Haastattelin taannoin Kirkon Ulkomaanavun toiminnanjohtaja Antti Pentikäistä, 30 . Hän painotti, että hänen elämässään kompetenssin toimia niissä tehtävissä, joita hänelle on siunaantunut, on antanut kokemus, toiminta opiskelijajärjestöissä, joissa voi todistaa kykynsä ja harjoittaa niitä. Hyvä keskustalainen hallitus onkin viisaasti lisännyt nuorisotyön määrärahoja.
Omalla kohdallanikin opiskelijajärjestön pääsihteerinä toimimiseen, saati tulevaisuudessa häämöttäviin riesoihin, koulutus antaa vähän edellytyksiä suoraan. Opintoihini Tampereella ei kuulunut edes yhtä tietotekniikan opintoviikkoa pakollisena. Hallintotieteessä oppii paljon hienoja ajatuksia. Esimerkiksi jonkin organisaation toimijat pitäisi saada indoktrinoitua niin, ettei heitä tarvitsisi ohjeistaa erityisin toimintaohjein ja standardein. Sen toteutus ikävä kyllä tyssää siihen, että muut organisaation toimijat eivät ole omaksuneet kyseissä hienoa hallintotieteellistä lähtökohtaa.
Yhteiskuntatieteestä vaikkapa se, että ”maailmankuvien myyttiset voimat sublimoituvat transsendentaalisiksi jumaliksi ja sitten ideoiksi ja käsitteiksi”, on ihan hieno ajatus, jolla voidaan kehottaa upeaan yhteiskuntakritiikkiin. Kyseessä on kuitenkin sen tason sivistys, että se on sen verran irtaantunut niistä välittömistä toimenpiteistä, joita tässä sosiaalisessa todellisuudessa, jossa maailmaa koskeva yhteisymmärrys on enenevässä määrin riippuvainen (massa)kommunikaation avulla aikaansaadusta yksimielisyydestä, voi tehdä.
Sivistyksellä on arvoa. Silti muutakin koulutukseen olisi hyvä kuulua.
Koko koulutusjärjestelmämme on uudistamista vailla. Jotkut turhautuvat jo peruskoulun yläluokilla, koska heillä ei ole heille sopivaa opittavaa, jolla he voisivat olla rakentamassa tätä yhteiskuntaa. Mutta kun halutaan korkeakouluttaa suurin osa kustakin ikäluokasta, ja suurin osa sitä haluaakin.
Ei mikään ihmekään, sillä tässä maailmassa subjektit kykenevät huonosti testaamaan normien pätevyyttä sosiaalisen järjestyksen yläpuolelle asettuen. Eli jos kukaan ei mitenkään arvosta muuta kuin korkeakoulutuksen hankkimista, niin eihän sitä uravalintojaan pohtiva nuorikaan sitten pidä muuta minään.
Tässä voisi epäillä, että koulutusjärjestelmän akateemisilla identiteeteillä varustetut opettajat ja opinto-ohjaajat saattavat turhan voimallisesti painottaa akateemisen koulutuksen erityisarvoa. Kuten myös vanhemmat, jotka omien kokemustensa perusteella kuvittelevat yliopistoa tieksi vihreälle oksalle, puhumattakaan vielä vanhemmista henkilön merkittäviin toisiin kuuluvista ihmisistä, jotka omien kokemustensa perusteella eivät vieläkään luota margariinin laatuun, saati sitten hahmottaisivat tämän päivän työelämän tilannetta.
Koulutuksen arvostusta vääristää sekin kuvitelma, että parantamalla työnhakijoita syntyisi uusia työpaikkoja. Logiikka on varsin tuttu työvoimapoliittisesta koulutuksesta, johon muuten kuluu puoli miljardia euroa yhteiskunnan varoja.
Koulutus on äärimmäisen tärkeä satsaus, mutta sitä voisi hieman suunnitella, että millaista koulutusta tarvitaan ja kuinka paljon. Samalla olisi aihetta miettiä akateemisimmankin alan tuottamia työelämävalmiuksia. Tuskin on oikein tai kohtuullista, että yhteiskunta kustantaa tiedon hankintaa sen itsensä vuoksi suurelle joukolle suomalaisia yhteiskunnan samalla kärsiessä yhteiskunnan tehottomuudesta ja osittain senkin myötä työttömyydestä?
