Olen todella läheinen mummoni kanssa, ja oikeastaan meidän kolmen lapsen perheestä olen ollut aina se "mummon tyttö." Äitini ja minä käymme mummolle kaupassa kerran viikossa ja äitini käy sen lisäksi mummon luona aamuisin kahvilla ja perjantaisin saunottamassa. Jos äidilläni on sovittua menoa, minä käyn saunottamassa. Mummo siis asuu kerrostalossa jossa asuu yli 65 vuotiaita vanhuksia itsenäisesti, mutta talossa käy sairaanhoitajia ja kotiavustusta saa.
Kun synnyin 20 vuotta sitten mummo jäi auton alle. Nykyään hänellä on polvessa tekonivel. Tekonivel piäisi vaihtaa kymmenen vuoden välein, mummollani ei vaihdettu kertaakaan koska tekonivel ei ollut kulunut niin paljoa. Nykyään tekonivel aiheuttaa paljon kipua ja kaksi vuotta sitten mummo alkoi puhua että haluaisi leikkaukseen. Asia lähti etenään. Mummolta kuitenkin repesi jalasta suonikohju ja verta tuli paljon. Sairaalassa samaan jalkaan tuli ruusu. Lääkärin mukaan tekonivelen leikkausta ei voi suorittaa koska mummolla on sydämessä vikaa, äitini puhui jostakin hitaasti sammuvasta sydämestä että sydän lakkaa vähitellen toimimasta. Lääkäri sanoi että mummo ei heräisi leikkauspöydältä enää.
Tiedän että mummolla on ollut rankkaa eikä jokapäiväiset kivut ja lääkemäärät piristä. Kuitenkin aina kun menen käymään, mummo alkaa puhua itsensä hirttämisestä, kaikkien lääkkeiden ottamisesta yhtäaikaa ja sanoo että elämästä ei tule yhtään mitään. Itkee ja sanoo ettei tahdo elää. Tätä tapahtuu joka kerta kun käyn siellä, äidilleni hän ei paljoa tuollaisia puhu mutta minulle puhuu esimerkiksi kun olen käymässä mummolla yksin. Olen yrittänyt sanoa mummolle että haluan että hän elää, haluan että näkisi omatkin lapseni kun sisaruksen lapset ovat tuttuja. Mummoni on isomummo. Aina kun tulen mummolta, minua ahdistaa ja itkettää enkä tiedä mitä teen. Sairastan itse vaikeaa masennusta lapsuuden traumojen takia ja toisten ihmisten tunteet muutenkin vaikuttavat paljon muhun.
Mummoni ei halua lähteä minnekään. Ehdotin että otetaan pyörätuoli ja lähdetään kaupungille tai tavarataloon, että lähtisi joskus pois asunnostaan. Ei halua. Myöskään retket toisten vanhuksien kanssa ei huvita, bussi siis hakisi kerrostalon pihasta ja menisivät jonnekin syömään, juomaan kahvia ja niin edelleen. Mitään ei tahdo tehdä eikä lähteä. Olen ehdottanut masennuslääkitystä, sellaista joka ei lamaannuta vaan joka hieman nostaisi mielialaa. kuten esimerkiksi Seronil. Mummo ei halua syödä lisää lääkkeitä ja ymmärrän sen kyllä.
Tunnen syyllisyyttä koska en haluaisi aina mennä mummolle itsemurhapuheiden takia. Ymmärrän että on kipuja ja tuntuu turhalta, mutta mummon puheet tuntuvat niin kamalilta. Tunnen olevani täysin hyödytön, etten pysty tekemään mitään auttaakseni. Tunnen syyllisyyttä koska en käy tarpeeksi usein. Tunnen ärtymystä sisaruksiani kohtaan jotka eivät koe samaa kohtelua mummolta, vaikka tiedän että se johtuu vain siitä kun sisaruksieni pienet lapset ovat myös mummolla samaan aikaan ja mummo on todella innostunut aina silloin.
Tuntuu etten jaksa syyllisyydentuntoa, tunnetta etten voi auttaa ja pelkoa mummon voinnista. Itkettää. Kuinka pystyn sanomaan mummolle että häntä rakastetaan ja itsemurhasta puhuminen sattuu? Kuinka saan hänelle apua kun hän ei itse siitä aio puhua lääkärille, että masentaa ja elämä tuntuu turhalta?
