Olen alkanut vakavasti miettimään onko minusta parisuhteeseen epävakaan persoonallisuushäiriöni takia. En siis koe olevani "sairas" vaan lähinnä epävakaus on minulle sitä, että tunteeni ovat ylisuuret ja reagoin erittäin ailahtelevaisesti; ts minun persoonani on epävakaa. En syö mitään lääkkeitä enää, kun totesin että ne sotkevat minut ongelmiin (liiallinen alkoholinkäyttö, arvaamaton ja piittaamaton toiminta, passivoituminen, tunteettomuus, itsetuhoisuus jne)
Olen parisuhteessa, avoliitossa tarkalleenottaen. Muutin mieheni kanssa yhteen kohta 3 kuukautta sitten. Yhessä oltu kohta 2 vuotta. Mieheni on ihana, minulle sopiva ja rakastan häntä järjettömän paljon. Hän tukee minua ja ymmärtää ja välittää. Hyvä mies kaikin puolin.
Ongelma olen minä. Häpeäni on suuri tekijä suhteessa. Häpeä estää minua puhumasta. Oli asia mikä vaan, reagoin siihen, sitten tulee häpeä, vetäydyn kuoreeni henkisesti. Sitten jossain vaiheessa vetäydyn fyysisestikin. Minuun ei saa koskea, lähelle ei saa tulla. Hänen sovitteluyritykset syyllistävät minua vielä enemmän, koska en pysty sanomaan mikä on, mutta ilman mitään sovitteluyritystä tunnen oloni vielä huonommaksi koska koen ettei mies piittaa pätkänvertaa, en pysty menemään kainaloon ja sanomaan että asiat on ok. Tilanne jää päälle ja sitten häpeä kasvaa, koska en pysty toimimaan kunnolla. Sitten vetäydyn lisää jne jne. Kierre on valmis.
Annan esimerkin: Mieheni on aika passiivinen ihminen, mikä on ok, koska olen itsekin. Haluan omaa tilaa, kuten mieskin. Kaikki siis luulisi olevan hyvin. Minähän sitten haluan välillä huomiota, mutten kehtaa sitä aina sanoa. Odotan ja vihjailen (joo vihjailen miehelle, ei toimi, tiedän) koska en kehtaa aina sanoa suoraan (usein kehtaan, mutta aika usein koen myös etten kehtaa pyytää, koska pelkään haluavani liikaa). Mitään ei tapahdu ja suutun, eikö mies välitä minusta, halua olla kanssan? Olen raivoissani. Murjotan hetken. Sitten pääni alkaa vääristelemään asioita. "Olen niin huono, ettei mies kestä minua" "Olen niin vastenmielinen että mies ei halua olla kanssani" "Olen niin tyhjä ja tylsä ihminen ettei mieheni halua jutella kanssani" ja lopulta "Olen niin huono, etten edes ansaitse huomiota"..
No tästä alkaa häpeä. Häpeän huonouttani, etten ansaitsekaan sitä huomiota. Häpeän suuttumustani, eihän minulla ollutkaan oikeutta olla vihainen hänelle, kun vika on minussa. Alan inhoamaan itseäni, etoo koko ajatus minusta, kaikki mitä olen. Tässä vaiheessa ihooni tulee olo, etten halua kosketusta, en ole sen arvoinen. Saastutan sen toisen ihmisen pelkällä ihollani!
Tähän "sumuun" saatan jäädä viikoiksikin. Tosin yhdessäasuessamme tälläistä ei ole niin kauaa kestänyt, muutaman päivän oikeastaan. Silloin kun olimme etäsuhteessa, tätä saattoi kestää viikkojakin.
Näen kuinka rakkaani kärsii. Hän ymmärtää monia minun vikojani, muttei tätä, koska tätä en ole koskaan saanut sanottua. Uskon, että hän luulee minun pitävän mykkäkoulua kostona jostain mitä hän tekee tai jättää tekemättä. Todellisuus ei voisi olla enempää väärin, mutta mistäpä tuo sitä tietää, kun sanat eivät tule ulos minusta! Viimeksi yritin, ihan tosissani yritin puhua.. Olin ollut hiljaa pari päivää (toki peruskommunikointi toimii, en ole 100% hiljaa) ja mies illalla alkoi avautumaan, pyysi passiivisuuttaan anteeksi jne.. Yritin väkisin saada sanat ulos, kertoa mitä koen, miksi olen hiljaa.. Ja KAIKKI mitä sain suustani ulos oli; "Ymmh" "Jaa" "okei", vastailin vain näin hänen rakkaudentunnustuksiin ja pahoitteluihin ja kaikkeen korjaamisyrityksiin.