Sen yliopistossa opin, että päättelyketjut asiassa kuin asiassa ovat monimutkaisia. Politiikassa taas olen oppinut, että vain yksinkertaisilla päättelyketjuilla on mahdollisuuksia selviytyä poliittisten ajatusten evoluutiossa. Minusta näyttää, että yhteiskunta ei niinkään ole yksioikoisesti pirstaloitumassa, vaan siihen on muodostumassa sellainen sfääri, joka on kaikille yhteinen ja joka toimii ajatusten evoluution ehdoilla (= hyvin selviytyvät ajatuksen ovat tosimpia). Ja se evoluutio on se sama, joka ylläpitää uskomuksia vaikkapa astrologiaan.
Jokainen uskomus, joka tarjoaa ihmisille jotain, mitä he haluavat uskoa, selviää paremmin kuin ikävät tosiasiat. Informaali päättely, kuten yhteiskunnallinen keskustelu, perustuu sille, että väitteelle etsitään tukea yleisesti hyväksytyistä väittämistä, joten erityisesti näinä aikoina näyttää siltä, että koulutuspoliittiset ratkaisut tulevat jatkossakin olemaan surkuhupaisia.
Tässä pitäisi yrittää osoittaa, että vääristynyt koulutuksen rakenne ja sisältö ja nykyisenkin hallituksen ymmärrys siitä, että koulutuksen aikana ei mitenkään ole tarpeellista hankkia ilmeisen tärkeää kokemusta, ovat äärimmäisen haitallisia yhteiskunnan taloudelle, henkiselle hyvinvoinnille ja kehitykselle. Nykyisessä keskustelukulttuurissa tehtävä on vaikea, kun poliittisia kantojakin valitaan aina vain enemmän sen perusteella, mitä on helpompi myydä.
Markus Ojakoski
Pääsihteeri
Keskustan Opiskelijaliitto
Palautetta toimitukseen
Kolmossivu | Keskiviikkona 18.08.2004
Copyright © Suomenmaa – 2000 Lähde ja tekijä mainittava lainattaessa.
Omalla kohdallanikin opiskelijajärjestön pääsihteerinä toimimiseen, saati tulevaisuudessa häämöttäviin riesoihin, koulutus antaa vähän edellytyksiä suoraan. Opintoihini Tampereella ei kuulunut edes yhtä tietotekniikan opintoviikkoa pakollisena. Hallintotieteessä oppii paljon hienoja ajatuksia. Esimerkiksi jonkin organisaation toimijat pitäisi saada indoktrinoitua niin, ettei heitä tarvitsisi ohjeistaa erityisin toimintaohjein ja standardein. Sen toteutus ikävä kyllä tyssää siihen, että muut organisaation toimijat eivät ole omaksuneet kyseissä hienoa hallintotieteellistä lähtökohtaa.
Yhteiskuntatieteestä vaikkapa se, että ”maailmankuvien myyttiset voimat sublimoituvat transsendentaalisiksi jumaliksi ja sitten ideoiksi ja käsitteiksi”, on ihan hieno ajatus, jolla voidaan kehottaa upeaan yhteiskuntakritiikkiin. Kyseessä on kuitenkin sen tason sivistys, että se on sen verran irtaantunut niistä välittömistä toimenpiteistä, joita tässä sosiaalisessa todellisuudessa, jossa maailmaa koskeva yhteisymmärrys on enenevässä määrin riippuvainen (massa)kommunikaation avulla aikaansaadusta yksimielisyydestä, voi tehdä.
Sivistyksellä on arvoa. Silti muutakin koulutukseen olisi hyvä kuulua.
Koko koulutusjärjestelmämme on uudistamista vailla. Jotkut turhautuvat jo peruskoulun yläluokilla, koska heillä ei ole heille sopivaa opittavaa, jolla he voisivat olla rakentamassa tätä yhteiskuntaa. Mutta kun halutaan korkeakouluttaa suurin osa kustakin ikäluokasta, ja suurin osa sitä haluaakin.
Ei mikään ihmekään, sillä tässä maailmassa subjektit kykenevät huonosti testaamaan normien pätevyyttä sosiaalisen järjestyksen yläpuolelle asettuen. Eli jos kukaan ei mitenkään arvosta muuta kuin korkeakoulutuksen hankkimista, niin eihän sitä uravalintojaan pohtiva nuorikaan sitten pidä muuta minään.
