Moikka, en edes tiedä miksi kirjoitan koska koen ettei kukaan voi auttaa minua. Tuntuu kuin elämäni ei olisi enää elämisen arvosta näiden jatkuvien pelkojen takia. Minun on vaikeaa löytää ilon aiheita, sillä koko ajan ajattelen että olen kuitenkin sairas niin miksi iloita. En ole myöskään ollut pariin vuoteen onnellinen, vaikka elämäntilanteeseen nähden minun pitäisi olla (sain unelmieni ammattikorkeakoulupaikan, rakastan avomiestäni).
Olen siis nykyään 21-vuotias nuori nainen. Kaikki alkoi jo n. 13-vuotiaana. Seurasin useita sairaalasarjoja, ja niiden takia olin ikätovereitani 'tietoisempi' monien sairauksien oireista ja muutenkin kaikkien mahdollisten sairauksien kirjosta. Jatkuvasti löysin itseltäni vakavien sairauksien oireita; päänsäryt->aivokasvain, elohiiret->als/ms (olin juuri nähnyt elokuvan als-potilaasta). Kaikki nämä oireet pahenivat aina kun niitä panikoin. En kertonut asiasta kenellekkään.
Lisäksi vielä luulosairaus-vaihetta edelsi odc-oireiden alkaminen (itsediagnosoitu). Isäni kuoli auto-onnettomuudessa, ja sen jälkeen aloin sairaalloisesti pelätä läheisen ihmisen menettämistä. Jouduin esim. kävellä oviaukosta viiteen kertaan ettei jotain pahaa tapahtdu tai laittaa 10 kertaa astian tiskikoneeseen tai muuten joku kuolee. Tai jos en juuri neljää kertaa rämpännyt valokatkaisijaa niin itse sairastun. Perheeni ei huolestunut oireista, sillä osasin peittää ne niin hyvin. Kukaan ei tiennyt tarkoista rutiineistani joka kouluaamu. En siis ole kertonut näistä kenellekkään, en halua tulla leimatuksi. Tuossa oli vain osa oireista ja ne todellakin rajoittivat elämääni nuorena. Nykyään minulla on odc-oireita edelleen, mutta lievempänä. Ne liittyvät juurikin tähän luulosairauteen.
Tavattuani poikaystäväni 2010 luulosairauteni meni hetkellisesti piiloon, mutta syksyllä 2011 kaikki muuttui. Aloin huomata itsessäni hälyyttäviä oireita, ja siitä lähtien olen ollut varma että minulla on syöpä. Syöpä on juurikin se sairaus mitä pelkään eniten ja pidän sitä täydellisenä kuolemantuomiona. Kaikki syöpään liittyvät artikkelit kiinnittävät huomioni ja olen varma että ne ovat 'merkkejä' omasta sairaudestani. Tuosta syksystä lähtien olen itkenyt lähes joka päivä, ärtynyt, alla päin ja en todellakaan oma itseni. En edes enää muista millaista on olla tavallinen, nauttia elämästä ja katsoa tulevaisuuteen. Olen siis kokonaan kadottanut itseni.
En uskalla suunnitella elämääni viikkoja pidemmälle, sillä pelkään että kuolen. Ja tässä syöpäpelossa olen varma että se on totta, en ole keksinyt yhtkään muuta mahdollisuutta mihin kokoajan pahenevat oireeni voisivat viitata. Jokainen flunssakin on oire syövästä. Tulen helposti paniikkiin ajatellessani tulevia hoitoja yms, vaikka mitään ei ole vielä diagnosoitu. Poikaystäväni tietää pelostani, ja on useasti kehottanut minua menemään lääkäriin, mutta tässä tuleekin se ongelma. Kärsin aivan sairaalloisesta lääkärikammosta, sillä juurikin pelkään että he löytävät minusta jotain kamalaa. En edes muista milloin olisin viimeksi tavannut lääkärin, ehkä kahdeksannella luokalla pakollisessa terveystarkastuksessa. Ajatuskin lääkärille menosta saa minussa kylmät väreet.