Mietin miten ennen kommunikointi oli paljon helpompaa, pystyin sanomaan hänelle mitä vain, vaikka se olikin vaikeaa ylisuuren häpeän kanssa.. Etäsuhteessamme juttelimme paljon mesessä. Minun ei tarvinnut ääneen sanoa ongelmiani, niinsanotusti ei tarvinnut ääneen myöntää miten kauhean viallinen olenkaan. Ei tarvinnut ääneen myöntää sitä häpeää, ei tarvinnut olla samassa tilassa toisen ihmisen kanssa, hän ei nähnyt häpeääni. Nyt kun asumme yhdessä, mitään kirjoitustapaa ei ole. Ei tarvitse mesejä, sähköposteja tai tekstareita. Tarvitsisi vain aukaista suu, mutta minä en pysty siihen. Avaan suun kertoakseni mikä on vikana, sanat ovat jo kurkussa mutta joku estää puhumisen..
Olenko täysin kyvytön suhteeseen tämän takia? En halua että mieheni kärsii, en halua satuttaa häntä. En vain osaa olla tämän parempi. Pitäisikö vaan päästää irti ja antaa miehelle mahdollisuus onneen, jonkun ehjemmän kanssa? En todella tiedä mitä tehdä. Ja joo, käyn psykiatrilla mutten sielläkään saa kaikkia asioita ulos.
Olen parisuhteessa, avoliitossa tarkalleenottaen. Muutin mieheni kanssa yhteen kohta 3 kuukautta sitten. Yhessä oltu kohta 2 vuotta. Mieheni on ihana, minulle sopiva ja rakastan häntä järjettömän paljon. Hän tukee minua ja ymmärtää ja välittää. Hyvä mies kaikin puolin.
Ongelma olen minä. Häpeäni on suuri tekijä suhteessa. Häpeä estää minua puhumasta. Oli asia mikä vaan, reagoin siihen, sitten tulee häpeä, vetäydyn kuoreeni henkisesti. Sitten jossain vaiheessa vetäydyn fyysisestikin. Minuun ei saa koskea, lähelle ei saa tulla. Hänen sovitteluyritykset syyllistävät minua vielä enemmän, koska en pysty sanomaan mikä on, mutta ilman mitään sovitteluyritystä tunnen oloni vielä huonommaksi koska koen ettei mies piittaa pätkänvertaa, en pysty menemään kainaloon ja sanomaan että asiat on ok. Tilanne jää päälle ja sitten häpeä kasvaa, koska en pysty toimimaan kunnolla. Sitten vetäydyn lisää jne jne. Kierre on valmis.
Annan esimerkin: Mieheni on aika passiivinen ihminen, mikä on ok, koska olen itsekin. Haluan omaa tilaa, kuten mieskin. Kaikki siis luulisi olevan hyvin. Minähän sitten haluan välillä huomiota, mutten kehtaa sitä aina sanoa. Odotan ja vihjailen (joo vihjailen miehelle, ei toimi, tiedän) koska en kehtaa aina sanoa suoraan (usein kehtaan, mutta aika usein koen myös etten kehtaa pyytää, koska pelkään haluavani liikaa). Mitään ei tapahdu ja suutun, eikö mies välitä minusta, halua olla kanssan? Olen raivoissani. Murjotan hetken. Sitten pääni alkaa vääristelemään asioita. "Olen niin huono, ettei mies kestä minua" "Olen niin vastenmielinen että mies ei halua olla kanssani" "Olen niin tyhjä ja tylsä ihminen ettei mieheni halua jutella kanssani" ja lopulta "Olen niin huono, etten edes ansaitse huomiota"..
No tästä alkaa häpeä. Häpeän huonouttani, etten ansaitsekaan sitä huomiota. Häpeän suuttumustani, eihän minulla ollutkaan oikeutta olla vihainen hänelle, kun vika on minussa. Alan inhoamaan itseäni, etoo koko ajatus minusta, kaikki mitä olen. Tässä vaiheessa ihooni tulee olo, etten halua kosketusta, en ole sen arvoinen. Saastutan sen toisen ihmisen pelkällä ihollani!
