ja ikätoverit ovat vissiin kohta heittelemässä namusia ympäriinsä. Heidän elämänsä rullaa: ylioppilastutkinto suoritettu, ystäviä ympärillä, tulevaisuus edessä. Kuten ehkä arvata saattaa, mulla on asiat toisin.
Mulla oli lukiossa aina hyvin juttuseuraa ja silloin tuntui, että en olisi enempää kaivannutkaan. Kontakteja tyttöihin toki kaipasin aina. Elämä oli samaa tasapaksua meininkiä viime marraskuuhun asti: Kotoota kouluun, koulusta kotiin, kotona koneelle, illalla koneelta treenailemaan.
Kunnes kaikki muuttu. Vanhemmat huomas, että aloin käyttäytyä oudosti. Olin hirvittävän sosiaalinen ja ajatukseni riensivät ties missä. Kaikki estot katosivat, hymyilin ja juttelin vieraille ihmisille. Kaikki tuntui niin luonnolliselta ja ihanalta. En nukkunut öisin vaan urheilin. Se oli mielestäni elämäni parasta aikaa. Vanhemmat olivat huolissaan minusta ja toimittivat mielisairaalaan. Isä sanoi jälkikäteen, että juttuni ja käytökseni oli samanlaista kuin jollain pahemman luokan kännikalalla. Sairastuin siis psykoosiin, mitä en itse osaa itselleni selittää, eikä kukaan ammattilainen osaa sitä minulle järkiperäisesti selittää.
Vietin mielisairaalassa kaksi kuukautta, enkä muista siitä ajasta paljonkaan. Nyt olen ollut kotona jo muutaman kuukauden. Yritin koulunkäyntiä, mutta tunsin olevani hyvin ahdistunut siellä vieraiden ihmisten ympäröimänä. Oon aina ollut luonteeltani sellainen, että viihdyn ihan hyvin omissa oloissani mutta nykyään jopa kammoan sosiaalisia tilanteita. Lopetin noin kuukausi sitten koulunkäynnin ja oon eristäytynyt himaan.
Nukun 15-17 tuntia päivästä ja kaikki tekeminen tuntuu vastenmieliseltä. En jaksa huolehtia hygieniasta. Oon psykoosin jälkeen lihonnut n. 10 kiloa. En syö enää terveellisesti, en liiku. Käyn kerran viikossa puhumassa ammattiauttajalle. En saa siitä mitään apua. Vähän aikaa sitten käytin kaiken energiani psykoosin pohtimiseen, mutta nyt itsemurha-ajatukset ovat vieneet sen tilan. Itsemurhaprosessi etenee kokoajan: Kävin eilen hakemassa autotallista köyden ja opettelin hirttosilmukan teon. Oikeasti en haluaisi kuolla, mutta tuntuu ettei tästä kuopasta enää nousta. Se tuntuu ainoalta vaihtoehdolta. Olen mielisairas, mutta en tajua olevani mielisairas. Sydämeni hakkaa, keuhkoni hengittävät, aivoni raksuttavat, mutta mieleni haluaisi olla haudassa jo. Tää viesti on tavallaan viimeinen avunhuuto.
Iso kiitos, kun luit! :)
Vastaukset 12
Vanhimmat
Miinusta.
Miksi ihmeessä kaikkien vaikeuksissa olevien ihmisten näillä palstoilla pitäisi olla joku pirun TROLLI??????????????????????????
Voimia ap:lle
Kohtalaisen usein täällä kirjoitukset ovat trolleja.
Jotkut "keskusteluketjut" voivat olla suurimmaksi osaksi yhden ja saman
henkilön kirjoittamia, eri nikeillä vain.
Kannattaa oikeastaan aina täällä kirjoitellessa ensimmäisenä ajatella niin,
sä voit olla se ketjun ainoa omana yhtenä persoonana tänne kirjoitteleva, yhdellä
ja samalla nimimerkillä. Kaikki muut on trolleja.
Aivan pelletouhuahan tämä täällä raapustelu useimmiten on.
Siihenkin saat varautua, että se laittees millä tänne viestit, on jotenkin saastunut.
Siis jos käytät kotoas käsin päivittäin sitä.
Nää häirikkötrollit pystyvät sitten jäljittämään sun kirjoittelus nimettömänä tänne
sinuun, ja hyökkäilevät sitten sua vastaan monin eri tavoin kirjoituksissaan.
Eli ne tietää kuka sä olet, mutta sä et tiedä ketä ne on.
Täällä Suoli24 palstoilla käydään säännöllisesti tämänkin kaltaista "keskustelua",
Jokainen joka joutuu sen kaltaisen nettiterrorin kohteeksi, muistaa sen kyllä
sitten myöhemmin.
Eli ei se nyt mitenkään asiaton epäily ole mietiskellä, onko trolli vai ei.
Täällä todellakin on aikas sairaitakin kirjoittelijoita säännöllisesti.
Luin kyllä, eipä kestä.
" Olen mielisairas, mutta en tajua olevani mielisairas."
- Niin kyllä. Epäilenpä, että sun pitää nyt ensiksi tajuta se. Tosin tuossahan sinä sen jo myönnätkin.
Aloita normalisoituminen pienistä asioista, yksi kerrallaan,ei kaikkea kerrallaan. Palauta esimerkiksi aluksi normaali vuorokausirytmi. Ota ammattiauttajasta kaikki irti. Ei auta, jos vastustat. Älä pohdiskele asioita liikaa - toiminta vie eteenpäin.