Kuitenkin tiedostan, että lääkäri olisi ainoa kuka minua pystyisi tässä tilanteessa auttamaan. Pelkään vain kuulla totuuden sairaudestani, nyt vielä voin elää vain pelossa mutten tiedossa niin sanotusti. Tämä ei kuitenkaan ole todellakaan minkään arvoista, joka aamu ja ilta minulla on tietyt rutiinit joilla tarkkailen ja tunnustelen kehoni kaiken varalta. Se syö hirveästi voimia ja aikaa. Odc vaivaa myös, ja en tiedä pitäisikö minun hakea siihen diagnoosi jostain psykiatrilta. En vain jaksa enää, en uskalla mennä lääkärille mutta olen aivan sekaisin näiden pelkojeni kanssa. Missään ei ole mitään hyvää ja olen tuhlannut nyt 1,5 vuotta elämästi tälläiseen. Mikä minua vaivaa, en olisi koskaan uskonut näin käyvän. Kadun syvästi sitä etten mennyt jo heti syksyllä 2011 lääkäriin, nyt pelkään sen olevan päivä päivältä liian myöhäistä ja kuolemantuomion koittavan. Oman kehoni tarkkailu on ihan pakkomielteistä, kiinnitän huomiota jokaiseen tunteeseen mitä tunnen. En tiedä mitä kuvittelen saavuttavani tällä kirjoituksella.. Uskon että tämän sairaalloisempaa ei pelko voisi olla. Pääni ei kestä enää, olisiko ammattiauttajan paikka heh heh.
Olen siis nykyään 21-vuotias nuori nainen. Kaikki alkoi jo n. 13-vuotiaana. Seurasin useita sairaalasarjoja, ja niiden takia olin ikätovereitani 'tietoisempi' monien sairauksien oireista ja muutenkin kaikkien mahdollisten sairauksien kirjosta. Jatkuvasti löysin itseltäni vakavien sairauksien oireita; päänsäryt->aivokasvain, elohiiret->als/ms (olin juuri nähnyt elokuvan als-potilaasta). Kaikki nämä oireet pahenivat aina kun niitä panikoin. En kertonut asiasta kenellekkään.
Lisäksi vielä luulosairaus-vaihetta edelsi odc-oireiden alkaminen (itsediagnosoitu). Isäni kuoli auto-onnettomuudessa, ja sen jälkeen aloin sairaalloisesti pelätä läheisen ihmisen menettämistä. Jouduin esim. kävellä oviaukosta viiteen kertaan ettei jotain pahaa tapahtdu tai laittaa 10 kertaa astian tiskikoneeseen tai muuten joku kuolee. Tai jos en juuri neljää kertaa rämpännyt valokatkaisijaa niin itse sairastun. Perheeni ei huolestunut oireista, sillä osasin peittää ne niin hyvin. Kukaan ei tiennyt tarkoista rutiineistani joka kouluaamu. En siis ole kertonut näistä kenellekkään, en halua tulla leimatuksi. Tuossa oli vain osa oireista ja ne todellakin rajoittivat elämääni nuorena. Nykyään minulla on odc-oireita edelleen, mutta lievempänä. Ne liittyvät juurikin tähän luulosairauteen.
Tavattuani poikaystäväni 2010 luulosairauteni meni hetkellisesti piiloon, mutta syksyllä 2011 kaikki muuttui. Aloin huomata itsessäni hälyyttäviä oireita, ja siitä lähtien olen ollut varma että minulla on syöpä. Syöpä on juurikin se sairaus mitä pelkään eniten ja pidän sitä täydellisenä kuolemantuomiona. Kaikki syöpään liittyvät artikkelit kiinnittävät huomioni ja olen varma että ne ovat 'merkkejä' omasta sairaudestani. Tuosta syksystä lähtien olen itkenyt lähes joka päivä, ärtynyt, alla päin ja en todellakaan oma itseni. En edes enää muista millaista on olla tavallinen, nauttia elämästä ja katsoa tulevaisuuteen. Olen siis kokonaan kadottanut itseni.
