Olen kai ihan hönö...pelkään jatkuvasti törmääväni johonkin, näen katukivetykset, viivat ja kaikki mitä ikinä maassa on, jotenkin ahdistavana ja ylikorostetusti, ja sitä seuraa tunne että jalkani törmäävät niiihin ja kaadun ja satutan itseni? Mitenkähän tästä voisi päästä eroon, olisko kenellään mitään neuvoa? Alkaa todella kyllästyttää. :(
Todella outoa....?
ihan höpökö
5409
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Oireesi kuulostavat vähän pakko-oireilta. Kun välttää kohtaamasta tai olemasta tekemisissä jonkin tällaisen kohteen kanssa (ei astu viivalle, tai laatan reunoille, noudattaa tiettyä kaavaa, välttää tiettyjä ajatuksia tms.) niin ahdistus ja pelko on poissa, eikä itselle satu mitään. Elämästä tulee tiettyjen rituaalien toistoa. Tämä on maagista ajattelua ja varmaan jokaisella on siitä kokemuksia. Kyse on ahdistushäiriöstä, jolle altistuvat ovat yleensä muutoinkin elämässään pedantteja ja vaativia itselleen, koulussa hyviä. Asioiden täytyy tapahtua tietyssä järjestyksessä ja ympärillä täytyy myös olla siistiä ja paikat ojennuksessa. Onko näin kohdallasi. Tähän ehdollisuuteen liittyy pelkoa siitä, että menettää elämän hallinnan jos ei ole tarkkana. Jos kyseessä on tuollainen ongelma, voinhan olla väärässäkin kun tuossa oli lyhyt kuvaus, niin voisin suositella sinulle kirjaa Edna Foa, Kerrasta poikki, joka käsittelee tätä asiaa ja siellä paljon itsehoitovinkkejä. Psykoterapia ja mahdollisesti lääkityskin on käyttökelpoisia hoitomuotoja. altistus, jossa asteittain uhmaa omia sääntöjään on yksi hoidon kulmakivi (siinä sitten huomaa, ettei mitään pahaa tapahtunutkaan ja rituaali oli turha).
Noita pakko-oireita olen itsekin vähän ajatellut, mutta/ja nämä törmailykammot ovat toisina päivinä enemmän "pinnalla" kuin toisina, joskus unohdan koko asian, toisinaan taas kaikki "häiritsee"? Olen kyllä todellakin ihminen, joka vaatii itseltään paljon, mutta harvemmin toteuttaa loppuu asti, liekö osuutta asiaan.
Lapsi ollessani, isäni oli "tuurijuoppo", joka häiritsi elämääni täysin, sain hävetä häntä kokoajan. Olin myös urheilussa lahjakas lapsi ja sain paljon huomiota ihmisiltä ja samalla häpesin kamalasti, koska kaikkihan tunsivat isäni.
Olen "harrastanut" pakkoajatuksia/pelkoja ennenkin, kohde vain on vaihtunut välillä, nuorempana en käynyt puhumassa mihinkään, vaan pelkäsin ja ajattelin jatkuvasti yhtä ja samaa asiaa, samalla opiskelin, kestipä sitä noin 2 v., kunnes se vain katosi. Seuraava tuli siitä noin. 5:n vuoden kuluttua ja kesti n. vuoden ja taas katosi. Viime kesänä sairastuin keski-vaikeaan masennukseen, söin lääkkeitä puoli vuotta ja nyt voin muuten hyvin, paitsi nuo "kompurointihörhöilyajatukset" haittaavat. Olen hieman huonoselkäinen ja luulen myös pelkääväni satuttavani selkäni jos kaadun. Pitäisiköhän taas vain odottaa, että menee ohi tai vaihtuu toiseksi?? Onko pakko-oireisiin erillinen lääkitys?
Lääkityksenä käytetään lähinnä mielialalääkkeitä, eli samoja kuin masennukseen. Annokset taitaa olla muistaakseni jopa vähän suurempia, korjatkaa joku jos tiedätte.
Käy esim. psykiatrilla tai psykologin vastaanotolla ja kerro tämä ongelma. Voitte yhdessä miettiä sen vaatimaa hoitoa ja sitten voit itse valita aiotko ko. hoitoon lähteä. Se
arvio kannattaisi minusta tehdä, koska näyttää että ongelma palaa uudestaan. Sallivuutta itseä kohtaan tarvitset, oma arvosi ihmisenä ei riipu suorituksistasi vaan olet tärkeä ilman niitäkin.
Tämä sallivuuden lisääntymijen on yksi pakko-oireiden hoidon kulmakiviä.
..sinulle. Pitänee yrittää tehdä asialle jotain. Mukavaa loppukesää :)
Kiitos psykologi autoit muitakin.