Tähän "sumuun" saatan jäädä viikoiksikin. Tosin yhdessäasuessamme tälläistä ei ole niin kauaa kestänyt, muutaman päivän oikeastaan. Silloin kun olimme etäsuhteessa, tätä saattoi kestää viikkojakin.
Näen kuinka rakkaani kärsii. Hän ymmärtää monia minun vikojani, muttei tätä, koska tätä en ole koskaan saanut sanottua. Uskon, että hän luulee minun pitävän mykkäkoulua kostona jostain mitä hän tekee tai jättää tekemättä. Todellisuus ei voisi olla enempää väärin, mutta mistäpä tuo sitä tietää, kun sanat eivät tule ulos minusta! Viimeksi yritin, ihan tosissani yritin puhua.. Olin ollut hiljaa pari päivää (toki peruskommunikointi toimii, en ole 100% hiljaa) ja mies illalla alkoi avautumaan, pyysi passiivisuuttaan anteeksi jne.. Yritin väkisin saada sanat ulos, kertoa mitä koen, miksi olen hiljaa.. Ja KAIKKI mitä sain suustani ulos oli; "Ymmh" "Jaa" "okei", vastailin vain näin hänen rakkaudentunnustuksiin ja pahoitteluihin ja kaikkeen korjaamisyrityksiin.
Mietin miten ennen kommunikointi oli paljon helpompaa, pystyin sanomaan hänelle mitä vain, vaikka se olikin vaikeaa ylisuuren häpeän kanssa.. Etäsuhteessamme juttelimme paljon mesessä. Minun ei tarvinnut ääneen sanoa ongelmiani, niinsanotusti ei tarvinnut ääneen myöntää miten kauhean viallinen olenkaan. Ei tarvinnut ääneen myöntää sitä häpeää, ei tarvinnut olla samassa tilassa toisen ihmisen kanssa, hän ei nähnyt häpeääni. Nyt kun asumme yhdessä, mitään kirjoitustapaa ei ole. Ei tarvitse mesejä, sähköposteja tai tekstareita. Tarvitsisi vain aukaista suu, mutta minä en pysty siihen. Avaan suun kertoakseni mikä on vikana, sanat ovat jo kurkussa mutta joku estää puhumisen..
Olenko täysin kyvytön suhteeseen tämän takia? En halua että mieheni kärsii, en halua satuttaa häntä. En vain osaa olla tämän parempi. Pitäisikö vaan päästää irti ja antaa miehelle mahdollisuus onneen, jonkun ehjemmän kanssa? En todella tiedä mitä tehdä. Ja joo, käyn psykiatrilla mutten sielläkään saa kaikkia asioita ulos.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Vaikka asutkin avopuolisosi kanssa, niin mikään ei estä kirjoittamasta hänelle..... Hienostihan aloituksessakin toit esille tuntemuksiasi.
Jotenkin se tuntuisi kömpelölle ja tyhmälle ruveta kirjoittamaan kun toinen istuu vieressä. :D Osaan kyllä tuoda tuntemuksiani esiin, verbaalisesti olen aika lahjakas, mutta kun se myöntäminen omasta huonoudesta on niin kauhean vaikeaa.
Vastaanpas, kun satuin lukemaan viestisi.
Heh, en tietenkään tarkoittanut, että toinen siinä vieressä istuisi ja odottaisi mitä oikein kirjoitat hänelle. :) Kai te välillä olette omissakin oloissanne.... Eikä sinun edes tarvitsisi sanoa, että kulta aion kirjoittaa sinulle kirjeen.
Ei kukaan oo täydellinen. Uskon, että on varmasti hiton vaikeaa puhua kumppanilleen omista heikkouksistaan. Sen takia vaan tuota kirjoittamista ehdotin, kun sanoit aloituksessasi, että avaat suun kertoaksesi mikä on vikana, sanat ovat jo kurkussa, mutta jokin estää puhumisen.. Kyllä saman katon alla asuessakin voi kommunikoida muutenkin kuin puhumalla jos ne sanat juuttuvat sinne kurkkuun. Näin itse ajattelen. Kukaan ei ole ajatustenlukija, vaikka elekieli kertookin paljon.
Munkin kerran täytyi kirjoittaa eräs asia vierelläni olevalle kumppanille, en vain saanut sanotuksi sitä! Ihan käypä temppu.