En uskalla suunnitella elämääni viikkoja pidemmälle, sillä pelkään että kuolen. Ja tässä syöpäpelossa olen varma että se on totta, en ole keksinyt yhtkään muuta mahdollisuutta mihin kokoajan pahenevat oireeni voisivat viitata. Jokainen flunssakin on oire syövästä. Tulen helposti paniikkiin ajatellessani tulevia hoitoja yms, vaikka mitään ei ole vielä diagnosoitu. Poikaystäväni tietää pelostani, ja on useasti kehottanut minua menemään lääkäriin, mutta tässä tuleekin se ongelma. Kärsin aivan sairaalloisesta lääkärikammosta, sillä juurikin pelkään että he löytävät minusta jotain kamalaa. En edes muista milloin olisin viimeksi tavannut lääkärin, ehkä kahdeksannella luokalla pakollisessa terveystarkastuksessa. Ajatuskin lääkärille menosta saa minussa kylmät väreet.
Kuitenkin tiedostan, että lääkäri olisi ainoa kuka minua pystyisi tässä tilanteessa auttamaan. Pelkään vain kuulla totuuden sairaudestani, nyt vielä voin elää vain pelossa mutten tiedossa niin sanotusti. Tämä ei kuitenkaan ole todellakaan minkään arvoista, joka aamu ja ilta minulla on tietyt rutiinit joilla tarkkailen ja tunnustelen kehoni kaiken varalta. Se syö hirveästi voimia ja aikaa. Odc vaivaa myös, ja en tiedä pitäisikö minun hakea siihen diagnoosi jostain psykiatrilta. En vain jaksa enää, en uskalla mennä lääkärille mutta olen aivan sekaisin näiden pelkojeni kanssa. Missään ei ole mitään hyvää ja olen tuhlannut nyt 1,5 vuotta elämästi tälläiseen. Mikä minua vaivaa, en olisi koskaan uskonut näin käyvän. Kadun syvästi sitä etten mennyt jo heti syksyllä 2011 lääkäriin, nyt pelkään sen olevan päivä päivältä liian myöhäistä ja kuolemantuomion koittavan. Oman kehoni tarkkailu on ihan pakkomielteistä, kiinnitän huomiota jokaiseen tunteeseen mitä tunnen. En tiedä mitä kuvittelen saavuttavani tällä kirjoituksella.. Uskon että tämän sairaalloisempaa ei pelko voisi olla. Pääni ei kestä enää, olisiko ammattiauttajan paikka heh heh.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Kyllä ammattiautttjaa on nyt paikallaan. Fyysisesti olet niin terve, että terveempi ei voi enää ihminen olla. Kaikki nuo kertomasi oireet ovat täysin psykologista perää, mutta tietenkään tämä ei sinua vakuuta. Noilla pakko-oireilla yrität kontrolloida uhkaa alitajunassasi ja myös keskittymällä kehoon. En ole psykiatrian amamttilainen, ihan tavallinen maallikko vain ja käsitykseni ovat siksi maalaisjärjen päätöksiä. Tulee mieleen, että onko isäsi äkillinen kuolema onnettomuudessa pelkojesi takana ja kärsit posttraumaattisista oireista. Mikäli niin on sinun pitää palata noihin isän mentyksen hetkiin ja käydä nuo käsittelmättömät vaiheet uudellen ja yhdessä terapeutin kanssa. Maallikkona tuskin näin keskutelupalstoilla pystyy sinua kukaan auttamaan ja asioissa on edettävä ammattilaisen opastuksella. Sinun pitää nyt tilata aika lääkäriin ja psykiatriaa tietävälle Joku terveyskekuslääkäri voi kirjoitttaa lääkepreseptin ja et pääse hoidossa eteenpäin.