Ja viskaa noi köysihommelit takas sinne autotalliin. Ne ei edistä asiaasi.
Minulla olo parani huomattavasti aloitettuani mielialalääkityksen uudestaan, vaikka aiemmin olin jo käynyt puolen vuoden kuurin läpi toisella lääkkeellä joka ei auttanut yhtään. Terapiakäyntejäkin aloin pitää tuolloin lopulta turhina kun olin saanut asiani jaettua ja koin lopussa asioiden olevan lähinnä saman jankkaamista.
Lukiessani alkoi itseänikin huolestuttaa kun tuo psykoosisi kuvailu kuulosti jossain määrin juuri samalta kuin minä aloitettuani lääkkeiden ottamisen. En kuitenkaan usko että olen psykoosissa....
Voimia vain ja mene juttelemaan lääkärille tilanteestasi.
Et nukkunut öisin ja siitä psykoosi vai psykoosi ja sen takia et nukkunut?
Minulla kävi jokunen vuosi siten että parina yönä tuli nukuttua vähän kunnes sitten parina yönä en nukkunut ollenkaan.. ja siitä psykoosi. Minä olin enemmänkin paranoidi. Hassua oli se, että esimerkiksi töissä kunaan ei huomannuit mitään erikoista.
Sain apua vasta kun vanhemmat huomasivat.. Kokemus oli varsin outo. Tuon jälkeen olin aluksi hyvällä tuulella. Nyt olen huomattavasti kyynisempi ja negatiivisempi kuin ennen tuota psykoosia. Välit sisaruksiin olen laittanut poikki. Elämällä ei ole mitään merkitystä, eikä minulla ole mitään tavoitteita taikka unelmia. Olen ajatellut itsemurhaa mutta ainakaan vielä en suunnittele..
En nukkunut öisin ja siitä psykoosi. Ainakin itse käsitän sen näin. Mullakin oli sairaskertomuksen mukaan jutut paranoidistasoisia.
Komppaan ton sun vikan kappaleen. Tosin en oo laittanut sisaruksiin välejä poikki, asuuhan ne vielä saman katon alla muutenkin. Ite kuljen otsa kurtussa nykyään, tosin en saa itteeni enää raahattua mihinkään. Ajattelen kaikesta hyvin negatiivisesti. Syön masennuslääkkeitä, mutta niistä ei todellakaan mitään apua tunnu olevan. Oon ajatellu ripustaa itteni köyenpäähän
Hyvä nuori ihminen, älä nyt vielä siihen köyteen ripustaudu. Katso nyt miten homma menee. Et koe itseäsi sairaaksi ja ihan järkeviä kirjoitat. Voi olla että olet ollut jotenkin estynyt ja sitten olet puhjennut kukkaan. Mikäli et ole tehnyt tuona energisenä aikana sen kummempaa kuin ollut avoin, hymyillyt ja ollut sosiaalinen, niin et täytä mielisairaan kriteerejä. Kun vanhemmat ja lähipiiri ovat tottuneet näkemään ja mieltämään sinun hiljaisena ja sulkeutuneena niin he ovat ylireagoineet. Muutos on ollut heille yllättävä. Psykoosi jo psyyken keino sopeutua liian rajuun mylläkkään. Jos sinulla on nyt hyvä olla, niin älä hätäile. Älä myöskään liikaa pohdi sielusi tilannetta. Ja jos sinulla ei ole paha olla ja koe että et ole sairas, niin älä vaivu hautaan.
Kirjoitat erittäin selvästi ja asialliseti. Anteeksi oma tökerö kieleni. Kirjoittele tänne ja älä välitä jos saat asiatontakin palautetta.
Aika samanlainen tarina mulla, toi lukiojuttu kolahti ja mulla oli pari vuotta sitten myös pää aika sekaisin. Jotenkin sitten pääsin taas arkeen kiinni, mistään en kyllä apua saanut ja vanhemmatkin vaan raivos, eikä ottanu mua tosissaan. Mäkin oon tosi yksinäinen, ja tuntuu, että jää kaikki kokematta sen takia, että ei viitti yksinään lähteä minnekään.
Vaikea on neuvoa, kun ei ole omastakaan elämästään oikein selvillä. Toivon vaan voimia ja jaksamista.Sun täytyis saada nyt enemmän apua ja sitä lääkkeiden vaihtoa pitäisi harkita.
Halaus :)
Hei vaan! Tuli mieleeni, että eräs masennuslääke voi aiheuttaa tuollaisia oireita; ei pysty nukkumaan pitkään aikaan ja lopulta tuntuu, että sekoaa lopullisesti. Kävi niin, että oli paniikissa pakko mennä terveyskeskulääkärille itku silmässä ja pyytää, että saisi olla pari päivää siellä. Ettei tee itselleen mitään pahaa. Tilanne korjautui, kun lääke vaihdettiin; pystyi nukkumaan ja muutenkin tunsi olevansa turvassa.
Neuvoisin, ettet missään nimessä jäisi olemaan yksin. Ajan myötä asioilla on tapana korjaantua ja järjestyä. 19-vuotiaana ihminen on todella herkässä iässä hormonit ym.). Pitäisi tutkia onko fyysisiä sairauksia, jotka voivat olla syynä oireiluusi.
TSEMPPIÄ, VOIMIA!
Älä välitä asiattomista kirjoituksista. :-)
Oletko parempi nyt?
Kyllä, olen voittanut mestaruuden ihmisyydessä.
Se on: "meneekö paremmin nyt?"