Kun synnyin 20 vuotta sitten mummo jäi auton alle. Nykyään hänellä on polvessa tekonivel. Tekonivel piäisi vaihtaa kymmenen vuoden välein, mummollani ei vaihdettu kertaakaan koska tekonivel ei ollut kulunut niin paljoa. Nykyään tekonivel aiheuttaa paljon kipua ja kaksi vuotta sitten mummo alkoi puhua että haluaisi leikkaukseen. Asia lähti etenään. Mummolta kuitenkin repesi jalasta suonikohju ja verta tuli paljon. Sairaalassa samaan jalkaan tuli ruusu. Lääkärin mukaan tekonivelen leikkausta ei voi suorittaa koska mummolla on sydämessä vikaa, äitini puhui jostakin hitaasti sammuvasta sydämestä että sydän lakkaa vähitellen toimimasta. Lääkäri sanoi että mummo ei heräisi leikkauspöydältä enää.
Tiedän että mummolla on ollut rankkaa eikä jokapäiväiset kivut ja lääkemäärät piristä. Kuitenkin aina kun menen käymään, mummo alkaa puhua itsensä hirttämisestä, kaikkien lääkkeiden ottamisesta yhtäaikaa ja sanoo että elämästä ei tule yhtään mitään. Itkee ja sanoo ettei tahdo elää. Tätä tapahtuu joka kerta kun käyn siellä, äidilleni hän ei paljoa tuollaisia puhu mutta minulle puhuu esimerkiksi kun olen käymässä mummolla yksin. Olen yrittänyt sanoa mummolle että haluan että hän elää, haluan että näkisi omatkin lapseni kun sisaruksen lapset ovat tuttuja. Mummoni on isomummo. Aina kun tulen mummolta, minua ahdistaa ja itkettää enkä tiedä mitä teen. Sairastan itse vaikeaa masennusta lapsuuden traumojen takia ja toisten ihmisten tunteet muutenkin vaikuttavat paljon muhun.
Mummoni ei halua lähteä minnekään. Ehdotin että otetaan pyörätuoli ja lähdetään kaupungille tai tavarataloon, että lähtisi joskus pois asunnostaan. Ei halua. Myöskään retket toisten vanhuksien kanssa ei huvita, bussi siis hakisi kerrostalon pihasta ja menisivät jonnekin syömään, juomaan kahvia ja niin edelleen. Mitään ei tahdo tehdä eikä lähteä. Olen ehdottanut masennuslääkitystä, sellaista joka ei lamaannuta vaan joka hieman nostaisi mielialaa. kuten esimerkiksi Seronil. Mummo ei halua syödä lisää lääkkeitä ja ymmärrän sen kyllä.
Tunnen syyllisyyttä koska en haluaisi aina mennä mummolle itsemurhapuheiden takia. Ymmärrän että on kipuja ja tuntuu turhalta, mutta mummon puheet tuntuvat niin kamalilta. Tunnen olevani täysin hyödytön, etten pysty tekemään mitään auttaakseni. Tunnen syyllisyyttä koska en käy tarpeeksi usein. Tunnen ärtymystä sisaruksiani kohtaan jotka eivät koe samaa kohtelua mummolta, vaikka tiedän että se johtuu vain siitä kun sisaruksieni pienet lapset ovat myös mummolla samaan aikaan ja mummo on todella innostunut aina silloin.
Tuntuu etten jaksa syyllisyydentuntoa, tunnetta etten voi auttaa ja pelkoa mummon voinnista. Itkettää. Kuinka pystyn sanomaan mummolle että häntä rakastetaan ja itsemurhasta puhuminen sattuu? Kuinka saan hänelle apua kun hän ei itse siitä aio puhua lääkärille, että masentaa ja elämä tuntuu turhalta?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Sinä olet mummolles kaikkein läheisin ja luotettavin ihminen, koska hän avautuu juuri sinulle. Hänellä on selvästi päällä masennus kun puhuu kuolemasta ja mikään ei innosta. Olet tärkeä hekilö hänelle, mutta raskasta ja voimia kuluttavaa on jatkuvasti kuulla tuollaista. Olet itsekkin herkkä ja on sitä masennustaipumusta. On surullinen tunne, kun yritää kaikkensa ja satsaa rakkutensa, mutta ei voi auttaa. Et ole missään tapauksessa hyödytön ja teet jo kaiken voitavan. niin se vain on, että aina ei voi tedä asioille enempää kun ihminen sairastuu fyysisesti tai psyykkisesti. Emme voi asettua Kaikkivoivkasi Jumalaksi.
