Olen yli kolmekymppinen mies ja vain kerran olen seurustellut. Seurustelua kesti yli seitsemän vuotta. Olen aina tuntenut hyvin voimakkaasti sekä hyvissä että ikävissä asioissa. Kun vihaan jotain, niin viha on syvää. Kun rakastan jotain, niin harva rakastaa niin vomakkaasti. Seurustellessani tein kerran itseni kanssa ajatusleikin ja kysyin itseltäni, olisinko valmis kuolemaan avovaimoni puolesta? Minun ei kyllä tarvinnut harkita hetkeäkään ja olisin kyllä voinut välittömästi kokea vaikka tuskallisen kuoleman, jos se olisi pelastanut rakastettuni. Ristiriitaista tässä on se, että petin häntä pariinkin otteeseen, eli en ollut itsekään valmis ihmisenä. Mutta oman henkeni uhraaminen olisi silti onnistunut ilman pienintäkään epäröintiä.
Ajattelevatko muut näin? Olisivatko kaikki ihmiset valmiina uhraamaan henkensä toisen puolesta? Ajatuksena se on minusta todella traaginen ja hirveä (jäisihän toinen osapuoli lopulta yksin), mutta silti kaunis.
Ajattelevatko muut näin? Olisivatko kaikki ihmiset valmiina uhraamaan henkensä toisen puolesta? Ajatuksena se on minusta todella traaginen ja hirveä (jäisihän toinen osapuoli lopulta yksin), mutta silti kaunis.
Vastaukset 15
Vanhimmat
juu ja ei, tuollaisessa voisi vahingossa käydä niin, että pelastamalla rakkaan ystäväsi pelastaisit samalla itsesi. Ja eläisitte onnellisena yhdessä monta mukavaa vuotta :)
Siis kesti? Mihin se päättyi? Mulle tulee mieleen, että tuo on jotain sun marttyyri- tai itsesäälissä rypemisajattelua, jos nainen jätti sut? Ehkä nuo sun "valmis kuolemaan" -ajatukset on eräänlaista itseruoskintaa pettämisistäsi ym. Ikään kuin rankaiset itseäsi noilla ajatuksillasi, kun itse tiedät aiheuttaneesi eron käytökselläsi.
Voin olla väärässä, mutta tällanen mielikuva tuli.
Seurustelu päättyi yli neljä vuotta sitten, eikä tässä siis ole mitään katkeria ajatuksia, itsesääliä tai itseruoskintaa. Olen päässyt asiasta yli aikoja sitten. Kerroin tuosta pettämisestä vain sen takia, ettei tässä ajatella että olisin joku superihminen, vaan ihan normaali erehtyväinen ja ajoittain itsekäskin mies.
Kysymys oli ihan rehellinen ja haluaisin vain uteliaisuudesta tietää, olisivatko muut valmiina uhrautumaan toisen puolesta. Eihän semmoista tilannetta tosielämässä tietenkään tule, joten älää takertuko siihen, miten tämä mahdollisesti tapahtuisi. Olen tosiaan todella tunneihminen, joten ehkä se selittää asian. Mutta älkää te rationaalisemmat järki-ihmiset nyt tunteko mitään huonommiutta, jos vastauksenne olisi erilainen kuin otselläni. Kaikki vastaukset ovat hyviä.
Älkää välittäkö kirjoitusvirheistä :)
Niin ettet kuitenkaan sen vertaa ollut valmis "uhrautumaan" että olisit jättänyt pettämättä? Itsekkäältä tosiaankin kuulostat, kuten itse tuossa sanotkin.
Ajattelin pitkään samoin että jos pitäisi valita niin kuolisin itse kumppanini puolesta mutta sitten aloin huomaamaan vuosien mittaan että puolisoni ei ajattelekaan samalla tavalla. Kaikessa, ihan pikkuasioissakin - puhumattakaan suurista- hän ajatteli itseään, toimi itsekkäästi ja aina vain oman etunsa mukaisesti. Pikkuhiljaa rakkauden väriset aurinkolasit putosivat päästäni ja myönsin että ei tuo ihminen tarvitse minun uhrauksiani. Eli mieleni on muuttunut toisen käytöksen myötä. Olen oppinut että parasta pitää ensimmäisenä huoli itsestään, meidän suhteessa kun mieskin piti huolta vain itsestään, todella harvoin, jos koskaan minusta. Arvaatte miten tuossa kävi lopulta...
