Margin Call (2011)

Keskiverto suomalainen tietää meneillään olevan finanssikriisin syistä korkeintaan tämän verran : Amerikkalaisille annettiin liian suuria asuntolainoja. Ne jouduttiin lopulta myymään roskapankeille, jotka puolestaan myivät ne finanssipankeille, jotka tekivät niillä hämärää vedonlyöntibisnestä. Lopulta koko roska kaatui valtion ja amerikkalaisten veronmaksajien maksettavaksi.

Kyseistä teemaa käsittelevältä leffalta ei odota suurta draamaa tahi toimintaa - ainoastaan autenttisen kuvauksen siitä, kuinka tämä kapitalismin historian suurin rikos tapahtui ja minkälaisia olivat sen keskeiset pelaajat. Oscar -ehdokkuuden saanut käsikirjoittaja ja ohjaaja J. C. Chandor aiheuttaa kuitenkin pettymyksen. Margin Callin katsottuani en tiedä enkä ymmärrä USAn finanssikriisin syistä tai seurauksista yhtään enempää.

Elokuvan tapahtumat pelkistyvät lähinnä finanssianalyytikoihin tutkimassa laskelmia, kaavioita, käyriä ja ennusteita. Niitä ei kuitenkaan näytetä eikä selosteta katsojalle. Kamera pysyttelee myrskyn silmään joutuneitten meklarien kasvoissa näitten pohdiskellessa lähinnä sitä, kuinka heidän henkilökohtaisesti käy myrskyn laannuttua. Laillisen toiminnan rajamaille ja lopulta katastrofiin johtaneita yhteiskunnallisia syitä, henkilökohtaisia motiiveja tai vastuukysymyksiä käsikirjoittaja raottaa vain hyvin vähän.

Finanssipankkiirien henkilökohtainen vaurastuminen on elokuvan keskeinen teema ja samalla sen vahvuus että heikkous. Finanssipankissa nuorinkin analyytikko tienaa 250 000 dollaria vuodessa. Pelkästään näitten miesten puvut, sormukset ja autot aiheuttavat katsojassa hyytäviä väristyksiä. Vaikeutena on vain tuntea minkäänlaista empatiaa elokuvan lopussa, kun jääkylmien pukumiesten päitä alkaa putoilla pölkyiltä.

Työpaikkana finanssipankki on hyvin hierarkkinen mutta johtoportaille ei aina nousta ikäjärjestyksessä. Mitä ylemmäs mennään, sitä kauemmas etäännytään tilastotieteen lainalaisuksista tai yleisesti hyväksytyistä moraalikäsityksistä. Elokuvan viehätys perustuu siihen, että jokaisella hierarkialla nähdään tuttu kasvo.
Iso Raha tiivistyy erityisesti Jeremy Ironsin, Paul Bettanyn ja Kevin Spaceyn jäätävänkylmiin, äveriäisyydessään lähes askeettisiin hahmoihin.