niin tuntuuko siltä, että et voi unohtaa sitä rakasta ihmistä, vaikka yhdessäolostanne olisi kuinka monta vuotta ja vaikka olisit kenen tahansa muun kanssa. (tai en nyt kenen tahansa..., kyllä varmaan ymmärsitte)
Ihminen on siitä kummallinen, että vaikka se yrittäisi järkeistää asioita, niin tunteilleen se ei voi mitään. En ikävöi ketään muuta samalla tavalla. Tosin ikävöin ihmisiä, jotka ovat jo kuolleet, mutta puhun nyt elävistä.
Hassua. Onko se sitten ylpeyttä, että ei voi sanoa ääneen, että on ikävä. Ehkä se on sitä. En ole koskaan tuntenut olevani ylpeä. Olen tuntenut olevani loukkaantunut, mutta en nyt enää ole loukkaantunut. Mitä tämä sitten on?
Ihminen on siitä kummallinen, että vaikka se yrittäisi järkeistää asioita, niin tunteilleen se ei voi mitään. En ikävöi ketään muuta samalla tavalla. Tosin ikävöin ihmisiä, jotka ovat jo kuolleet, mutta puhun nyt elävistä.
Hassua. Onko se sitten ylpeyttä, että ei voi sanoa ääneen, että on ikävä. Ehkä se on sitä. En ole koskaan tuntenut olevani ylpeä. Olen tuntenut olevani loukkaantunut, mutta en nyt enää ole loukkaantunut. Mitä tämä sitten on?
Vastaukset 7
Vanhimmat
näen vain vaalean, sinisilmäkaunottaren, vanhaa eksää en onneksi näe edes silmät auki..
Tuntuu todella, niin hereillä ollessani kuin joskus unissanikin. Jokin aika näin hänet unissani rullaliuistelemassa ja ihailin kuinka sujuvasti hän niillä meni. Muistan kuinka jopa tässä unessani olin tyytyväinen pelkästään katsellessani häntä hymyilevänä viilettämässä luistimillaan. En tiedä mistä tuollainenkin uni tulee, kun luulen, ettei hän ole koskaan rullaluistimilla missään kadulla luistellutkaan.
Mutta siis kyllä. Kun suljen silmäni ja yritän olla hiljaa, ajattelematta mitään, jossain vaiheessa hän tulee mieleeni. Olen varmaankin jollain tavalla ikuisesti rakkaudessa jumittunut häneen, eksääni.
Voi, kuinka suloista. Mitä jos hän on oikeasti rullaluistellut? Toivottavasti asianne ratkeavat. Kyllähän tuo tosirakkaudesta kertoo, kun sinulla on noin paljon tunteita häntä kohtaan.
Näin viime yönä unta hänestä ja heräsin kaksi kertaa kesken unien. Olin jossain korken historiallisen kivilinnoituksen laella ja hän piti luentoa turistiryhmälle. Yritin lähestyä häntä, mutta rappuset olivat todella jyrkät ja aloin voimaan pahoin, koska poden oikeastikin korkean paikan kammoa. Olisin halunnut kuulla häntä, mutta en voinut, koska en uskaltanut liikkua mihinkään. Jäin rappusille istumaan. Hän tuli katsomaan ja kysyi :"Miten jaksat? Etkö tule kuuntelemaan?"
Mun ei tarvitse edes laittaa silmiä kiinni ...... hän on läsnä aina. Erityisesti tänään muistan niin tarkkaan hänen kätensä ja miltä tuntui kun pidimme kädestä kiinni.
Kuinka hyvin sormet sulautuivat toisiinsa. Miksi taas tänään. Muistelu saa kurkun kuristamaan ja sydämen surupallon heräämään.
Voi kulta meidän polut erkanivat.
Haluaisitko niiden polkujen vielä joskus sulautuvan yhteen takaisin?
Sydämen surupallo - kaunis kuvaus. Minunkin kurkkua kuristaa ja sydämeni pompahtaa, kun kuulen hänen äänensä. Kaikki muistot tulevat mieleen.
tunnen hänet. Se riittää. Yleensä. Tulen onnelliseksi kun tiedän, että hän on siellä jossain. Ei minua varten, mutta olemassa.
Välillä tulevat kyyneleet. Hyvin yllättävissä tilanteissa. Mutta niitä tulee vähemmän ja harvemmin kuin ennen. Kun kukaan ei huomaa eikä uskoisi. Olen oppinut elämään tämän kanssa. Mielen autiuden voi voittaa kuuntelemalla ja katselemalla muuta elämää. Unohtamalla itsensä.
Hän on ulottumattomissa taas. Saavuttamaton. Sen hyväksyn.