Tiedän että tälle palstalle kirjoittaminen on "henkinen itsemurha" jo sopivasti hajallaan olevalle itsetunnolle mutta pakko yrittää kun tuntuu että seinät kaatuu päälle... takana pitkä parisuhde ja lapsia, elämä päällisin puolin mallillaan mutta jo muutama vuosi sitten havahduin "kuinkas tässä näin kävikää..."
Mitä tahansa teen...sen olisi voinut tehdä toisin, paremmin, miten paljon siivoan ja järjestelen, aina löytyy jotain huomautettavaa! En osaa kasvattaa lapsia...ne on ihan hirviöitä... Olen laiska, lihava, tyhmä...ja pahinta että itsekin uskon jo siihen toisinaan...välillä tulee sellainen olo että hetkinen, mihin se entinen iloinen, positiinen, energinen itseni on kadonnut??
Kaverit on kaikonneet...kaikissa on puolisoni mielestä jotain vikaa...äitiäni tapaan lähinnä silloin kun "isäntä" ei ole paikalla, eihän anoppia nyt kukaan siedä... lapsia hän haukkuu ja arvostelee jatkuvasti, koska eivät pysty tyydyttämään isän kunnianhimoa ja opiskele /harrasta sitä mitä hän haluaa.
Minusta hän ei omien sanojen mukaan välitä enää koska olen tällainen, mutta ei soisi muillekaan...eli mustasukkaisuus on aivan järjetöntä, en voi mennä paikalliseen baariin kavereiden kanssa (joku aina vielä joskus kysyy, vaikka yleensä kieltäydyn riidan pelossa) ja kun olen siellä käynyt, saan tietysti vahdin mukaan...ja jos sattumalta joku mies tulee juttelemaan niin hapan ilme salin toiselta puolelta vie juttuhalut (yleensä nämä miehet on lasten koulukavereiden isiä...pieni paikkakunta niin kaikki tuntee toisensa)
Tietokoneen käyttöä kytätään, ihmetellään miksi tyhjennän välimuistia toisinaan ja nyt kun sain oman läppärin (tytär muutti pois ja jätti vanhan koneen mulle) mies kyselee koko ajan mitä teen jos olen koneella...
Ainoa rauhallinen hetki on silloin kun hän on pois kotoa...
Mistä saisi voimia lähteä suunnittelemaan uutta elämää ja miten ihmeessä se käytännössä onnistuu...toistaiseksi kaikki "oman tilan" vaatimukset aiheuttaa riitaa ja huutoa...vaikka ei varsinaista fyysistä väkivaltaa ole vielä ollut, pientä "tönimistä" lukuunottamatt6a, uskon että sellaista on odotettavissa...varsinkin siinä vaiheessa kun oikeasti olisin lähdössä...
Mistä löytyisi tukihenkilöitä, apua...pienetkin vinkit tervetulleita!
Mitä tahansa teen...sen olisi voinut tehdä toisin, paremmin, miten paljon siivoan ja järjestelen, aina löytyy jotain huomautettavaa! En osaa kasvattaa lapsia...ne on ihan hirviöitä... Olen laiska, lihava, tyhmä...ja pahinta että itsekin uskon jo siihen toisinaan...välillä tulee sellainen olo että hetkinen, mihin se entinen iloinen, positiinen, energinen itseni on kadonnut??
Kaverit on kaikonneet...kaikissa on puolisoni mielestä jotain vikaa...äitiäni tapaan lähinnä silloin kun "isäntä" ei ole paikalla, eihän anoppia nyt kukaan siedä... lapsia hän haukkuu ja arvostelee jatkuvasti, koska eivät pysty tyydyttämään isän kunnianhimoa ja opiskele /harrasta sitä mitä hän haluaa.
Minusta hän ei omien sanojen mukaan välitä enää koska olen tällainen, mutta ei soisi muillekaan...eli mustasukkaisuus on aivan järjetöntä, en voi mennä paikalliseen baariin kavereiden kanssa (joku aina vielä joskus kysyy, vaikka yleensä kieltäydyn riidan pelossa) ja kun olen siellä käynyt, saan tietysti vahdin mukaan...ja jos sattumalta joku mies tulee juttelemaan niin hapan ilme salin toiselta puolelta vie juttuhalut (yleensä nämä miehet on lasten koulukavereiden isiä...pieni paikkakunta niin kaikki tuntee toisensa)
Tietokoneen käyttöä kytätään, ihmetellään miksi tyhjennän välimuistia toisinaan ja nyt kun sain oman läppärin (tytär muutti pois ja jätti vanhan koneen mulle) mies kyselee koko ajan mitä teen jos olen koneella...
Ainoa rauhallinen hetki on silloin kun hän on pois kotoa...
Mistä saisi voimia lähteä suunnittelemaan uutta elämää ja miten ihmeessä se käytännössä onnistuu...toistaiseksi kaikki "oman tilan" vaatimukset aiheuttaa riitaa ja huutoa...vaikka ei varsinaista fyysistä väkivaltaa ole vielä ollut, pientä "tönimistä" lukuunottamatt6a, uskon että sellaista on odotettavissa...varsinkin siinä vaiheessa kun oikeasti olisin lähdössä...
Mistä löytyisi tukihenkilöitä, apua...pienetkin vinkit tervetulleita!
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kerro tilanne esim. neuvolassa tai varaa aika mielenterveystoimistoon, sano vaikka miehellesi että käyt lääkärissä, koska sitähän se tavallaan on.
Niin kysy neuvolasta tai terveydenhoitajalta mihin voisit mennä kun sinun täytyy päästä pois väkivaltaisesta kodista. Turha sinun on valehdella, että et ole henkisesti väkivallan alla.
Pyydä sijoittaa sosialihuollon kautta johonkin turvakotiin. Se on oikeasti hyvä paikka, olen itsekin ollut. Saat olla siellä niin kauan että tilanne ratkeaa. sinun miehesi kanssa sinun on käytävä läpi muutama käytännön asia lasten takia, mutta sinun ei tarvitse olla tekemisissä kuin sosialiviranomaisen kautta.
Ala sosiaalin kanssa hoitamaan sinulle ja lapsille asuntoa ja pyydä ihan oikeasti mielenterveyspuolelta aina aikaa että saat pidettyä pääsi kasassa, sillä jos kyseessä on narsisti niin sinun pääsi yritetään kääntää vaikka millä mahdollisella keinolla.
Omakohtainen kokemus oli, etten päässyt eksästäni ennenkuin minulla oli poikaystävä, joka tuki minua, mutta pidä ystäväsi ERITTÄIN lähellä. Kaikki on hyvin ja jos ei muuten niin selkeneepähän miehellesikin mitä mieltä olet ja tunnet.
Voisin hakea paikkakuntasi turvakoteja mutten tiedä missä päin asut... Löydät ne itsekin netistä. Kokeile seurakunnan perhetyöntekijältä apua
Miksi tyhjennät välimuistin?
hmm, vaikken ole aloittaja mieleeni tulee seuraava ajatus:
jos elää agressiivisen ja sairaalloisen mustasukkaisen ihmisen kanssa, joka ei tunnista omaa mustasukkaisuuttaan eikä sen juuria tai syitä, ja jota pelkää fyysisesti sekä henkisesti, ei liene ihme, että haluaa sitä omaa tilaa edes jostain -- mustasukkaisilla tyypeillä on taipumus pitää omat asiat ominaan, mutta oikeuttaa itselleen kaiken muun nuuskiminen sisäisissä vainoharhoissaan, mustiksen taustalla on aina pohjaton kateus, joka liittyy läheisesti epäterveisiin narsistisiin rakennelmiin