Pettämisestä on aikaa ja olen kehittynyt henkisesti varmaan aika paljon sen jälkeen. Enkä edelleenkään esitä mitään äiti Teresaa tai Mahatma Gandhia. En ollut itsekään täydellinen kumppani. En näyttänyt tunteitani tarpeeksi ja laiminlöin parisuhdetta kaikella mahdollisella tavalla. Tästä kaikesta huolimatta rakkauteni kumppaniani kohtaan oli aitoa ja todella syvää.
Nytjälkikäteen ajateltuna silloinen kumppanini ei olisi varmaan edes ansainnut uhrautumistani. Mutta jos vielä rakastun joskus, niin uskon että olisin jälleen valmis uhrautumaan.
Niin sittenhän sen näkee. Mun mielestä vaan tollaset "valmis kuolemaan"-ajatukset on aika irrelevantteja. On helppo kelailla tollasta, mitä tuskin koskaan joutuu kuitenkaan tekemään. Tärkeämpää on juuri se miten päivittäin toista kohtelee ja kuinka paljon oikeassa elämässä on hänen vuokseen valmis "uhrautumaan". Eli kuinka paljon on hänen ja rakkautenne vuoksi valmis tekemään? Siinä se rakkaus ja tahto mitataan, ei missään hypoteettisissa ajatusleikeissä. Monestihan sitä morkkiksisssaan vaikka pettämisen jälkeen vannoo itselleen ja toiselle, ettei ikinä enää mitään vastaavaa tapahdu ja kuinka 100 % sitoutunut toiseen on, mutta kun morkkis unohtuu ja vastaava tilanne tulee eteen, mikä sai pettämään (esim. "meni huonosti"), niin ei paljon mielessä ne morkkis/rakkaus/uhrautumis/sitoutumis-ajatukset käy.
MOT.
Parishteen onnistumisen kannalta on tietysti paljon ollennaisempaa se, että miten toista kohtelee. Eihän tämä ajatusleikki minunkaan parisuhdetta pelastanut. Ei tämä minun kysymykseni ollutkaan tarkoitettu miksikään rakkauden mittariksi. Sellaista mittaria ei ole varmaan edes olemassa. Mutta jos ihminen on valmis luopumaan omasta elämästään, jotta toinen saa elää, niin kaipa se jostain kertoo. Voihan se kertoa vaikka siitä kuinka vähän omaa elämää arvostaa tai siitä että saa nautintoa kokiessaan marttyyrikuoleman. Kyllä se voi silti kertoa syvästä rakkaudestakin.
Tässä ei nyt ollut kyse minun motiiveista tai siitä olenko huono/hyvä ihminen. Tai siitä, mikä on parisuhteessa tärkeintä ja olennaisinta. Halusin vain kysyä, onko kukaan muu valmis uhrautumaan.
Olen ollut valmis uhrautumaan paljonkin. Kokenut paljon tuskaa rakkauteni ja parisuhteeni eteen. Usein asettanut sen toisen itseni edelle ja ihan käytännössä uhrannut hänen, rakkautemme ja parisuhteemme onnistumisen eteen paljon. Siis ihan reaalisesti, ei missään ajatusleikissä. Toinen vaan ei ollut valmis rakkautemme eteen tekemään käytännössä oikeastaan mitään, vaikka kovasti rakkauttaan vakuutteli ja varmasti paljon rakastikin. Sitä en epäile. Se ei vaan näkynyt oikein missään. Ehkä hän pyöritteli mielessään juuri tuollaisia ajatusleikkejä, mutta toiminta on tosiaan se mikä merkitsee, ei ajatusleikit.
Tuntuu siltä, että koet nyt syyllisyyttä, koska ehkä mielessäsi vastasit kysymykseeni kieltävästi. Ihan turhaan, koska absoluuttinen totuus tulisi esille vain todellisessa tilanteessa. Jos minä ja joku kuviteltu vaimo seisoisimme kuilun reunalla ja meitä osoitettaisiin aseella ja meille sanottaisiin että jomman kumman on pakko hypätä, niin voi olla että jänistäisin. Tällä hetkellä uskon silti että hyppäisin.