Kun voimasi ovat vähissä niin on erittäin hyvä, jos toiset sisarukset käyvät vanhuksen mummon luona lasten kanssa ja jos se piristää häntä ja silloin ajatukset ovat välillä elämässä kiinni: kivut ja synkät mietteet unohtuvat.
Kun hän sinulle avautuu, niin yritä kysellä että mikä häntä erityiseti masentaa ja mitenkä hän toivoisi itseään hoidettavan. Tärkeää on että hän saa puhua juuri tuosta pahsta olostaan, pukea sitä sanoiksi. Ehkä sinua nyrppii, kun sisarukset saavat hähdä hyvätuulisempaa mummoa ja häntä ilahduttaa lastenlapset. Tuo on luottamuksen hinta. Etäisimmille ollaaan vieraskoreita, mutta luotetulle näytetään myös ikävät tunteet.
Sinun kannattaa nyt ajatella omaa jaksamistasi. Teitä on pian kaksi sairasta, jos et ajattele itseäsi. Mummolla on elämänkokemusta ja vastuu omista ratkaisuistaan ja tuneistaan. Jos et jaksa kuunnella niin voisitko sanoa hänelle,
että asia pitää ottaa nyt esille lääkärin kanssa kun apua on saatavilla masennukseen, kipuihin. itsemurhavaara on nyt hänellä todellinen, mutta oiekalla avulla ja ajan myötä elämänhalu voi palautua.
Sinun ei tarvitse kantaa enempää vastuuta ja kokea syyllisyyttä. Olet tehnyt enemmänkin kuin tarpeeksi. Tuo läsnäolo ja tuki on jos sanoittakin rakkautta. Hyvää menstystä teille kaikille.
Olet todella haastavassa elämän tilanteessa, joka myös opettaa yleisestä
elämän raadollisuudesta ja kovuudesta.
Vanhenevan ihmisen kanssa asioiminen on monesti jo pelkästään kuulo-ongelmien ja muiden sairauksien takia normaalia yhteydenpitoa hankalampaa.
Kuten edellinen kirjoittaja kehottaa kiinnittämään
huomion omaan jaksamiseesi on se minustakin tärkeintä.
Pohdinta siitä missä sinun rajasi menevät ja kuinka syvälle olet valmis menemään mukaan toisen sisäiseen maailmaan on sinun itse päätettävä.
Se on äärettömän vaikeaa, kun kyseessä on läheinen rakas henkilö.
Onneksi mummollasi on muitakin huolehtijoita ja asuinympäristökin on turvallinen.
Itse olen ratkaissut vastaavaa ongelmaa käyntien vähentämisellä ja lisäämällä
puhelimen käyttöä, siinä tunteet ei nouse niin hallitsevaan osaan, kuin kasvotusten ollessa.
Jokainen kuitenkin löytää omat ratkaisunsa.
Voimia sinulle, hoida ja helli itseäsi jaksaaksesi terveenä eteenpäin.
Noiden ylläolevien hyvien vastausten lisäksi tuli mieleen, että onko mummolle tullut vasta äskettäin tieto, että leikkausta ei voida suorittaa heikon sydämen ja terveyden vuoksi. Jos totuus on tullut äskettäin niin vanhus ei ole tullut vielä sinuksi totuuden kanssa. Vie aikansa ennenkuin ihminen hyväksyy terveyteen ja elämäänsä tulevan äkillisen rajoittavan muutoksen. Jos näin on, niin hän on tiedosta nyt masentuntu ja kieltäytyy lähdöstä lääkäriin ja lisälääkityksestä. Myös itsemurhariski on nyt suurimmillaan mutta väistyy kun mummo hyväksyy kun sopeutuu että leikkausta ei voida thdä. Silloin myös omaisten huoli helpottuu!
Sinulla on voimakas henkinen silta mummosi sieluun. Paras apu on se, että otat mummon huolen vastaan. Se helpottaa häntä kun saa puhua jollekin.
Kun lähdet hänen luotaan jätä se huoli edelleen sinne mummon luokse, se ei seuraa sinua oven toiselle puolelle. Et voi ottaa pois mummon sairautta, ei edes lääkäritkään.
Tällä tavalla voit parhaiten auttaa mummoa. Menemällä hänen luokseen ja kuuntelemalla samat asiat uudestaan ja uudestaan -- ja lähtemällä pois.