Tässä voisi epäillä, että koulutusjärjestelmän akateemisilla identiteeteillä varustetut opettajat ja opinto-ohjaajat saattavat turhan voimallisesti painottaa akateemisen koulutuksen erityisarvoa. Kuten myös vanhemmat, jotka omien kokemustensa perusteella kuvittelevat yliopistoa tieksi vihreälle oksalle, puhumattakaan vielä vanhemmista henkilön merkittäviin toisiin kuuluvista ihmisistä, jotka omien kokemustensa perusteella eivät vieläkään luota margariinin laatuun, saati sitten hahmottaisivat tämän päivän työelämän tilannetta.
Koulutuksen arvostusta vääristää sekin kuvitelma, että parantamalla työnhakijoita syntyisi uusia työpaikkoja. Logiikka on varsin tuttu työvoimapoliittisesta koulutuksesta, johon muuten kuluu puoli miljardia euroa yhteiskunnan varoja.
Koulutus on äärimmäisen tärkeä satsaus, mutta sitä voisi hieman suunnitella, että millaista koulutusta tarvitaan ja kuinka paljon. Samalla olisi aihetta miettiä akateemisimmankin alan tuottamia työelämävalmiuksia. Tuskin on oikein tai kohtuullista, että yhteiskunta kustantaa tiedon hankintaa sen itsensä vuoksi suurelle joukolle suomalaisia yhteiskunnan samalla kärsiessä yhteiskunnan tehottomuudesta ja osittain senkin myötä työttömyydestä?
Sen yliopistossa opin, että päättelyketjut asiassa kuin asiassa ovat monimutkaisia. Politiikassa taas olen oppinut, että vain yksinkertaisilla päättelyketjuilla on mahdollisuuksia selviytyä poliittisten ajatusten evoluutiossa. Minusta näyttää, että yhteiskunta ei niinkään ole yksioikoisesti pirstaloitumassa, vaan siihen on muodostumassa sellainen sfääri, joka on kaikille yhteinen ja joka toimii ajatusten evoluution ehdoilla (= hyvin selviytyvät ajatuksen ovat tosimpia). Ja se evoluutio on se sama, joka ylläpitää uskomuksia vaikkapa astrologiaan.
Jokainen uskomus, joka tarjoaa ihmisille jotain, mitä he haluavat uskoa, selviää paremmin kuin ikävät tosiasiat. Informaali päättely, kuten yhteiskunnallinen keskustelu, perustuu sille, että väitteelle etsitään tukea yleisesti hyväksytyistä väittämistä, joten erityisesti näinä aikoina näyttää siltä, että koulutuspoliittiset ratkaisut tulevat jatkossakin olemaan surkuhupaisia.
Tässä pitäisi yrittää osoittaa, että vääristynyt koulutuksen rakenne ja sisältö ja nykyisenkin hallituksen ymmärrys siitä, että koulutuksen aikana ei mitenkään ole tarpeellista hankkia ilmeisen tärkeää kokemusta, ovat äärimmäisen haitallisia yhteiskunnan taloudelle, henkiselle hyvinvoinnille ja kehitykselle. Nykyisessä keskustelukulttuurissa tehtävä on vaikea, kun poliittisia kantojakin valitaan aina vain enemmän sen perusteella, mitä on helpompi myydä.
Markus Ojakoski
Pääsihteeri
Keskustan Opiskelijaliitto
Palautetta toimitukseen
Kolmossivu | Keskiviikkona 18.08.2004
Copyright © Suomenmaa – 2000 Lähde ja tekijä mainittava lainattaessa.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Taispa olla liian korkeatasoista demaripojulle.
Yksi olennainen puoli siitä puuttui.
Kun nimittäin arvioidaan ja arvostellaankin koulutuksen sisältöjä hieman sarkastisesti ironisoiden, niin kuin olin rivien välistä lukevinani, olisi asiallisesti oikeudenmukaisempaa kritiikin kohteiden kannalta, jos jutussa käsiteltäisi hieman myös koulutuksen tavoitteita.
Mikään koulutushan ei ole itseisarvo sinänsä. Olennaistahan on aina määritellä ensin, mitä oppijan tulisi koulutuksen jälkeen tietää, ymmärtää ja osata tehdä joko ryhmässä tai itsenäisesti. Kun tavoitteet on olemassa, on koulutustakin helpompi arvioida sen mukaan toteutuvatko tavoitteet ja jos eivät, niin miksi eivät.