Jos kysyisin äideiltä, että olisivatko he valmiita uhrautumaan lastensa puolesta, niin luulen että vastaukset olisivat enimmäkseen myöntäviä. Itse en arvostaisi naista tai miestä, joka ei olisi valmis kuolemaan oman pienen lapsensa puolesta. Ehkä parishteelta on tosiaan turha odottaa mitään suuren suurta rakkautta. Ehkä mies ja nainen eivät kykyene rakastamaan toisiaan niin paljon, että voisivat tunnustaa elämän olevan mahdotonta ilman toista. Ehkä rakkaus on vain itsekästä ja jokainen haluaa vain kokea niitä miellyttäviä tunteita, mitä parisuhde mahdollisesti tarjoaa.
Jos nyt oikein filosofiseksi menee, niin onhan se toisen puolesta uhrautuminenkin itsekästä. Uhrautumisella halutaan välttää se suuri syyllisyyden tunto minkä uhrautumatta jättäminen aiheuttaisi. Ihmisen jokainen teko on tavallaan itsekäs. Ei sitä toisten puolesta voi ruokaakaan syödä. En usko että sylkirauhaset tuottaisivat tarpeeksi sylkeä syömistä varten, jos herkullisen ruoka-annoksen syöminen olisi vain epäitsekäs uhrautuminen.
En tunne syyllisyyttä. Ajattelen asiaa vain toisesta näkökulmasta kuin sinä nähtävästi. Olen tehnyt paljon parisuhteissani ja suhteissani muihin ihmisiin ylipäätään epäitsekkäästi ja asettanut usein toisen hyvän itseni edelle. Jokainen itse tietää oman uhrautumisensa ja itsekkyytensä/epäitsekkyytensä suhteessa muihin. Ei muuta sanottavaa tähän.
Kiintoisa kirjoitusaihe, niinpä päätin vastata.
Lapsia minulla on kaksi ja olisin milloin vain valmis laittamaan heidän elämänsä omani edelle, koska näen tulevaisuuden elämät omaani arvokkaampina, heillä vielä pitkä elämä edessään. Ja tämän tekisin ehdottomasti rakkaudesta. Rakastan heitä ylitse kaiken, ja tekisin mitä vain jotta heillä olisi hyvä olla, ja että ohjaisin heitä elämässään oikeaan suuntaan. Olen valmis tekemään isojakin uhrauksia ihan vain heitä ajatellen.
Ja olisinko valmis uhrautumaan jonkun muun puolesta, esim. elämänkumppanin / rakkauteni kohteen. Siihen vaikuttanee mm. olosuhteet ja tilanne. Uskon että jos tilanne vaatisi nopean reaktion varassa toteutuvan päätöksen, saattaisin näin tehdäkin. Muutoin saattaisin ajatella lapsiani, ja sitä että haluaisinko heidän kasvavan ilman yhtä biologista vanhempaansa. Todennäköisesti laittaisin heidän etunsa muiden edelle. Siis jos kyseessä olisi oma henkeni ja heidän etu.
Ennen ajattelin kovinkin romanttisesti näistä asioista, mutta ikä tehnee tehtävänsä siinä missä vanhemmuuskin. Lapset ensin, sitten muu hömpänpömppä.
Vastauksesi oli aika lailla semmoinen, mitä voisi lasten äidiltä odottaa. Äidin rakkaus lapsiin taitaa olla se suurin kaikista. Tuskin olisimme tässä näpyttelemässä näitä viestejä, jos evoluutio ei asiaa olisi näin hoitanut. Eläinmaailmassa tilanne on myös samanlainen, pieni narttukoira voi käydä jopa karhun kimppuun jos tämä uhkaa pentuja jollain tapaa.
Olen itse luonteeltani vähän semmoinen idealistinen maailman parantaja, ehkä tämä uhrautuminen on vain osa luonnettani. Ehkä se idealismi sitten iän myötä karsiutuu, siihen suuntaan se on aika paljon mennytkin.
Olisin valmis kuolemaan, jos voisin pelastaa ihmisen josta välitän. Se olisi hyvä tapa lähteä.