Hienoa että olet pystynyt kertomaan asioista miehellesi. Jospa uskallatte yhdessä hakea apua. Kerro tilanteesi juuri tällä tavalla lääkärille.
et varmasti ole yksin tämänkaltaisten tunteiden kanssa. tiedän paljon ihmisiä jotka ovat hysteerisiä jokaisen pikkukivun tai tuntemuksen takia itseni mukaanlukien. olen useasti itsekin miettinyt olenko päästäni vialla kun pelkään koko ajan kaikkea kamalaa tapahtuvan itselleni tai läheisilleni. myös pakonomaiset rutiinit kuulostavat tutulta. en usko että kyse on vakavammasta, mutta jos asia alkaa tosissaan ahdistaa niin silloin on otettava itseä niskasta kiinni ja tehtävä asialle jotain. itse olen käynyt psykiatrisen sairaanhoitajan luona juttelemassa säännöllisesti ja todellakin koen siitä suurta apua, ammattilaiset kuitenkin tietävät asioista niin paljon ja osaavat rauhoittaa mieltä. ensimmäinen askel on vaikein yleensä ottaa mutta se todellakin kannattaa vaikka ajattelisikin ettei se kuitenkaan voi auttaa. Itse olen myös tullut siihen tulokseen että ihmiset jotka ajattelevat ja mietiskelvät paljon asioita niin heillä on tämänkaltaisia ongelmia eniten. ei se tarkoita että olisi hullu, aivot vain käyvät välillä ylikierroksilla kun oikein yltyy ajattelemaan kaikenlaista. :)
Itselläni on myös ajoittain luulosairautta, lääkärien tutkimukset eivät poista pelkoa sairauksista, koska ainakin minä ajattelen että kaikkea ei ole tutkittu, joku arvo voi olla hetkellisesti hyvä, tulokset voivat olla vääriä jne. Minulla myös kaikki mielen ongelmat helpottuvat rakastuessa, mutta alkuhuuman haihtuessa palaavat. Mielestäni sinulla on ihan selkeä pakko-oireinen häiriö. Psykiatri/terapeutti on tässä kohtaa oikea paikka hakea apua.
Moip
Mullakin on pelkoa sairaudesta. Jatkuva pelko joko aivokasvaimesta tai sydänsairaudesta. Fyysisiä oireita on jos tarkalleen, nii toista sivua a4-paperii. Tää pilaa elämäni kokonaan. Myös se, et oon ylipainoinen ja isän puolel sydänsairaut, vahvistaa pelkoa. Join ennen paljon energyjuomii, joifden pelkään rasittaneen sydäntäni.
Oon vast nuori, mut silti kuolema on päivittäin mieles. Täl hetkel en haluis kuolla mistää hinnast. Vaik oon koulus yksinäinen ja syrjitty, on mulla kotona ihana perhe. Äiti on ihana, auttavainen ja ymmärtää mua. Oonpa ollu melkei ain sitä mielt, et ilman äitii en eläis. Onha mul ihana sisko, ikinuori koira, siskon kihlattu, joka mun hyvä ystävä, ja isä, mut silti äiti onku mun elämän perusta. En haluu jättää sitä mistään hinnasta. Kaikki perheenjäsenet on kyl rakkait.
Kuitenki elämä jatkuu kivuisthuolimayt ja pitää vaan mun oottaa sitä apuu, vaik sattuu oottaa kuukausi.
On ehkä paremmin kun tunnet luulosairauden itselläsi,kuin että näkisit hoitopuolella selvää luulosairautta mikä taas pidetään hyveenä heitä korkeammalla? Näkevät etten saa tukea potilasta joka on iloinen siitä kuten vanhempansakin?Kuka sitten valitsee kenetkin laitoksiin työhön? Suurin osa laitoksista on ottanut hyvin minut vastaan.Yksi ainoa on selvä vastarannankiiski.Omaluulotautisi ei ole myöskään välttämättä sinun tautisi vaan on iskostettu muualta sairaasta yhteisöstä.